Liian valmis näytelmä?

Narratiivisen ajattelun ydinajatuksena voidaan pitää ajatusta, jonka mukaan ongelma tulee nähdä erillisenä osana ihmisestä itsestään. Ihminen itse – ei ole ongelma. Toinen merkittävä narratiivisen ydinajattelun ajatus on, että keskustelu, rehellinen vuoropuhelu synnyttää korjaavia inspiraation lähteitä – ideoita, tuntemuksia ja toiveita siitä mihin suuntaan yksilö haluaisi elämänsä menevän. Tämän päivän nuoret ovat kuitenkin varsin ristiriitaisessa asemassa ajatellen, että heille ollaan tarjottu varsin avoin temmellyskenttä, jossa kaikki mitä heillä on – on  turvattua. Synnyttääkö liian valmis kokonaisuus ristiriitoja joiden ratkaiseminen edellyttää kapinointia koko järjestelmää vastaan? Onko järjestelmä luonut rajattomuudellaan liian valmiin näytelmän, jossa kokonaisuuden täydentämiseksi ei tarvita mielikuvitusta? Voiko mielikuvituksen jääminen pois yhtälöstä synnyttää regressiivisiä piirteitä, joiden ratkaisemiseksi yksilön taantumus muuttuu pysyväksi tilaksi – sellaiseksi, jossa vaadimme, edellytämme jatkuvaa huolenpitoa ja hyvinvointia? Voisiko tämä selittää pettymyksen sietämisen ongelmaa tämän päivän nuorison keskuudessa?

Me kaikki olemme joskus olleet tilanteessa, jossa liian valmis malli musertaa meidät ajattelemaan, että ollaanko tässä tekemässä minusta nyt jollain tavalla typerämpää kuin mitä minä todella olen. Neuropsykiatrisena erityispiirteenä usein esiintyvä Autisminkirjo on vain yksi esimerkki siitä, miten tämän päivän todellisuus on muuttunut järkyttävän valmiiksi pureskelluksi kokonaisuudeksi ilman, että asiaan on minkäänlaista pyrkimystä vaikuttaa. Koko yhteiskunta toimii kuin jonkinlainen kylmä kone, jossa säännöt, säännönmukaisuudet, oikea tapa ajatella ja elää ovat elinehto. Luovuuden tulee olla sidottua johonkin tapaan ajatella yhteiskunnallisesti oikein. Samoin ollaan tunteidensäätely alistettu normaaliin ja epänormaaliin tapaan ajatella ja nähdä kokonaisuuksia. Ne yksilöt, joiden pääasialliset voimavarat ovat juuri mielikuvituksen, haaveilun, mustan ja valkoisen alalla ovat hätää kärsimässä yhteiskunnassa joka nojaa vahvasti symbolistiseen maailmankuvaan, aikatauluihin, aikataulujen ymmärtämisen kautta luotuun tehotuotantoon ja ennen kaikkea jonkinlaiseen kaiken hyväksyntään osana yhteiskunnan järjestyksen muuntumista alati tehokkaammaksi kokonaisuudeksi.

Me olemme unohtaneet, että nuoruus, ajattelun ristiriidat ja ajatusten täydentäminen  kokonaisuudessa on osa nuoruuden merkittävää kehitysvaihetta, jossa yksilö luo kuvan siitä mikä elämässä on oikein ja mikä väärin. Mikäli tämä malli ollaan alistettu ajatukselle, että on olemassa vain oikeita vaihtoehtoja, eikä ”näytelmää” tarvitse täydentää tunteiden, ajatusten, mielikuvituksen ja mystisten mallien kautta – päädymme me yhteiskunnassa siihen, että neuropsykiatristen erityispiirteiden kautta elävät ihmiset oirehtivat ja muuttavat yhteiskuntaa juuri siihen muotoon, joka heille sopii elettäväksi.

