Viikon aikana on tullut pohdiskeltua monenlaisia kysymyksiä. Osa niistä on juontanut juurensa siihen mitä mielen sisällä velloo ja osa niihin kysymyksiin, joita olen saanut ratkottavakseni vaimoltani sekä 22 vuotiaalta poikapuoleltani ja 19 vuotiaalta tytärpuoleltani, mutta myös lukuiselta määrältä lapsia ja nuoria, joiden kanssa olen tekemisissä työni puolesta.
Niin. Tuleeko sota Suomeen ja mitä jos niin käy.
En minä tiedä miten vastata tuohon. Kaikki kokemukseni sodasta ovat vaarini kertomuksia siitä, tai oikeastaan asioita, joita hän ei koskaan (ihan ymmärrettävästikin) todella kertonut.
Mikä voisi tulla lähelle tätä omassa elämässäni? Muistan kun #korona’pandemia todella alkoi ja tietoja tuosta hoitohenkilökuntaa läjäpäin tappavasta sairaudesta alkoi välittyä ulkomaisten, sairaalassa työskentelevien ystävieni kautta kuultavaksi. Se oli sykähdyttävä kokemus. Itseasiassa melkeinpä paniikkia aiheuttava. Aika nopeasti kuitenkin meillä Suomessa rationaalisesti toteutetut ratkaisut johtivat siihen, että ennuste ei enää ollutkaan niin paha – ja lopulta asian kanssa oppi tulemaan toimeen. Me Suomalaiset kansakuntana teimme yhdessä työtä #pandemia ’n kukistamiseksi.
Ja vaikka nyt on toinen, ehkä julmempikin uhka, niin siitäkin me selviämme. Aivan varmasti.
Niin. Siitä me olemme puhuneet kotona. Mitä ikinä tästä tuleekaan, niin viimekädessä me olemme jo osoittaneet itsellemme, että hankalien, uhkaavien, jopa tappavien ja pelottavienkin asioiden kanssa oppii aika nopeastikin tulemaan toimeen. Tavalla tai toisella. Ja niistä pitää etsiä tietä pois; uhka pitää poistaa. Ja lopulta se kantaa hedelmää. Mutta yhteispeliä, varautumista, ajattelua ja rohkeuttakin se vaatii. Niin oli pandemiankin kanssa; mihin me voimme väistää? Emme kai oikein mihinkään. Pitää siis varautua ennalta. Jälkeenpäin se on turhaa.
Jotenkin kai se voisi olla hyvä saada sanottua itselleen useammin;
eivät ne pahat asiat meitä kaada, vaan korkeintaan se, miten me reagoimme niihin.
talviaikaan siirtyminen.
..mitä se käytännössä tarkoittaa. Se tarkoittaa, että kelloja siirretään kuluvan vuoden kesää kohti tunnilla. Mutta mitä se tarkoittaa minulle. Minulle se tarkoittaa pimeyden alkamista virallistetusti. Vuosi sykähtelee ja yskähtelee viimeisiään. Kohta tulee räntää, pakkasta, lunta ja jäätä. Kaikkea sitä mitä minä olen odottanut melkeinpä 6kk. Mutta samaan aikaan se tuo mukanaan jonkinlaisen yleistyneen pahanolon aallon. Ihmiset ajattelevat vähemmän ja elävät enemmän pahan olonsa kautta. Perheväkivaltatapausten määrä suomessa kai kasvaa aina talvikuukausina äärimmilleen juuri pimeydestä johtuen. Se on tiettävästi pohjoismainen ilmiö, tai ainakin se on pohjoisen pallonpuoliskon oma ilmiönsä. Ihmisten pahoinvointi näkyy myös harkitsemattomuutena. Sanotaan helposti asioita, joita ei olle mitenkään mietitty sanottavaksi. On helppoa kääntyä itseensä kun ulkona on niin kovin pimeää. Meille nivelvammaisille ja univammaisille se tarkoittaa alati huonompia aikoja, kun nivelkivut eivät muutenkaan anna nukkua – ja siihen päälle kun ynnätään vielä nivelkipujen vaikeuttama yöaika. Mielenterveys on väistämättäkin kovilla.
Minuun talviaika on aina vaikuttanut myös niin, että minusta tulee väistämättäkin haluttomampi puhumaan omista asioistani. Sen sijaan mieleni tekisi jälleen öisille kaduille kuuntelemaan kaupungin valojen taukoamatonta, matalaa surinaa. Katselemaan kuinka varjo venyy katuvaloissa kauemmas ja palaa aina seuraavan lampun alle mentäessä osaksi minua. Olisi mahtavaa taas vaan olla. Laiskotella päivät pitkät muistikirjan kanssa ja hiippailla öisillä kaduilla kuuntelemassa maailman ääniä. Miksi minä kaipaan aikaa, jolloin minulla ei ollut suuntaa. Miksi minusta tuntui hyvätä vaellella tuolloin päämäärättä ympäriinsä. Ehkä se tavallaan on vaeltava sieluni, joka tuohon aikaan kaipaa takaisin. Kulkemaan öisiä katuja talviyöllä, mustassa pitkässä takissa, viininpunaisessa kaulahuivissa, mustissa suorissahousuissa ja maihinnousukengissä – olkalaukku askelia mukailevasti olalla keinahdellen. Pysähdyinköhän minä todella koskaan – ihan tosissani? Tosiasiassa taisin kirjoittaa äärimmäisen pienissä pätkissä kaiken sen mitä kirjoitin tuolloin. Muutama rivi kuuman kaakaon kanssa, muutama lause kahvikupposen ääressä. Ehkä sivun verran kaljatuopin tukemana. Punaviinin kanssa saattoi syntyä mitä vaan. Ehkä se tosiaan oli niin, että alkoholi voiteli kirjoittavien nivelteni vauhtia noihin aikoihin. On hyvä, että olen hukannut valtaosan kirjoituksistani johonkin. Joskus taannoin löysin vanhan kenkälaatikollisen kirjoittamiani runoja, ja ne olivat koruttoman rankkaa luettavaa. Omituista kyllä – lukiessani niitä palasin myöhäisnuoruuteni talvipakkasiin. Öihin katuvalojen alla. Hetkiin yökahviloissa, baareissa ja huoltoasemilla.
Oliko elämä silloin paljon helpompaa? Oliko silloin vapaampaa olla vapaa? Muistaisin jotenkin hämmentävästi kokeneeni silloin, että mikään ei ollut rajaamassa elämääni. Eivät helsinkiläiset, ei perussuomalaiset, ei yhtään mikään. Olinko kiinnostunut silloin mistään muusta kuin vapaudesta? Kommunistia minusta ei tullut, vaikka taisin olla aika vapaa. Eikä minusta tullut kyllä sosialistiakaan. Tuliko minusta humanisti? Vai säilytinkö sisäisen raivoni kirjoituksissani niin, että niistä ystäväni Friedrich voisi vielä olla ylpeä. Olenko minä riittävän nihilisti päästäkseni Nietzschen talliin hevoseksi? Muistaakohan ystäväni Friedrich minua enää? Hänellä meni syfilis aivoihin. Minä selvisin menemällä lopulta naimisiin maailman parhaan naisen kanssa, jolle tein myös nimikkokappaleen.
