Palvelutuotannon ja tarjonnan rakennetta pitäisi uudelleentarkastella.

Tällä hetkellä tarjottujen palveluiden vaakakuppi näyttäisi olevan painumassa enemmän niinsanotusti ylituotannon kapasiteetin puolelle. Tällä tarkoitan sitä, että valtaosa palveluistamme, kulutushyödykkeistämme ja arjen tarpeiden tyydyttäjistä tuotetaan pääsääntöisesti suuryritysten ja suuren pääoman ehdoilla. Hukkaan heitetty ylikapasiteetti ei edistä kestävää kehitystä eikä palvele yhteiskunnallisesti ajatellen – tasa-arvoisesti niitä, joilla on pulaa kaikesta.

Suuryritysten ja suuren pääoman keinoilla tuotetut palvelut ollaan mitoitettu kansallisella tasolla sellaisiksi, että palvelurakenne, sekä palveluiden saatavuus kaikilla elämän osa-alueilla muodostaa isolta rintamalta liikkeelle lasketun kokonaispaketin, johon ollaan mahdutettu myös niitä yhteiskunnallisesti tärkeitä palveluita, joiden ollaan perinteisesti katsottu kuuluvan erityisosaamisen, erikoistuneen tietämyksen ja täten kansalaisten hyvinvointia turvaavan konkretian piiriin.

En sano, etteikö yksityistä sektoria ja yksityisen sektorin keskisuuria yrityksiä tarvita palveluiden tuottajina yhteiskunnassa ja erityisesti kunnallisella tasolla. Yhteiskunta tarvitsee sekä julkista, että yksityistä puolta hoitamaan kansalaisten asiaa ja turvaamaan tärkeitä palveluita. Yksityisyrittäjyyden kautta tapahtuva tuotanto, palveluiden laajuus tulee olla osa konkreettista huomista – mikäli haluamme työpaikkojen määrän lisääntyvän millään osa-alueella.

On uskallettava helpottaa pienyrittäjien asemaa niin, että pienyrittäjien tarjoama ”kohdennettu” osaaminen  ja kohdennetut palvelut alkavat tuottamaan kunnallisella tasolla tulosta. Tuloksella tarkoitan inhimillistä pääomaa joka muodostuu pääosin siitä tosiseikasta, että me tarvitsemme veronmaksajia, osaajia, erityisosaajia ja ennenkaikka hyvinvointia – jonka saavuttaminen on realistista vain sellaisessa yhteiskunnassa, jossa kansalaisilla on oikeus ja mahdollisuus työhön sekä riittävään toimeentuloon.

Pienyrittäjien aseman parantamisen seurauksena voidaan tulevaisuudessa nähdä pätkätöiden vähentymistä, mutta myös vuokratyön ja osa-aikatyön asteittaista hiipumista. On ymmärrettävä myös se realiteetti, että yli 50 vuotias, pitkän työuran tehnyt työssäkäyvä henkilö on yritykselle valtava tiedollinen ja taidollinen etu ja hiljaisen tiedon mukanaan kuljettaja. On varmistettava vaikka sitten lainsäädännön keinoin, että kenenkään työura ei katkea juuri elämän seesteisiä vuosia lähestyttäessä.

Pienyrittäjyyden aseman parantamisella ja kohdennettujen palveluiden lisäämisellä on mahdollista luoda työpaikkoja, joissa ihmiset todella voivat tehdä töitä enemmän kuin puoli vuotta kerrallaan. Tuskin kukaan itseään ja henkilökuntaansa vähääkään arvostava yrittäjä ajattelee yritystään sellaisena työllistäjänä, jolle työntekijät ovat vain se pakollinen menoerä, johon tarvitsee satsata vain sen verran että työ tulee tehdyksi. Työvoimaa ”kertakäyttökamana” pitävä yrittäjä ei näe nenänvarttaan pidemmälle, eikä hänellä todennäköisesti ole mitään oleellisesti pysyvää tarjottavaa yhteiskunnalle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhteiskunta tarvitsisi niitä yrittäjiä, jotka työllistävät vain itsensä ja tekevät tällä tavoin tulosta. Minä näen, että hyvä suomi – hyvä yhteiskunta on mahdollista nostaa jälleen maailmankartalle pitkäjänteisen yhteistyön seurauksena. Tarvitaan kuitenkin uskoa siihen, että yhtä köyttä vetämällä voimme onnistua ja siihen, että toisiamme vastaankäännettyinä kilpailutilanne ajaa meidät alati pahenevaan syöksykierteeseen, josta pois pääseminen on meidän itsemme käsissä. Valinta on meidän. Meidän on itse kavuttava siitä kuopasta pois, jonka itsellemme kaivamme! Haluammeko me keskittyä olennaisiin seikkoihin vaiko niihin epäolennaisiin?