Tämä malli on opittu kokonaisuus, jossa on vain mustaa ja vain valkoista. Asiat joko ovat tai ne eivät ole. Ei ole olemassa ns. harmaata vyöhykettä, joka muuttaisi todellisuutta olemassaolonsa kautta johonkin ennalta-arvaamattomaan suuntaan, luoden samalla uusia ulottuvuuksia, vapaita ulottuvuuksia. Yhteiskunta muuttuu lopulta yhden ajattelumallin koneeksi, joka tällä hetkellä näyttäisi olevan tehokkuusajattelu. Itseasiassa, tämä edellä mainittu harmaa vyöhyke muuttaa tilaksi, jossa olemuksen koostumus on muuttunut siihen muotoon, johon se palaa alati tiuhempaan tahtiin, kunnes se viimein hallitsee yksilötasolla arkea kaikilla arjen osa-alueilla. Toisin sanoen, se mitä syntyy ei ole kapinointia, vaan passiivista kapinaa.

Hanskat tiskiin tyyppinen ajattelu on hyvin yleistä tämän päivän nuorilla ja syy tähän on pitkälti se, että tulevaisuus ollaan kirjoitettu heidän kohdallaan täysin selväsanaisesti sellaiseen muotoon, jossa se ei ole mitään muuta kuin työtä, työtä ja työtä. Ja mihin tämä työ lopulta johtaa? Se ei johda siihen, että nuoret suinkaan muuttuisivat maailmanluokan tähdiksi, joita he ihailevat. Ja ihailu on täysin avointa. Some nuoruus on ennen kaikkea esikuvien kautta tullut tapa elää elämäänsä, esikuvien eleiden, olemisen ja ajatusten toistamista. Juuri sitä mitä kaikki ovat jossain vaiheessa elämäänsä kokeneet tärkeäksi. Some nuoruus on valmis malli, jossa matkinen, valmis todellisuus, valmis kokonaisuus näyttäytyy nuorelle sellaisessa muodossa, jossa tulevaisuus kokonaisuutena nuoren ajatuksissa todella on.

Ongelman näkeminen nuoressa itsessään on muuttunut nuoren itsensä ongelmaksi, johon ollaan tarjottu ratkaisuksi työtä, työtä ja työtä. Mutta onko työ – rauhallinen arki se ratkaisu, jota nuoret haluavat kokea, vai onko se jotain muuta? Kuinka moni nuori todella haluaa elää elämänsä niin, että  perhe-elämä on elämän tie ja totuus jo niinä varhaisteini-iän ja teini-iän vuosina. Yllättävän moni normaali nuori ja erityisesti neuropsykiatrisia erityispiirteitä omaava nuori hakeutuu tämän päivän satujen, tietokone- ja konsolipelien maailmaan. Konsoli – ja tietokonepelien maailma on satumaailma, jossa todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat. Tarinat ovat valmiita ja niihin vaikuttaminen tapahtuu toistuvasti niin, että tehtävät ollaan tehty suoritettavaksi, kilpailijat tieltä raivattaviksi ja omatunto unohdettavaksi. Kaiken kruunaa jonkinlainen palkkio hyvin toteutetusta kokonaisuudesta, mahdollisimman monesta tuhotusta vastustajasta ja täydellisesti omantunnon katoamisesta. Ei ihme, että tämän päivän satusedät ovat moraaliltaan löyhää sakkia, jolle terve kilpailu on kirosana ja esteiden täydellinen tuhoaminen ainoa mahdollinen tapa nähdä ja kokea tyytyväisyyden tunteita.

Liian valmis järjestelmä on kuin näytelmä, josta puuttuu näytelmän tärkein elementti – näytelmän mielissään täydentävä yleisö. Voisiko tässä olla syy myös siihen, miksi NEPSY – ongelmat ovat tämän päivän yhteiskunnassa niin paljon vallalla. Yhteiskuntamme on suoritusyhteiskunta. Sitä se on ollut jo kauan, mutta jossain vaiheessa ollaan ylitetty se kriittinen piste, jota ei olisi pitänyt ylittää. Ja nuoriso oirehtii. Jopa neurotyypillisten nuorten on vaikeaa tulla toimeen tämän päivän yhteiskunnassa, joka nojaa kaikilta osin koossapysymisen kovan ytimen sille, että kaikki pitää olla valmista, valmiiksi pureksittua tai ainakin sellaista, että kaikki on matkalla kohti jotain valmista, jotain ennalta hyväksyttyä tai jo valmiiksi hylättyä.