Ehkä niiden talvien pitikin loppua. Ehkä olikin tarpeen muuttaa Nokialle. Täällä on nyt niin pimeää, ettei näe pihalle, vaikka tosiasiassa on vasta harmaata. Tuulen kaluamat puut ja niiden oksat heiluttelevat luisia sormiaan ilmassa. Vielä kesällä tuuli nuoli vihreillä kielillään, puiden lehtinä lähipuistossa ilmaa. Nyt se on kaikki loppu. Talvi tulee ja hyvä niin. Minä taidan ehdottaa Tanjalle, että voisin lähteä tänä talvena kirjoitusreissuun Tampereelle. Tai Turkuun. Helsinkiin en mene. Helsinki ei ole ihmisten paikka. Siellä asuu pelkkiä pääjohtajia.
..on totta.
Tänään herättyäni uuteen päivään tein, kuten kaikkina muinakin aamuina herätessäni uuteen päivään. Sammutin herätyksen, sytytin valot. Katselin hetken aikaa kattoa ja nousin ylös. Sitten kipusin alakertaan, jossa vaimoni nukkui sohvalla. Koirat olivat piirittäneet vaimon niin, että vaimo ei jalkojaan voinut liikuttaa ilman, että koirat putoaisivat. Alma – kissalla on juoksut ja se huutelee ”oh no!” jossain syrjemmällä talossamme. En kiinnitä siihen huomiota, ettei se luule mitään väärää. Sitten minä keitin kahvia ja valmistin kaurahiutaleista tuorepuuroa. Join muutaman ison lasin vettä ja odottelin, että kahvi valmistuu. Nuorempi koiramme Elli tulee urraamaan jalkoihin. Minä otan kahvia ja nousen takaisin yläkertaan tietokoneen ääreen lukemaan päivän lehdet ympäri maailman. Ulkona on vielä pimeää ja vettä hieman vihmoo. Taitaa olla syksyäkin syksyisempi syksy.
Tällaisina aamuina minä en oikein saa kiinni aamun lehdistä. Olin hieman hömelösti laittanut vahingossa kellon soittamaan jo 4.20, kun tarkoitukseni oli herätä vasta kello 5. En tiedä tarkkaan miten siinä onnistuin, mutta heräsin hyvinkin pirteänä herätyskelloni lempeisiin melodioihin.
Aamupalan jälkeen käyn vessassa, pesen hampaat, menen suihkuun. Suihkun jälkeen kampaan hiukseni, pesen hampaani toiseen kertaan ja katselen hetken aikaa itseäni peilistä. Hiuksissani on harmaata muutamien hiusten verran, mutta toisaalta – niin on parrassanikin. Ehkä ne sitten mätsää paremmin. Olen alkanut jälleen lukemaan kirjoja. Minulla on siinä mielessä kummallinen pää, että aina kun pitäisi tehdä jotain muuta, alan minä lukemaan kirjoja. Ja silloin kun minun pitäisi alkaa lukemaan kirjoja, alan minä kirjoittamaan siitä kuinka minun pitäisi tehdä jotain muuta kuin lukea kirjoja. Nyt minun pitäisi todellakin tehdä jotain muuta, mutta en ehdi.
Lähden töihin. Autotiet ovat märkänä. Ei ole kiire. Minulla on hyvin aikaa. Työpäivä on vain työpäivä. Ei sen kummempaa. Töiden jälkeen tulen kotiin. Vaimoni on kotona ja huutelee minua pitkään yläkerrasta. En vastaa ennenkuin olen käynyt vessassa, ettei se opi minun vastaavan heti kun se huutaa. Annan sen huudella hetken. Sitten se tulee alas ja keittää minulle kahvia. Sitten minä juon kahvia ja istun koneella miettimässä mitä tekisin. Menen nukkumaan päiväunet, koska on perjantai. Jos olisin nuori, alkaisin juomaan pohjia, mutta koska olen keski-ikäinen, menen minä päiväunille. Ennen päiväunia kuitenkin rikon sen verran kaavaa, että juon kahvia. Saa päiväunetkin sitten vähän vastusta. Lassista en ole kuullut aikoihin. Pitäisi ottaa siihen yhteyttä. Joskus nähtiin päivittäin – ja sitten me molemmat hommattiin perheet. Sen jälkeen yhteydenpito on vähentynyt. Ollaan kuitenkin tänäkin vuonna pidetty yhteyttä, joten ostan Lassille konjakkia joululahjaksi. Juokoon sen jos haluaa. Se on vähän niinkuin jokavuotinen rutiini.
Selasin kaikki seuraamani some – alustat läpi. Ei kummempaa. Politiikasta on tehty kaiken ratkaiseva laite, ja se kyllä tiedetään mitä siitä seuraa. Sitten minä vain olin. Istuin, makasin ja vain olin. Kun mietin, että mitä kaikkea vain olemalla saa aikaan niin päädyn väistämättäkin niihin aikoihin kun minä olin vain paljon aktiivisempi olija. Kiertelin yökaudet Tampereen katuja ja tarkkailin ihmisten elämää – mutta samaan aikaan myös kirjoitin siitä mitä näin. Se oli kyllä hyvää aikaa kun sai vain olla ja ihmetellä ihmisten elämää. Silloin olin kai kaikista lähimpänä sitä mitä minä olen aina halunnut olla. Runoilija. Mutta ehkä sekin aika vielä tulee. Mitä kenkumpaa tai mitä tyhjempää arki on, sitä helpommin lähtee luomaan arkeen mielekkyyttä. Sellainen on ainakin minun mieleni, mutta toisaalta – siinä taitaa olla myös sosiaalisen median yhteinen mieli. Täysin tyhjiä mieliä, jotka ovat ”luomassa” jotain hienoa tunnekokemusten oheen mukavilla pienillä gif – animaatioilla. Ja se on sitten mielletty jotenkin mieltä avaavaksi, tai mielensisältöä ruokkivaksi elämäksi. Kuinkakohan pettyneitä tämän ajan ihmiset ovat elämäänsä kuolinvuoteillaan? Enkä minä tiedä miksi tämä asia ottaa koville, mutta pelkään pahoin kyynistyväni tämän ajan ilmiöiden keskuudessa. Tai kenties sosiaalinen media tekeekin kaikkien pienten ihanien gif – animaatioidensa kautta elämästä jonkinlaista, eikä elämä ole ollenkaan sellaista. Kenties nuo animaatiot ovatkin vain mainoslauseita mainosikkunoissa elämästä ja siksi juuri vaikeita hyväksyä minulle. Ehkä tämäkin on jollain tapaa sidoksissa sen kanssa, että olemme antaneet liikaa valtaa helsinkiläisille.