 

Mainokset

SoteOrpo ja kuinka asiat käännetään päälaelleen.

Petteri Orpo (kok.) kertoo tämän päivän aamulehdessä, kuinka vasemmisto haluaa osoitella yrittäjiä paholaisiksi, riistoon syyllistyvinä sortajina – ja kuinka kansantalous on nyt niin kuralla, että työväkeä ei ainakaan palkankorotuksin tulla hetken toviin muistamaan – yhtään missään. Itse näin vasemmistolaista ideologiaa ajana suomen kansalaisena olen hieman eri linjoilla Orpon kanssa.

Orpon tavoite on luonnollisestikin ajaa Sote-soppaa sellaisille urille, joissa yksityistäminen sosiaali – ja terveysalalla kiihtyisi. Orpo näkee, että vasemmistoliitto edustaa kaikkea sitä mikä on sote-uudistusta vastaan.

Itse olen kirjoittanut asiasta aiemmin seuraavaa:

”Siirryttäessä SOTE:n mukana palvelujärjestelmän uudistuksessa eteenpäin muuttuu moni asia niin, että kunnalliset palvelut vähenevät tai katoavat kokoaan ja näiden tilalle tulee yksityisiä palveluntarjoajia. Paine palveluiden tarpeellisuuden osoittamiseen tulee olemaan silmiinpistävä.”

– Tällä tarkoitan, että kun Sote-uudistuksen myötä asioissa mennään siihen, että palveluiden järjestäminen muuttuu kauttaaltaan kilpailutetuksi toiminnaksi muuttuu koko laadullinen järjestelmä määrälliseksi ja tavoitehakuiseksi. Toisinsanoen; suuret yritykset kaappaavat vallan koko sosiaali – ja terveysalan kentällä ja terveydenhuollon tarpeiden tyydyttäminen muuttuu – siinä missä sosiaalihuollonkin – yhä enemmän kilpailutilannetta muistuttavaksi. Tässä tilanteessa tuotetun palvelun laatu ei määrittele enää sitä, mikä on asiakaslähtöisintä ja asiakkaiden tarpeet eniten huomioivaa palvelua vaan pikemminkin sen, kuka tarjoaa halvimmalla ja laajimmalla rintamalla palveluita. Laajin rintama ei kuitenkaan tarkoita laadullista rintamaa vaan pikemminkin rakenteellista rintamaa.

”Kuntalaisten hyvinvoinnin edistäjiksi pitäisi ehdottomasti nostaa yksityisten palveluntarjoajien ja kunnallisten toimijoiden yhteistyö. Sillä tästä ”sopasta” ei selvitä kilpailemalla siitä kuka tekee halvimmalla ja saa eniten sopimuksia hoidettavakseen.  Kuntalaisten tarpeet on asetettava etusijalle. Kuntalaisten tarpeiden huomioiminen ei saa olla yhden oven taakse mahdutettu kokonaisuus vaan pikemminkin käytävä, jossa palvelua tarjotaan enemmän kohdennetusti ja tarkasti sellaisena ratkaisuna, joka palvelee kuntalaista itseään ja sitä kautta vähentää sosiaalihuoltoon tarvittavia euroja.”