Yhteiskunta on valmis taulu tyhjällä kanvaasilla, kun se mitä sen pitäisi olla on mielikuvituksen rajoissa liitelevä ameeba jolla on perhosen, runoilijan, shamaanin ja sotakenraalin risteytyksestä lähtöisin olevia tarunhohtoisia ajatuksia siitä, mitä maailma voisi olla. Missä vaiheessa me olemme ohittaneet sen pisteen, jossa vapaasta ajattelusta tuli vapaata ajattelua, joka tähtäsi kaikella olemuksellaan johonkin valmiiseen lopputulokseen?

Mielestäni tämänhetkinen yhteiskunta ei perustu ajatukselle, jossa käydään avointa rehellistä vuoropuhelua. Vuoropuhelu on muuttunut sanelluksi kokonaisuudeksi ja se on vääjäämättä vaikuttanut inspiraatioon. Inspiraatio ollaan sekin alistettu tehotuotannon välineeksi – mistä johtuen valtaosalla tehotuotannon tuotannosta tavoitteena on ainoastaan inspiraation lähteinen valmistaminen, ja tätä kautta inspiraation täydellinen hallinta. Ihminen, yksilö ei ajelehdi pelkästään passiivisesti ryhmän mukana vaan pyrkii aktiivisesti olemaan osa ryhmää. Tämä ollaan otettu vahvasti huomioon myös yhteiskunnallisen kokemuksen kehittämistä mallintavassa ajattelussa.

Kun riittävä määrä ihmisiä saadaan passivoitua toimimaan jollain tietyllä tavalla – toimii passivoitunut maailman katsomus ohjenuorana yhä useammalle yksilölle. Ryhmästä erottuvat ne, jotka putoavat kollektiivisen passivoitumisen ulkopuolelle ja syrjäytyvät niine hyvineen omaan pieneen tilaansa toteuttamaan omia pyrkimyksiään, omien ehtojensa mukaisesti. Tämä asettelu muokkaa luonnollisestikin yhteiskuntaa moniulotteisempaan suuntaan. Pseudokulttuurien synnystä voidaan ajatella hieman kyseenalaisella tavalla niin, että ne jotka eivät ole sopeutuneet täysin kunakin aikakautena vallitsevaan yhteiskunnan passiivijärjestelmään – ovat ajan kanssa luoneet oman kulttuurinsa, joka taas aikojen saatossa on osana muita pseudokulttuureja muokannut yhteiskunnallista passiivijärjestelmäänsä omaan suuntaan. Mutta – mikä siis tässä on ongelma?

Tämän hetken yhteiskunta on diagnosoinut passiivijärjestelmänsä ulkopuolelle pudonneet jäsenensä edustamaan jonkinlaista mentaalista kollektiivia. Yhä useampi passiivisen yhteiskuntarauhan, yhteiskunnan passiivijärjestelmän jalkoihin tallautunut, tai sen ulkopuolelle pudonnut yksilö vaatii yhteiskunnan taholta hoivaa ja huolenpitoa siitä syystä, että yhteiskunnan rattaat ovat kirskanneet liian vauhdikkaasti yhteiskunnan junaa eteenpäin. Toisin sanoen tämä tarkoittaa, että yhteiskunta ei ole ihmistä/yksilöä varten rakennettu kokonaisuus vaan yksilöstä on tullut yhteiskunnan tarpeisiin mukautunut ameeba. Mutta mikä on ratkaisu kaikkiin näihin asioihin?

Liian valmis näytelmä on jaettava osiin. On löydettävä hyvin yksinkertainen kokonaisuus monen eri kokonaisuuden matkalta. Tätä kokonaisuutta on koeteltava, kritisoitava, kehuttava, ja ennenkaikkea se on romutettava useaan kertaan ja rakennettava uudestaan osista, joita kokonaisuudessa ei uskottu olevankaan. Ja kun monen eri kokonaisuuden matka ollaan selkiytetty tehdään siitä selkeä, yhtenäinen matka, jonka osa-alueiden toteuttaminen ollaan rajattu vain ja ainoastaan yhden osa-alueen toiminnoksi. Mitä konsoli – ja tietokonepelit meille opettivatkaan? Niissä on todellakin selkeä tavoite. Mitä on tehtävä, että lopputulos saavutetaan. En pidä lainkaan mahdottomana sitä ajatusta, että tehtävä voisi olla vaikka kuinka hankala, vaikeasti hallittava kokonaisuus, kunhan se ei ole sitä heti alusta lähtien. Olemmeko me unohtaneet kuinka monimutkainen maailma oli silloin, kun synnyimme?