Kävin internetissä hetken keskustelua siitä, kuinka nuorisojengit pelottavat ihmisiä Tampereella. Pohdin ääneen, että olisiko ratkaisuna mahdollisesti sellainen hyvä, että nuorille ihmisille langetettaisiin ulkonaliikkumiskielto. Mietin tähän jatkoksi, että sehän tarkoittaisi sitä, että vanhemmat jäisivät pois työelämästä. Takaisin kotiin. Takaisin oman perheen luokse. Se kenties olisi aika hankalaa toteuttaa, mutta samaan aikaan varmaan ratkaisisi paljon. Kun vanhemmat olisivat kotona kaikki päivät pitäisi jokaisen heistä viljellä peltoa ja kasvattaa lapsia sekä lihakarjaa. Siinä ratkeaisi moni ongelma, mutta ehdottomasti se, miten lapsia nykyään kasvatetaan. Sittenkö ne ”nuorisojengien” asiaa pelkäävät ihmiset olisivat onnellisia? No sitten varmasti, koska silloin meillä kaikilla olisi oma farmi kanoineen ja lehmineen. Pihalla haukkuisi yötä päivää suomenpystykorva ja purot solisisivat purotaimenten laitumina. Kukaan ei valittaisi yhtään mitään, koska ei olisi mitään mikä menisi vikaan. Kaikki olisi hyvin. Pakko on kuitenkin miettiä, että miksi ihmeessä me emme alunperin jääneet tuohon onnelaan silloin joskus 100 – 150 vuotta sitten. Osasyy on varmasti helsinkiläisissä mutta isompi syy lienee naisissa. Naiset eivät enää halunneet elää elämäänsä pyykkärin ja lapsi-, sekä lypsykoneen asemassa vaan näkivät, että elämässä on mahdollisesti jotain muutakin elettävänä. Nykyisellään ollaan kuitenkin ainakin osittain palaamassa siihen suuntaan, jossa niin miesten kuin naistenkin elämä on viemässä vapautuneisuuden aikakautta twerkkauksen ja erilaisten pikkuanimaatioilla koristeltujen tunnesomepostausten varjolla kohti sitä plantaasiajattelua – ja elämää, jossa kaikki mitä meillä on heti kun tarvitsemme käsissämme – riittää meille. Kaikki muu on merkityksetöntä koska kaikki muu ei ole helposti hallittavissa. Niin toimii ajattelu, jota tuotetaan aivoilla, jotka saavat kokemuselämyksensä vartalon tunnekokemusten, tunnelämysten ja aistien kautta myös silloin, kun aistittavat asiat eivät ole nautinnollisia. Eikä ole yhtään ihme, että aistinautinto mielletään harvinaisuudeksi. Ne ehkä ovatkin ajoittaisia mukavalta tuntuvia kokemuksia arjen raadollisuudessa. Mahdollisesti hyvää ruokaa, hyvää juotavaa, hyvää seksiä, hyvää musiikkia, hyvä elokuvakin. Näiden asioiden muuttuminen jatkuvaksi olemiseksi tai tekemiseksi tekisi näistä asioista turhauttavaa ja pakottavaa. Jotain mistä ei voi millään tavalla nauttia. On kysyttävä – että olemmeko me matkalla siihen? Vai tekeekö sosiaalisen median ja todellisuuden sekoittuminen tässäkin tenän?
Oli miten oli. Jos jokin on varmaa niin se, että syksy on tullut ja se näkyy kotona sekä kodin ulkopuolella. Asioista syntyy helpommin skismaa, koirien ulkoiluttaminen käy voimille. Tuntuu siltä, että nukkuukin vähän huonommin, kun on koko ajan pimeää. Mutta toisaalta sitten taas Joulu on kohta. Valon juhla! Aikaa jolloin normaalisti kaikki on aivan hiljaista, lumi leijailee maahan suurina hiutaleina ja aamuisin pihaan on ilmestynyt yksittäisiä jäniksen jälkiä puhtaalle hangelle. Punatulkut nokkivat lyhteitä keittiön ikkunan takana. Näin minä muistan lapsuuteni jouluaamut mummulassa. Ja ne joululaulut. Niihin tulee nykyään puistatus jo heinäkuun lopulla, kun ne ensimmäistä kertaa alkavat soimaan samalla kun etsit lähisupermarketin leipähyllyltä gluteenitonta leipää. Tosiasiassahan viimeiset kymmenen vuotta tuntuisi joulu olleen musta, eikä kynttilät juuri märkää nurmikkoa valaise. Pihakin on aidattu, että koirat eivät juokse auton alle, joten ei tänne jäniksilläkään ole asiaa. Punatulkkua en ole nähnyt sitten yhdeksänkymmenluvun alkuvuosien, ja mummukin asuu nykyään kerrostalon neljännessä kerroksessa. No, onneksi meillä on kotona kaksi koiraa taas. Ja kohtapuoliin alkava keittiöremontti. Ei sitten ihan niin kamalan paljon ota päähän kaiken ympärillä olevan politisoituminen.
Tampereen Valtuustokokous 25.10.2021
Katsoin kyseisen kokouksen jälkeenpäin Youtube-suoratoistopalvelusta niiltä osin, kuin Veikko Vallinin puheenvuoro asiassa herätti eri sosiaalisen median alustoissa keskustelua. Ymmärrän kyllä mitä Vallin sanoo, mutta minun on hankala löytää totuuteen perustuvia argumentteja hänen väitteidensä tueksi. Sen sijaan, se mitä on kuultavissa painottuu vahvasti tunnepitoisten mielikuvien luomiseen raiskauksien, väkivaltaisuuksien, ulkomaalaistaustan, kulttuuritaustan, ruotsalaisen poliisin lausuman mielipiteen ja rikoksia tehneiden nimien perusteella (jotka ruotsalainen poliisi nosti asiassaan, jota Vallin siteerasi) esille.
Käytännössä keskustelu eteni niin, että ensiksi hyvin hienovaraisesti lähdettiin liikkeelle siitä, kuinka haittamaahanmuuto luo Tampereen Hervannasta maahanmuuttajakeskittymän. Toiseksi ongelmakohdaksi Vallin näkee Multiojan. Kolmanneksi niin monta muutakin maahanmuuttajataustaista aluetta Tampereella. Ongelma itsessään ei Vallinin puheenvuorossa rajoitukkaan yht’äkkiä ulkomaalaistaustaan, vaan pahimpia ongelmanaiheuttajia ovat Vallinin mukaan maahanmuuttajataustaisten jälkeläiset. Seuraavaksi nousee esiin takapajuinen, kehitysmaalaisuus, jonka Vallin yhdistää Muslimeihin ryhmänä. Viittaukseen ollaan ynnätty muun muassa virke ”meitä on huijattu”, joka nyt ainakin allekirjoittaneelle jää näiltä osin epäselväksi, että ketä meitä Vallin tarkoittaa. Ei ainakaan allekirjoittanut koe millään tavalla tulleensa huijatuksi sen perusteella mitä Vallin sanoo.
Vallin ihmettelee, että miksi Suomeen ei oteta kristittyjä pakolaisia. Jään tässä kohtaa miettimään, että miksi ei. Helposti selvittelemällä löydän tietoa tästä, että niiltä osin, että kristityissä maissa ei ole juurikaan tällä hetkellä kriisejä, kuten ilmastokriisi, sota, humanitaarinen kriisi tai muu köyhyys käynnissä. Vielä hieman pidemmälle menevällä jatkoselvittelyllä käy ilmi, että kriisimaissa (joita Vallin kutsuu kehitysmaiksi) ollaan käyty kyllä kristittyjen maiden toimesta sotimassa, josta johtuen nykyään päällä oleva kriisi on alkanut tai pahentunut entisestään.
Loppunkaneettina Vallin siirtyykin siihen, että syy on ylipäätään kaikissa maahanmuuttajataustaisissa henkilöissä, joiden persoonaan tavalla tai toisella pitää aina ynnätä rikollisjärjestöjen perustaminen ja klaaniutuminen (?)
Itselleni jää hieman avoimeksi, että mitä Vallin todella sanoo. Ehkä tämä johtuu siitä, että minkäänlaista järjellistä perustelua Vallin ei esittämilleen aiheille tunnu olevan nostamassa.
Vallin sen sijaan toteaa loppukaneetissaan, että ruotsissa lausuntonsa esittänyt poliisi ynnää maahanmuuton ja vanhuspalveluin, koulujen, sairaaloiden jne jne. kriisin yhteen. En tarkkaan ottaen osaa sanoa, että mihin Vallin tällä pyrkii.
Vallinin puheenvuorot Tampereen Valtuuston kokouksessa eivät avanneet mitään uutta ainakaan allekirjoittaneelle perussuomalaisten näkövinkkelistä. Minun on vaikea tunnistaa Vallinin puheissa minkäänlaista perää edelleenkään. Tämä varmasti johtuu pitkälti siitä, että olen työskennellyt niin monta vuotta sote – palveluissa, että näkemykseni ei nojaa siihen ajatukseen, jossa esimerkiksi rikollisuus, päihdeongelmat tai syrjäytyminen olisi kulttuuri tai rotusidonnaista. Saati sitten uskontoon liittyvä tekijä. Ehkä Vallinilla on siis omanlaisensa tietolähteet, joiden luotettavuus allekirjoittaneen on kuitenkin em. aihealueiden esiinnostamisen kautta kyseenalaistettava.
Itselleni Vallinin tämän iltainen Tampereen valtuuston kokous ei tarjonnut mitään uutta. Oikeastaanhan tämä oli sitä samaa, mitä Vallin ja Perussuomalaiset ovat aina olleet nostamassa esiin. Todellisuushorisontti tuntuu nyt vaan karkaavat kauas. Meillä ei edelleenkään ole palavia kehiä kaupunkiemme ympärillä, vaikka Mestari Halla-aho näin uhosikin. Meillä ei edelleenkään ole pimeydessä vaeltavia muukalaisia raiskaamassa kaikkia vastaantulijoita. Mitä meillä siis on? Meillä on puolue, joka istui vuonna 2015 suomen hallituksessa, kun sen itsensä mukaan nimeämä ”pahin maahanmuuttajien maanvaltaus alkoi”. Tosiasiassa on kysyttävä – onko Perussuomalaiset hyötyneet vaiko hävinneet tuon aikaisten maahanmuuttajien läsnäolosta? Minä olen näkevinäni, että he ovat hyötyneet. Mitä sinä olet mieltä?
Tuttuus on ongelmallisen helppoa.
Setä Arkadianakin tunnettu Timo Haapala kirjoittaa tämän päivän iltasanomien politiikka osiossa jälleen kerran Pääministeri Marinin poikkeuksellisesti poliittisesta persoonasta. Samalla twitter täyttyy Boomer – sanaa kummastelevien ”perinteikkäitten suomalaisia arvoja ajavien henkilöiden” pöyristymisistä. Kukaan ei alkuunkaan tunnu ymmärtäneen, miksi Sanna Marin silloin joskus, tämän pääministerikautensa aikana väläytteli rintavakoaan Voguen mallina, ja ihan ylipäätään – ongelmista pahin; nainen joka on nuori ja kokematon, entinen kaupan kassa – vie suomea ruokakorissa ja kaikenmaailman biletys – postauksissa kohti Länsimaisia arvoja arvostavien henkilöiden maanpäällistä helvettiä. Miten ihmeessä tähän ollaan tultu? Tuttuuden tunne on ongelmallisen helppo selitys ihan kaikelle silloin, kun halutaan konservoida jotain valmiiksi pureskeltua ja eittämättä helppoa nieltävää. Tai kuten Setä Arkadian, eli Timo Haapalan tämän päiväisestä voidaan todeta – ehtymättömän vastakkainasettulun mahdollistavan rämeen, kenelle tahansa arjen tuttuuteen jumahtaneelle lukijakunnan jäsenelle rämmittäväksi.
Ilmiönä tuttuus on kuitenkin monisyisempi ja vaatii vastakkainasettelusta irtaantumista. Tuttuuden tarkoitus on useimmiten (vai pitäisikö sanoa aina) hyvä ja saa alkunsa rutiinin tavasta helpottaa asioiden työstämistä. Kulttuurinen tuttuus taas on useimmiten sellainen, jonka me miellämme jollain tavalla omaa syvintä olemustamme ja arvojemme asetelmaa mukailevaksi. Nämä ovat tärkeitä tällaisen ajattelun edustajille, mutta tarkastelua voidaan ulottaa filosofisesti myös toisaalle. Koska, siinä vaiheessa kun tuttuuden tarkoitusta aletaan punnitsemaan minkä tahansa muun, kuin perusarvojen ulkopuolelta, tulee tuttuudesta vain yhdenlainen näkökanta muiden joukossa, ilman sen suurempaa tarkoitusta.
Kun perimmäistä arvoa aletaan kanavoimaan esimerkiksi politiikan kautta, muuttuu perimmäinen arvo vain yhdenlaiseksi politikoinniksi, jota jokainen voi harrastella ilman sen suurempaa merkitystä. Tarkemmin ottaen kyseessä on tuttuudeksi naamioitunut mielipide, jota yleensä perustellaan tunteella siitä, että jokin asia ei ”tunnu oikealta” tai ”aiheuttaa mielipahaa”. Vastalääke tähän ei suinkaan ole asioiden selittäminen debatin, vaan pikemmin dialogin välityksellä. Näillä on merkittävä ero. Tuttuuden positiossa ajaudutaan kokolailla surutta juuri esittämään väitteitä kurinalaisesti, oman position kautta. Kokonaan irti ympäröivästä maailmasta, oman tutun ja turvallisen maailmankuvan kautta. Tämä tavallaan tekee tuttuudesta niin kovin ongelmallisen helppoa. Voidaan esimerkiksi nähdä, että oma toiminta ei millään tavalla suurentele tai väheksy asiaa, tai oma tapa tulkita asiaa ei millään tavalla vaikuta siihen miten asia ylipäätään nähdään. Vielä helpompaa on olla ymmärtämättä mitä ajatuksia omien ajatusten taustalla on.
Ajatukset ajatusten taustalla ovat perin paljastavia, mutta juuri tästä syystä äärimmäisen salaisia. Niiden reflektoiminen on hankalaakin hankalampaa erityisesti silloin, kun ollaan otettu jonkinlainen positio ja bunkkeroitu oma katkeran suloinen ajatteluntapa jonkinlaisen ankkuriin. Vaikeaa tästä positiosta irtaantumisessa tekee myös se, että yksikään vaikeasti ymmärrettävä, ei tuttu (eli kaikki mikä ei ole tuttua, tai on itselle vierasta) aiheuttaa väistämättä oppositioasetelman vahvistumista. Voi hyvinkin olla, että jopa oma etu tai omaa etua edistävä ajattelu, tai toiminnan malli jonkun toisen esittämänä vahvistaa oppostioasetelmaa, koska tunne jonka se synnyttää ei ole itselle tuttu. Ankkuri joka ollaan laskettu johonkin keskelle alitajunnan merta pitää meidän vahvasti paikallamme silloin kun on riittävän tyyntä, ja saa mielensisäisen ihomme kihelmöimään sietämättömästi silloin, kun pienetkin aallot keinuttavat venettämme.
Tuntuu varmasti äärettömän vaikealta lähteä dialogin joustavuuteen mukaan. Tanssin pyörre, dervissi tottumattomalle on käsittämättömän hankalaa. Jalat ovat tönköt ja tiukasti maassa, kun mielen pitäisi aueta mahdollisuuksille. Ei haluta mahdollisuuksia. Halutaan paksut seinät, muurit ja tiukkailmeisiä kasvoja kurkistelemaan kalterien lomasta sitä, kuinka maailma ulkopuolella värjäytyy huolestuttavan värikkääksi. Tytärpuoleni tanssi ensimmäistä kertaa vapautuneesti 19 – vuotiaana, koska se oli tuntunut hänestä alakoulun kokemusten jäljiltä vastenmieliseltä, pelottavalta ja ennenkaikkea ei – tutulta. Hän sanoi sen olleen hurmoksellinen kokemus. Eikä ihme!