Ikäkaudet ja kehityskaudet ovat uusia pieniä syntymiä, joissa yksilön on psyykkisen kontekstinsa keinoin osattava siirtyä seuraavalle kehitystaholle tai taantua osittain aiempaan elämänvaiheeseensa. Jos työ, maailma, yhteiskunta ja kokemuksellinen lähestymistapamme on ja tulee olemaan jatkossakin fraktaalinen värikuva, joka ollaan ennalta määritelty jonkin tarpeen toteuttajaksi ja tyydyttäjäksi – tulemme me jatkossakin elämään yhteiskunnassa, jossa meillä kukoistaa uusavuttomuus, neuropsykiatristen erityispiirteiden massaesiintymiset ja ratkaisemattomat yhteiskunnalliset ongelmat. Yhteiskunnasta ja elämästä on saatava irti jotain muutakin kuin palkkaa ja valmiita – valmiiksi pureksittuja kokemuksia.

 

www.mielenkartta.fi

Mainokset

Yrittäjät työllistämisen eturintamaan

Yrittäminen ollaan perinteisesti nähty yhden tai useamman henkilön harjoittamaksi keinoksi ansaita rahaa. Mutta voitaisiinko yrittäminen nähdä myös tarpeena työllistää reilulla mentaliteetilla yhä useampi suomalainen sellaisen toimeentulon piiriin, jolla tulee tämän päivän suomessa ja eritoten maailmassa  toimeen. Suomi on rakenteellisen katastrofin aallokossa pomppiva korkki. Toisaalta me tarvitsemme yrittämistä, yrityksiä ja yrittäjiä, mutta toisaalta meidän pitäisi uskoa siihen, että kun yritys perustetaan on yrityksen myynti perustettu sellaiselle artikkelille, että se varmasti myy. Huono tuote ei mene kaupaksi, mutta huono – hyvin markkinoitu tuote menee. Oikealla markkinointitekniikalla, oikeilla ajatuksilla ja oikealla tavalla saada asiakas uskomaan siihen, että ostettuaan yrittäjän tarjoaman artikkelin voi asiakas jollain tapaa aiempaa paremmin on suuri merkitys. Voisiko tulevaisuuden yrittäjyys perustua tällaiselle ajatukselle? Voisiko yrittäjyyttä olla yrittäjyys sinänsä? Yritys, joka tuottaa oheistuotteenaan tai – miksei sitten pääasiallisena tuotteenaan toimeentuloa ja toimeentulon kautta alati kukoistavampaa kulutustodellisuutta ns. tavallisten ihmisten hyvinvoinnin ja yrityksen menestymisen ehdoilla.

Tällä hetkellä, tämän päivän suomessa kaikki yrittävät todenteolla myydä tuotetta joka ei myy. Tämä on fakta. On kuitenkin olemassa myös yritystodellisuus joka perustuu todelliseen yhteiskunnalliseen tarpeeseen. Näiltä osin suomen yrittäjyydessä on paljon korjattavaa. On kurotettava itämaiseen tapaan ajatella asioita nyt vallalla olevan länsimaisen ajattelun sijaan. Vain idästä voimme löytää mallin, joka ei ole kommunistinen, mutta ei täysin kuitenkaan kapitalistinenkaan. Samaan aikaan, kun etsimme mallia tulevaisuuden yrittäjyydelle – tulee meidän huomioida, että vain eheä kulutuspohja mahdollistaa kuluttajuuden ja sitä kautta yritysten olemassa olon. On sanomattakin selvää, että tämän hetken suomessa suunta poikkeuksellisen huono. Yritykset eivät työllistä, työttömiä on paljon ja yritysten tuottamien artikkeleiden laatu on surkeaa, merkityksetöntä – jopa olematonta roskaa. Voidaankin sanoa, että meillä Suomessa myydään paljon roskaa, jota valmistavat ulkomailla olevat tuottajat ja myyvät kotimaiset laiskottelijat. Todellinen yrittäjyys ei perustu, eikä tule koskaan perustumaankaan ajatukselle, että myydään artikkelia saadakseen artikkeli myytyä. Tosi yrittäjyys on artikkelin myyntiä, jotta myynti jatkuisi. Valitettavasti tämän päivän yrittäjyys tähtää nopeisiin voittoihin ja mässäilyyn – ei niinkään ajatukselle siitä, että yrittäminen palkitaan niin sosiaalisesti, fyysisesti kuin henkisestikin. Unohtamatta tietenkään kollektiivista hyvää – jota yrittämisen tulisi olla omalta osaltaan luomassa.