Kun minä katson tämän hetkistä tuttuuden helppoutta ympärilläni, en minä näe älykköjä puntaroimassa parempaa tulevaisuutta yhtään kenellekään. Minä näen ukkoina syntyneitä harmaahapsia valmiina kuolemaan oman etunsa nimissä 30 – 40 vuotiaina. Loskanlämpimiä ajatuksia ja ilmeitä kyseenalaisessa ajassa. Ihmisiä miettimässä, että voidaanko Afrikan Tähti – pelin arvoa Suomalaisen kansanperinteen osana kyseenalaistaa, koska joku mustaihoinen, afrikasta lähtöisin oleva ihminen kerrankin uskaltaa avata suunsa sen kolonialistisesta ja rasistisesta historiankäsityksestä – ja pitäisikö tätä arvoa voida kyseenalaistaa ilman, että joku länsimaalainen valkoihoinen jossain kokee, ettei se ”ainakaan minulle ole sitä tarkoittanut!” Mutta samaan aikaan, minä näen toivoa tässä kaikessa. Ehkä nuo ukkoina ja akkoina syntyneet, omaa etuaan ajavat kolkyt – ja risat kansalaiset ovatkin huolissaan siitä, mitä asioille pitäisi tehdä, mutta eivät uskalla keskustella asioista. Ehkä siihen pitääkin antaa siis mahdollisuus. Ehkä heidän kanssaaan pitää löytää mahdollisuus vuoropuheluun. Ehkä nuo loskanlämpimät ajatukset ja ilmeet ovatkin vain pettymyksen maalauksia ihmisten mielissä ja kasvoilla, koska kukaan ei ole valmista kuulemaan, mitä ajatuksia heidän ajatustensa, tai mitä ilmeitä heidän ilmeidensä taustalla on. Ehkä Afrikan Tähti – pelin tiimoilta syntynyt keskustelu, vuoropuhelu onkin tervetullutta. Ja ehkä me tätä kautta opimme ymmärtämään jotain sellaista itsestämme, mikä on jo pidempään antanut odottaa itseään.
Tuttuuden positio on ongelmallisen helppoa debattiin pyrkivälle mielelle. Dialogin kautta tuttuuden position takana oleva tuttuuden juuriverkosto aukeaa ihan uudella tavalla. Oppi ymmärryksestä ei koskaan ole pelkkää oppia ymmärryksestä sellaisenaa, vaan se auttaa käymään dialogia ymmärryksen ja olevan välillä. Tekemään näkyvämmäksi olevan ja ymmärryksen suhdetta. Milloin ikinä me olemme tuttuuden positiossa, riippumatta siitä puhutaanko nyt avioliitosta, työelämästä, politiikasta, ajattelusta tai epäuskosta – kannattaisi varmaankin muistaa, että totuus joka meillä on nyt käsissämme on totuus (tai tuttuus) vain, koska me olemme sen totuudeksi nimenneet.
Anttiolavi Salonen
Ajattelun muutos.
Suomi velloo tällä hetkellä Afrikantähti pelin saaman negatiivisen huomion kourissa. Tämä on ehkä pieni asia, mutta samaan aikaan merkittävä dialogin mahdollisuus ja ennenkaikkea mahdollisuus kouriintuntuvaan muutokseen. Afrikantähti-pelin aikaansaama keskustelu kulttuurien ja ihonvärin merkityksestä, sekä siitä miten ihmiset kokevat ja näkevät, asioita normalisoiden ei ole millään tavalla mitätön. Vaikka se sitten nousisikin sellaisesta asiasta, jossa käsitellään viatonta lautapeliä. Tai, oikeammin, minun konteksilleni viatonta lautapeliä. Sillä minä – valkoihoisena Suomalaisena miehenä en suinkaan ole koskaan joutunut ajattelemaan asiaa sen kummemmin Afrikan Tähti – pelin kautta kolonialismin historiaa sivuavana – tai rasistisilla ennakko-oletuksilla ladattuna mässäilynä. Minulle Afrikan Tähti – peli edustaa lapsuusvuosien hupailuhetkiä ystävieni tai perheenjäsenteni kanssa. En minä ole joutunut yhdistämään kyseistä peliä oman ihonvärini kasaamiin ennakkoajatuksiin millään tavalla. Mutta nyt, kun asia on jonkin aikaa ollut tapetilla – huomaan, että ehkä asia ei olekaan niin yksinkertainen. Ehkä asiasta pitäisi käydä dialogia. Ehkä asia pitää ottaa uudelleenkäsittelyyn ja uskaltaa muuttaa ajattelua sekä maailmaa ainakin muutaman pienen askeleen verran. Toivottavasti parempaan suuntaan. Pois rasismista, pois valmiista ajattelumalleista. Pois siitä, että sehän on vain hauska kokoperheen lautapeli. Ehkä minulla valkoihoisena miehenä ei ole kompetenssia sanoa, mikä on vain hauska kokoperheen lautapeli, jos mustaihoinen ihminen kokee, että jokin asia on mustaihoisia väheksyvää tai halveksuvaa.
Huomasin käyväni keskustelua Afrikan Tähden merkityksestä ja erityisesti sen aiheuttamasta yhteiskunnallisesta keskustelusta muutaman hyvän ystäväni kanssa whatsapp’issa hieman tämän kohun alun jälkeen. Ystävilleni oli täysi mysteeri, miksi joku mustaihoinen nainen oli asian nostanut puheenaiheeksi. Jouduin tätä itsekin puntaroimaan jonkin aikaa ymmärtääkseni, miksi minulla ei ole kompetenssia kertoa mustaihoiselle naiselle, joka asian julkisuuteen toi – että, ei – se on vain kokoperheen lautapeli. Hyvin yksinkertaisesti; minä en ole mustaihoinen, enkä nainen. Mikäli minä kokisin, että minulla on kompetenssia kertoa asiasta näin – olisi minulla varmasti yhtälainen kompetenssi kertoa kenelle tahansa ihmiselle, johon esimerkiksi sattuu, että ”ei, sinuun ei voi sattua”. Tämähän ajatus olisi täysin mieletön. Enhän minä voi mennä toisen ihmisen kokemusmaailmaan kertomaan, että sattuuko häneen, tai kuten tässä tapauksessa, ei tämä voi olla väärin, koska minusta ei tunnu siltä. Mikä osa minussa antaa tällaiseen oikeutuksen?
Huomaan vielä väistämättäkin palaavani ajatukseen siitä, että ei ole pitkäkään aika siitä, kun meillä Suomessa raiskaaminen avioliitossa ei ollut rikos. Milloin se oli? 1970 – luvulla? Ei kai. Kai se oli kuitenkin 1960 – luvulla. Joskus silloin kun Kekkonen oli pressa. Vai olikos se nyt kuitenkin 1980 – luvulla? Mahdollisesti vielä 1987? Ei. Jouduin tämän asian tarkastamaan kaikkitietävän Googlen avustuksella. Laki muuttui vuonna 1994, jolloin avioliitossa tapahtuneesta raiskauksesta tuli rikos. Vuonna 1994! Mitenköhän asiat olivat ennen tätä? Naisen piti vain hyväksyä se, minkä me tänäpäivänä automaattisesti ymmärrämme vääräksi. Samassa hetkessä huomaan palaavani takaisin ajatukseen siitä kuinka päivän polttavat julkkikset ilakoivat siitä, kuinka typerää on, että Afrikan Tähden aiheuttama tunnekokemus ollaan sanottu ääneen. Ja vieläpä niin, että sanojana on ollut nainen! Lienee länsimaisen mieshistorian maanpäällinen helvetti, että joku nainen sanoo jotain tällaista ääneen, ja vieläpä niin, että kyseessä on mustaihoinen nainen.
Ehkä tämä tavallaan heijastelee monia asioita yhteiskunnassa. Työelämässä tai parisuhteessa, arjessa muutenkin. Me olemme hyvin kärkkäitä ennaltatietämään monia asioita. Me tarkemmin sanoen oletamme, että kun meille jokin on normaalia – niin silloin sen täytyy olla normaalia myös kaikille muille. Minä puhun tässä kohtaa omasta, valkoisen, heteronormatiivin täyttävän miehen näkökulmasta, mutta uskon, että sama projektio toimii myös kaikissa muissa narratiiveissa. Tekeekö se, että tämä ehto täyttyy – minusta oikeutetun toimimaan näin, vain koska oletan toisten ihmisten arvomaailmalle reunat? Kyllä ja ei. Kyllä, koska kaikki tekevät sitä. Ei, koska minun on vaikea, ellei peräti mahdotonta hyväksyä tällaista itseni kannettavaksi. Asia ei siis ole mitenkään yksinkertainen. Asia tarvitsee osakseen dialogia.
Pitää olla riittävän pimeää, että luottaa itsensä toisen ihmisen armoille. Pitää olla riittävän valoisaa, että luottaa näkemäänsä. Ja näiden välillä me joudumme tasapainottelemaan loputtomiin. On vaikeaa haastaa elämäänsä todellisuutta, mutta yhtälailla on hankalaa haastaa epäluulojaan. Ennaltatietämisen lahja on kenties yksi kallisarvoisemmista lahjoista, mutta samaan aikaan se on myös yksi raskaimmista taakoista kannettavaksi. Se ei juuri mahdollista aitoja kohtaamisia muiden kuin minun itseni kanssa.
Anttiolavi Salonen
Yksin jäämisen kokemuksesta.
Oletko koskaan työelämässäsi ollut tilanteessa, jossa huomaat olevasi täysin yksin, vaikka tilanne olisikin kaikin aistein havaittavissa sellainen, että ympärilläsi on ihmisiä, kollegoita, tuttuja arjen kuvioita, jopa ennalta sovittuja käytänteitä..
Työyhteisöissä, joissa keskinäinen luottamus on syystä tai toisesta huonolla tolalla saatetaan törmätä siihen, että tämä tilanne on useinkin arkipäivää. Kokemus joka aiheuttaa yksin jäämisen tunteen on usein jonkinlainen monen merkityksellisen ”pienemmän puron” aiheuttama isompi kokemus siitä, että ”minut ollaan jätetty yksin”.
Kinkkiseksi yksin jäämisen kokemuksen tekee kuitenkin se, että tosiasiat eivät puolla tätä kokemusta työyhteisön sisällä. Voidaan olla hyvinkin lähellä ja tehdä hyvinkin paljon yhteen hiileen puhaltavaa työtä – voidaan jopa painottaa, että ”me emme jätä kaveria pulaan”. Ja varmasti nämä ovatkin täysin autenttisia tunteita ja tapoja toimia. Mistä syystä sitten on olemassa ns. yksin jäämisen kokemuksia vahvastikin kollegiaalisuutta painottavissa työtehtävissä.
Työelämä on kokemustensa ja osaajiensa summa. Me ihmisinä teemme joka päivä historiaa ja rakennamme tulevaisuutta. Mutta todellisuudessa me elämme aina vain jossain tietyssä hetkessä. Oli se sitten hetki joka muodostuu jostain sellaisesta, mikä on tapahtunut historiassamme, tai hetki, joka on tapahtumassa tulevaisuudessamme. Helpoiten tätä voisi kai kuvata vertauskuvalla pimeästä tiestä, jota valaisee liian etäälle toisistaan pystytetyt katuvalot.
Me näemme tällaisessa hetkessä ainoastaan sen mitä katuvalo valaisee, vaikka olisimmekin tulleet jo pidemmän matkan takaa tähän. Mahdollisesti me olemme matkalla johonkin, mitä emme vielä näe, mutta tunnemme reitin jo ennalta. Siltikin, juuri katuvalon valaiseman alueen kohdalla me keskitymme siihen, mitä me olemme juuri siinä hetkessä. Kaikki muu jää meiltä piiloon – vaikuttaen meihin monella tapaa. Ja varmasti myös vaikuttaen siihen, miten me näemme itsemme ja olemassaolomme – juuri siinä hetkessä! Jos hieman karrikoiden asiaa luonnehtisi, me elämme tavallaan tämän mukaisesti ”helminauhamaista” elämää, joka koostuu tapahtumista, yksittäisistä aitauksista elomme rajattomuudessa, tai oikeastaan äärimmilleen venytetyssä tapahtumassa. Kaikessa siinä, mikä jää katuvalon valaiseman alueen ulkopuolelle.
Mikä pyrkimys tällä vertauksella on? Pyrkimys on muistuttaa, että meillä on tapana kovin usein tarkastella perin pitkääkin matkaa yhden lyhyemmän hetken valaisemana. Tai useamman lyhyen hetken valaisemana, riippumatta siitä liittyvätkö nämä hetket mitenkään toisiinsa. Oman elämämme narratiivia ruotivina me vetelemme naruja yhdestä pisteestä toiseen ja luomme hataria yhteyksiä asioiden välille – useimmiten perustellen niitä niin, että ”minä tiedän tämän asian olevan näin”, vaikka mikään ei olisikaan tukemassa vahvaa näyttöä siihen, että asia todella olisi näin!
Yksin olemisen – tai yksin jäämisen kokemusta juontaakin juurensa, todella usein juuri näistä kokemuksista. Me olemme kokeneet kaikki elämämme aikana kolauksia, yhteentörmäyksiä, heitteillejätön ja tyhjänpäälle jäämisen kokemuksia. Osalle meistä nämä menevät ohitettavina asioina. Jonain sellaisena, mikä nyt vaan kuuluu elämään ja sen ohella jonain sellaisena, jonka kanssa opitaan jotenkuten elämään. Toisille meistä nämä kokemukset jäävät kuitenkin kummittelemaan ja muodostavat ns. negatiivisessa valossa tai positiossa olevan tunnemuiston.
Tunnetiloista tulee tietoisia kokemuksia, kun ne saavat sanoin ilmaistavan muodon. Elimistön tunnetilat kehollisine ilmentymineen eivät kuitenkaan läheskään aina saavuta kielellistä muotoa. Psykoanalyysin tutkima piilotajunta koostuukin suurelta osin elimistön nimeämättömistä tunnetiloista, jotka on syystä tai toisesta torjuttu tietoisuudesta. (Huttunen, Duodecim; https://www.duodecimlehti.fi/duo70318)
Yksin olemisen tai jäämisen kokemuksen sanoilla ilmaistava muoto onkin usein juuri sellainen, jossa henkilö painottaa omakohtaista kokemustaan jossain tilanteessa tai mahdollisesti jopa tilanteissa, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Ne voivat olla tilanteita, joihin liittyy esimerkiksi voimakas psyykkinen kuormitus yhdistettynä hetkelliseen yksin pärjäämisen tai pikemminkin – yksin jäämisen kokemukseen, jota saattaa värittää jokaiselle meistä perin tavallinen – asioiden paisuminen järjettömän suuriin mittasuhteisiin. Ja tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista, koska tilanne tietoisuudesta torjuttujen tunnekokemusten kanssa on juuri tasan niin arvaamaton kuin olla voi.