Tämän hetken poliittinen todellisuus on ristiriitaista. Sidosryhmien tarkoitus pysyä tyytyväisinä kansallisen edustajiston avustuksella kusee paitsi tavallista työssäkäyvää kansalaista silmään, niin myös pienen yrittäjän naamalle. Suuryritykset ovat tehokkaampia, mahtavampia, kasvottomampia kuin mikään muu koneisto – kaikessa mihin ne ryhtyvät, koska niillä on käytössään enemmän pääomaa, jolla ne saavat käyttöönsä yhä kasvottomampia, ahneempia, armottomampia alistamisen ammattilaisia. Suuryritykset ovat kenties joskus lähteneet pienestä. Ollaan perustettu pieni hammashoitola, vaateliike, turvallisuuspalvelu ja sitten kun joku taho on tarjonnut riittävästi rahaa ollaan myyty tämä pieni yritys isolla rahalla vähän isomman kokonaisuuden osaksi. Yrittäjyys on hyvä asia silloin, kun sitä ei sulauteta osaksi isompaa voittoa tavoittelevaa kokonaisuutta, vaan sillä tähdätään yrittäjyyden aktiiviseen jatkumiseen. Tämä kaikki on johdantoa sille, että jossain vaiheessa yrityksen tulevaisuuden historiaa remmiin astuu se heikko lenkki, joka ryyppää, panee huoria ja käyttää rahaa välittämättä perheensä hyvinvoinnista enemmän kuin kukaan aikaisempi ahkera yrittäjä, joka yrityksen jatkuvuutta on ylläpitänyt. Se joku – yrityksen tulevaisuuden heikko lenkki, haluaa nopeaa rahaa väärien tarkoitusperiensä ylläpitämiseen. Hänen toimintansa tuottaa ehkä fyysisen ja psyykkisen palkkion – hänelle itselleen ja niille palveluntarjoajille, joilta hän henkilökohtaista hyvinvointiaan lähtee hakemaan. Lopulta tilanne on muuttunut absurdiksi oravanpyöräksi, jossa ahkerat ja tunnolliset yrittäjät palvelevat tuhlailevia, juopottelevia ja huorissa käyviä toisten yritysten heikkoja lenkkejä ja niitä kansalaisia, jotka ovat edellämainittujen heikkojen lenkkien toimesta muuttuneet entisiksi työntekijöiksi – samaan pöytään. Elämä tekee yhdenlaisen aaltoliikkeen ja sen jäljiltä paljastuu rantaan huuhtoutunut roska juuri niin silmiinpistävänä kuin se vain voi.

Mutta, jotta kokonaisuus ei unohtuisi – miten yrittäjyydestä saataisiin luotua sellaista, että alati harvempi heikko lenkki, tuhlailija ja öykkäri ryhtyisi yrittäjäksi? Jos yrityksen jatkuva tarve on kasvaa ja kukoistaa yhä enemmän, niin kuinka suureksi yritys voi kasvaa, ennenkuin se alkaa syömään omaa itseään – sisältäpäin? On mielestäni huono ajatus lähteä yrittämään sillä mentaliteetilla, vain kasvu on yrityksen tarkoitus. Tämä taas on ristiriidassa aiemman ajatukseni kanssa siitä, että yrityksen tarkoituksena tulisi olla fyysisen, sosiaalisen, psyykkisen ja lopulta myös kollektiivisen hyvinvoinnin tila. Olemmeko me tulleet siis tämänkaltaisen, tässä ajassa kasvonsa näyttäneen yrittämisen päähän? Siltä kuulostaa ja siltä todellisuus näyttää. Yrittäjyys tänä päivänä ei luo kollektiivista hyvinvointia millään osa-alueella niissä määrin kuin sen pitäisi olla sitä luomassa. Sen sijaan yrittäjyyden oravanpyörä on muuttunut heikompien lenkkien temmellyskentäksi, jossa ajatusmalli on ”nyt heti kaikki mulle!”. Olemmeko me muuttuneet sellaisiksi, että yrittäjyys ei enää kannata – koska yrittäjyys perustuu vain henkilökohtaisen hyvinvoinnin äärimmäiselle tavoittelulle?