Anttiolavi Salonen,
Mahdollisuuksien toisintaminen.
Vaikea sanapari, jota voidaan varmaan luonnehtia melkein miten vaan, mutta kuinka usein ajattelumme joustaa siihen suuntaan, jossa mahdollisuuksissa nähtäisiin mahdollisuuksien loputon horisontti ilman, että takerrutaan juuri lainkaan ”ongelmien ehdoilla” toteutuneisiin suuntaviivoihin?
Kun työpaikalla tai arkielämässä on ongelma, jonka ratkaisemiseksi tarvitaan selvittelytyötä, työnohjaajaa tai konsulttia, lähdetään liikkeelle mielestäni liian usein siitä, että jokin vialla. Arkielämässä tämä on perin inhimillinen tapa lähestyä melkeinpä mitä tahansa olemassa olevaa asiaa.
Mahdollisuus uusintaa – tai toisintaa on meissä sisäänrakennettu ominaisuus. Kohdatessamme uuden tilanteen, jonka edessä olemme kutakuinkin ”alastomia” me emme kuitenkaan riittävän usein pysähdy miettimään, että mitkä olivat ne askeleet, tai mikä oli se ”tarve”, joka johdatti meidät tähän tilanteeseen, jossa me nyt olemme.
Sen sijaan me kovin usein tiedämme varmasti, millä tavalla voimme epäonnistua tai onnistua tämän alastomuuden korjaamisessa. Toisinsanoen – me emme ole niinkään kiinnostuneita käsillä olevasta tilanteesta, vaan olemme perin tietoisia siitä, miten asiasta päästään – tai ei päästä ylitse. Me ikäänkuin sanomme itsellemme ääneti, että ”kyllä tästä selvitään rationaalisen ymmärryksen kautta”, ja niin siinä varmasti lopulta käykin. Mutta olemmeko me todella sisäistäneet, että mitä tarvetta me yritimme täyttää silloin, kun selvisimme kylmän viileällä rationaalisuudella jostain asiasta.
Joustavuus ajattelutavoissamme joutuu todella inflaatioon joka ikinen kerta, kun me tiedämme jotain. Tämä on yhtä turhauttava kokemus kuin se, että me elättelemme muuria, joka ennaltaluo meille ”minä en voi onnistua” – ajattelumallin. Joustavuus ajattelutavoissamme on parasta mahdollisuuksien toisintamista. Joustavuuden kautta me voimme ottaa pienen aikalisän ja pohtia, että kun me kertaalleen olemme yrittäneet toteuttaa jotain jonkin tarpeen ehdoilla on meillä täytynyt olla jonkinlainen suunnitelma, strategia, idea, visio, ihanne tai unelma, joka on joka’ikiseltä kulmaltaan ollut vaikuttamassa pyrkimykseemme – vaikkakin sitten tiedostamatta.
Tässä kohtaa olemmekin yht’äkkisesti tilanteessa, jossa tarve saavuttaa jotain jättää jalkoihinsa tavoitteen, ja sen mitä tavoitteen saavuttamiseksi voimme keinovalikoimamme tarjoamien mahdollisuuksien kautta toteuttaa. Pelkkä asioiden haluaminen ilman, tai suunnitteleminen ei vielä ratkaise mitään, mikäli keinot asian saavuttamiseksi puuttuvat.
Tämä ei ole kaikki tai tässä ei ole kaikki – on myönteisen representaation aikaansaamaa.
Ja vaikka keinotkin olisivat olemassa on aina huomioitava käytännön osaaminen keinojen toteuttamiseksi. Ongelmia on eittämättä luvassa, mikäli esihenkilöiden ja toteuttavien tekijöiden välillä on kilpailuasetelma, tai sellainen dynamiikka, jossa käytännön toteuttamisen tapaa jonkin asian valmistelussa johdetaan keinojen ulottumattomiin niin, että tavoite ja tarve eivät millään tapaa ole tai tule olemaan saavutettavissa toivotulla tavalla. Näitäkin yhteisöjä on – eikä oppi välttämättä saavuta isoa kokonaisuutta siihen tapaan kuin toivoisi.
Työn tekemisen ja työntekemisen tapojen välillä on useimmiten tietynlainen suhde. On olemassa johdettua työn tekemistä – ja johdettuja työn tapoja. Kumpaisessakin on puolensa, mutta missään nimessä nämä eivät ole tai edusta kaikkia työyhteisöja. Sen sijaan useimmiten asia on niin, että mitä osaamattomampi johto kyseessä on, sitä enemmän työn tekemistä johdetaan kohti työn tekemisen tapoja, pois oman tehtävänsä eritysosaajien ulottumattomista – kohti toissijaista työn merkitystä. Saattaa olla, että saavutetaan hyvin nopeasti ”me emme missään nimessä saa epäonnistua” tai ”meidän tulee kaikin keinoin onnistua” – ajattelun malli, jota ei enää johdakkaan rationaalinen strategia onnistumisesta vaan todellisuudelta pakoon päässyt päähänpinttymä jonkin kiinnekohdan saavuttamisesta. Tämä tapa ei ole ratkaisukeskeisesti, eikä edes tavoitteellisesti toivottava tila.
Mahdollisuuksien toisintaminen onkin ennemminkin jotain sellaista, jossa on toive jonkin suunnan löytämisestä, ja erityisesti tämän suunnan toteennäytetystä säilyttämiskyvystä myös silloin, kun saavutettu kiinnekohta ei vastaakaan odotettua. Usko siihen, että ”tämä ei ole kaikki” tai ”tässä ei voi olla kaikki mitä saavutan” on myönteisen representaation aikaansaamaa. Mahdollisuus löytää ”paras mahdollinen vaihtoehto” on useimmiten ”ei niin kovin toivottu” päätepiste jonkin asian tekemiselle, mutta siitäkin huolimatta jalansija, jonka kautta saavutetaan näköaloja kenties uudenlaisille etenemismahdollisuuksille.
Me kenties lajina ja aivot omaavina kapistuksina hieman tiedostamattammekin olemme vain valinneet sellaisen etenemisen mallin osaksemme uudelleenesittelemme itsellemme aiempia kokemuksia tämän hetken koettelemusten ratkaisemiseksi. Hyvin usein tästä seuraakin epäluottamusta uusien poimuajojen kokeilemisille niissä tilanteissa, joissa olisi mahdollista keksiä jokin tehokkaampi ja tuotteliaampi tapa toimia.
Eikä asioiden uudelleenesitteleminen aina ole kovin itsestään selvää. Toisinaan meidän toimintaamme saattaa vaikuttaa viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien takainen keskustelu jonkin asian tekemisestä. Me saatamme olla tietoisesti unohtaneet jonkin asian olemassaolon täysin, mutta samaan aikaan olemme jotensakin lumoutuneet tämän unohdetun asian taikuudesta sisäkorvassamme. Tähän aiheeseen tulen palaamaan myöhemmin, kun käsittelen representaation vaikutusta yksilön mahdollisuuksiin selvitä vastaavanlaisista tilanteista, riippumatta siitä, minkälainen hänen asemansa elämässä on.
Anttiolavi Salonen
Työstä ja palkoista.