Minä olen agnostikko. Tämä ei tarkoita, etteikö Raamattu olisi minulle tuttu kirja. Pidän Raamattua jollain tapaa luonnonfilosofisena teoksena. Valtaosa Raamatun opetuksista voidaan kääntää evoluutioteorioiden proosallisiksi tulkinnoiksi. Liika on liikaa ja liian vähän on liian vähän. Tämä pätee kohtalaisen moneen asiaan elämässä. Kultaisen keskitien löytäminen on tässä päivässä kirosana. Pitää olla äärilaitoja. Uskokaa – mutta vanhan liiton rokkarina ymmärrän tämän hyvin, ellen sitten jopa paremmin kuin moni muu. Kun mikään ei tunnu miltään, pitää saada sävärit sellaisista asioista, jotka ovat henkeä ruokkivia, kokonaisuuteen tavalla tai toisella vaikuttavia ja ennen kaikkea omituisia. Arki ei ole juhlaa muuta kuin niille, jotka ovat arjesta mielekkyytensä löytäneet ja sen löytäminen jatkuvassa värivalojen loisteessa, räpsyvissä valoissa ja ns. ADHD – todellisuudessa on vaikeaa, ellei sitten mahdotonta. Yhdellä silmäyksellä voimme löytää kaikesta tämän päivän arjessa viitteitä siitä kuinka meistä kaikista ollaan tekemässä älyttömiä, ajattelemattomia ja selkärangattomia kuluttajia. Ei selviytyjiä, ei ihmisiä vaan kuluttajia. Se jos jokin on pelottavaa.

Se mitä suomi ja suomalaiset tarvitsevat on omavaraisuus. Tarvitaan yksilöitä, jotka kasvattavat, luovat, kehittävät ja huolehtivat toisistaan. Hyvä kauppakumppani on sellainen, joka on olemassa. Pidä ystävät lähellä mutta viholliset vielä lähempänä. Se on hyvä ajatus. Se, että sinulla on kilpailjoita tekee elämästä mielekästä, ei vastenmielistä. Nyt me elämme todellisuudessa, jossa kilpailijat pitää raivata pois tieltä. Todellisuutemme ei ole enää insinöörien vaan psykopaattien käsissä ja tämän ymmärtää jokainen joka seuraa yritysjohtajien näkemyksiä yhtään mistään. Omavaraisuuden kautta suomalainen ja suomalaiset luovat yhteisöllisyyttä, hyvinvointia ja kaupankäyntiä. Pienyrittäjyyttä on siis tuettava. Sille on annettava mahdollisuus työllistää, myydä tarpeellista tavaraa ja ennen kaikkea luoda yhteistä kaikille suomalaisille tarpeellista hyvinvointia.

Ajattelenkin niin, että Suomea ei saada nousuun ellei jokainen meistä tee asialle jotain. Se jotain mitä meistä jokaisen pitäisi tehdä on verkostoituminen. Uusien ajatusten ja ideoiden kehittäminen, jopa niiden hulluimpienkin. Joku voi kasvattaa pihassaan perunoita ja myydä niitä eteenpäin, joku voi kalastaa ja myydä kalaa eteenpäin. Joku voi tehdä näitä molempia ja myydä vaikkapa kalakiusausta eteenpäin.  Joku meistä osaa ihan varmasti korjata polkupyöriä – ja myydä tätä taitoa eteenpäin, joku taas hoitaa mielellään lapsia, joku vammaisia ja joku puutarhaa. Kaikki ne joilla on riittävästi aikaa ja halua voivat tarjota palveluitaan risusavottaan, pihojen lakaisuun, pihapensaiden siistimiseen tai pihojen kolaamiseen. Älkää jääkö odottamaan, että se jokin ajatus syntyisi jonkun muun päässä. Aloittakaa jostain, yrittäkää. Ja kun onnistutte, niin tarjotkaa mahdollisuus jollekin tehdä kanssanne yrittämisestä elämän mittainen matka. Työllistäkää! Tarjotkaa toisillenne kokemuksia ja mahdollisuus elää tätä mahtavaa elämää. Ja ennenkaikkea – olkaa elämän ja yhteisen hyvinvoinnin eturintamassa.

 

www.mielenkartta.fi