Tänään törmäsin mielenkiintoiseen kirjoitukseen YLE – sivustolla. Kirjoituksessa pohdittiin työnantajien lisääntyneitä toiveita siitä, että erityisesti sote – alalla, mutta myös rakennus – ja muilla palvelualan sektoreilla ei enää riitä, että työntekijällä on ajokortti, vaan toiveissa on, että ajokortin lisäksi työntekijällä olisi käytössään myös oma auto, jota työnantajapuoli voisi hyöyntää. Ajatuksenahan tämä on kaunis, mutta YLE:n artikkelisessa nostetaan erityisesti sote – alan tehtävissä työskentelevien kohdalla ongelmallinen tosiasia. Kun vuotuinen bruttopalkka tosiaan on jotakuinkin 25 000 – 30 000€ luokkaa, ei auton ostaminen ole mahdollista, tai taloudellisesti viisasta. Unohtamatta tietenkään sitä, että auton ostaminen itsessään ei vielä riitä, koska autoa täytyy huoltaa, auto ei kulje ilman polttoainetta tai sähköä, autoa ei voi omistaa ilman vakuutuksia, katsastuksia yms.
Yht’äkkiä ollaan tilanteessa, jossa 25k€ tienaava lähihoitaja maksaa autostaan työnantajan käytössä 10k€, tai enemmän, joka ikinen vuosi – riippuen pitkälti siitä kuinka laajalla alalla työnantajan tarjoamat työtehtävät sijaitsevat.
Ratkaisuina tämänkaltaiseen ongelmaa ovat luonnollisestikin verojen alentaminen niin, että auton ostaminen olisi halvempaa, tai sitten palkkojen nostaminen niin, että auton käyttökulut huomioitaisiin erityisesti niissä työtehtävissä, joissa työnantaja edellyttää oman auton käyttöä osana tehtävää työtä.
Kaikkea muuta sote – alalla tunnutaankin jo kokeilleen, paitsi palkkojen tarkastamista ylöspäin niin, että palkat todellisuudessa vastaisivat alan vaativuutta ja raskautta. Ehkä kysymyksenasettelussa pitäisikin lähteä viimekädessä sellaisesta pohdinnasta, jossa kysytään suoraan, että mitä sellaista työntekijät tarjoavat työantajalle vastineeksi siitä, että työnantajien on mahdollista perustaa eri sote – alan yksiköitä ympäri suomea tai ylipäätään ottaa yksilöasiakkaita sellaisilta alueilta, joista ei löydy osaajia tekemään työtä ilman, että pitää omistaa oma auto. Toisaalta sitten taas – hyvä olisi myös kysyä, että miten työnantajan riski yksikön perustamisesta huomioidaan vaadittaessa oman auton käyttökustannusten huomioimista osana palkanmaksua. Valtaosinhan oman auton käyttökulut on jo nyt mahdollista vähentää verotuksessa, mutta tämä ei saisi olla perustelu.
Tuotteiden ja palveluiden hinnat yhteiskunnassa ovat nousseet jatkuvasti. Päivittäisartikkeleiden laatua ollaan sivumennen redusoitu niin, että mahdollisimman monella on varaa ostaa tarvitsemiaan tuotteita, mutta toisaalta – tämä on vaikuttanut pitkälti siihen, kuinka paljon bulkkia valmistetaan ja kertakäytetään. Huomioitava myös on, että bulkkituotteiden valmistaminen itsessään ei enää tarjoa merkittävissä määrin toimeentuloa työntekijöille paikallisesti suomessa, koska bulkkituotteiden valmistus ollaan siirretty halvemman tuotannon maihin tai likimain kokonaan digitalisoitu.
Pääsääntöisesti kotihoidossa on pyydetty, että on ajokortti ja oma auto. Joskus on jopa niin, että se on vaade vakituisen työpaikan saantiin. Se on mielestäni kohtuutonta.
Silja Paavola, SuPer
Olemme siis vähitellen lähestymässä sellaista katastrofaalista työnteon mallia, jossa työssä käydään, jotta olisi varaa käydä työssä. Pidemmän päälle tämä johtaa siihen tilanteeseen, jossa sote-alalla ei enää ole työntekijöitä tämänkään vertaa. Jo nyt voidaan huomata, että työntekijöitä ei näillä palkoilla saada edes perustason sote – alan työtehtäviin rekrytoitua.
Ongelma tuskin helpottuu sillä, että myös osaavien – ja koulutettujen lähiesimiesten, osastonhoitajien – ja ohjaajien toimeentulotaso on täysin luokatonta.
Viimekädessä tämä kaikki näine hyvineen näyttäytyy niin, että kun asiat jäävät hoitamatta ne eivät suinkaan katoa. Ne muuttuvat hankalammin hoidettaviksi ja tulevat viimekädessä kaikille veroja maksaville kansalaisille kalliimmaksi hoitaa.
Onko meillä siihen varaa? Mitä ovat ennakoinnin ja jälkiviisauden taloudellinen suhde? Siitä ehkä tämän kirjoituksen loppukaneettina voisi jakaa kotikaupunkini tilannetta lasten – ja nuorten päihdeongelmien kasvun tuloksia ja todeta, että ehkä vielä vuosina 2010 – 2017 voitiin puhua, että yksi syrjäytynyt nuori tulee maksamaan yhteiskunnalle sen 1,1miljoonaa euroa. Nykyään, lieveilmiöiden kasaantumisen myötä pitänee puhua kalliimmaksi tulevasta kustannuskokonaisuudesta. Kysyttävä on – että olemmeko me oppineet mitään mistään. Nyt on tullut aika maksella tekemättä jääneistä töistä, ja hinta jatkaa kasvuaan.
Kriisijohtamisesta.
Korona vaikuttaa selkeästi monella työpaikalla työssäjaksamiseen, työhyvinvointiin ja työn jatkuvaan kehittämiseen. Ensimmäiseksi kelkasta näyttäisivät putoilevan työn kehittämisestä ja työn tekemisen uusista tavoista innostuneet osaajat.
Mennäänkö työpaikoilla ikäänkuin ”kuoreen” yhteiskunnallisesti poikkeuksellisten tilanteiden edessä?
Kriisijohtaminen hakee monella työpaikalla vielä uomaansa.
Tällä näyttäisi olevan päälaelleen menevä vaikutus; kun kriisiaikojen välissä työnteon kehittäjät ovat kunnioitettuja ja tärkeitä työryhmän jäseniä, niin erilaisten kriisien aikana tärkeäksi työryhmässä näyttäisivät nousevan toimintamallien kiteyttäjät ja työtapojen ennallaan säilyttäjät.
Mistä tämä kertoo?
Heikkeneekö tehdyn työn laatu kriisien myötä, kun eteenpäin menemisestä tuleekin tässä hetkessä selviytymistä?
Koronavirus vaikuttaa monelta osin yrityksen tapaan brändätä omia palveluitaan, tuotteitaan tai tarjontaansa.
Kuten todettua, työn kehittämisestä innostuneet osaajat ja ammattilaiset jäävät kriisissä useimmiten kaiken muun tekemisen jalkoihin ja tilalle nousevat olemassa olevien toimintamallien kiteyttäjät ja ns. parempien hetkien odottajat.
Syökö tällainen täydellinen pysähtyminen jonkinlaisena reaalimaailmassa täysin ymmärrettävänä ”varmuustekijänä” uusien mahdollisuuksien muodostumista?
Eikö juuri olemassa olevan palveluntarjonnan häiriötila mahdollista uusia visioita, innovaatioita ja ideoita?
Tai – eikö näin ainakin pitäisi olla?
Jatkuva tai toistuvasti esiin nouseva kriisi nostaa erityisen suureen arvoon myös uskottavan ja toimivan brändin, mutta tämän lisäksi myös jatkuvan vahvan työn kehittämisen ja kehittämistä tukevat toimintamallit.
mielenkartta 