– Tällä tarkoitan, että tarjottujen palveluiden ei pitäisi olla kilpailutehokkuuden nimissä syntyneitä. Tarjottujen palveluiden syntyyn ei saa vaikuttaa yritysten hyötysuhde vaan palveluiden tulee olla tarkkaan kohdennettuja palveluita. Tarkasti kohdennettuihin palveluihin ja palveluiden tarjontaan tulisi aina vaikuttaa vain se, minkälaista palvelua kansalaiset ja kuntalaiset milloinkin tarvitsevat, ei se mistä saadaan iso könttä palvelua kerralla. Minä kannatan ehdottomasti pienten erikoistuneiden palveluntarjoajien esiinmarssia tässä asiassa. Motivaatio työkentälle löytyy nimenomaan juuri pienten ja motivoituneiden yrittäjien suunnalta, ei niinkään ylikansallisten firmojen isosta köntästä. Se ollaan nähty nyt liian monesti. Tässä kohdin Orpon ajatus siitä, että Vasemmisto(laiset) näkevät yrittäjät paholaisina, sortajina ja riistäjinä menee täysin metsään; ainakin minun vasemmistolaiseen ideologiaani yrittäjyys joka luo työpaikkoja sopii vallan mainiosti, mutta myös sellainen yrittäjyys, joka työllistää ainoastaan yrittäjän itsensä on tervetullutta. Orpon maalailema kuvio riistäjäyrittäjistä, sortajista ja paholaisista osuu paremminkin juuri suuryritysten kasvottomiin osakekahmijoihin. Niinhin jotka eivät suinkaan ole ajamassa yhteiskunnallisesti millään muotoa hyväksyttävää ajatusta siitä miten yhteiskunnan tulisi toimia yhteiskunnan jäsenten hyvinvoinnin turvaamiseksi – vaan pikemminkin jonkin ulkomailta palettia pyörittävän rahaston, osakesalkun ehdoilla.

 

”Pelottavin skenaario lienee se, että jo nyt huonosti saatavien palveluiden saaminen vaikeutuu tulevaisuudessa. Tällä hetkellä kuntalaiset eivät taloustilanteestaan johtuen ole oikeutettuja kaikkiin niihin palveluihin kuin mitä heidän olisi mahdollista saada mikäli taloudellinen tilanne antaisi myöden. ” 

– Tämän tarkoituksena oli kertoa, että Palvelut tulevat menemään huonompaan suuntaan kun niiden koheesio on voittojen tavoittelussa. Yhteiskunta kaupungistuu huomattavaa vauhtia. Periferiassa eletään jo nyt kuin ”kusi sukassa”, eikä helpotusta tilanteeseen näy. Sote – uudistuksen myötä tilane huononee entisestään; yrittäjiä tuskin kiinnostaa pienet asukaskeskittymät jossain syrjäisessä suomen kolkassa, kun vaihehtona on isojen tulojen tasainen virta ihmisten asuttamista keskuksista. Nurinkuriseksi tämän tekee myös se, että kun työelämä päättyy, tai elämäntilanne rahallisesti menee huonompaan suuntaan, tulee näille ”yhteiskunnan kelkasta pudonnoille” raaka valinta eteen; muumioitua asuntoonsa jossain satojentuhansien ihmisten keskellä ilman minkäänlaisia varoja palveluiden saamiseen vaiko muutto kauas pois palveluiden äärestä. Ja se joka luulee, että tämä on liioiteltua on oikeutettu selvittämään millä tolalla esimerkiksi tehostettu palveluasuminen tällä hetkellä on; kaikki maksaa ja kaikki maksaa aivan hiton paljon. Odotettavissa on, että SoteOrpon vanavedessä uiskenteleva röykkiö kansallisia etuja ajavista tehotalousdiplomaateista ja konsulenteista elättelee jo nyt toiveita siitä, kuinka esimerkiksi vanhuspalveluita voitaisiin ostaa velaksi – jonka lapset ja lapsenlapset sitten maksaisivat esimerkiksi suoraan palkasta tehtävillä vähennyksillä.

”Yhteiskunta muuttuu ja yhteiskunnan jäsenten ennen tukevana pitämä pohja murenee. Palvelurakenteiden uudistaminen on alttiina ja odottaa uutta tulevaa. Sosiaali – ja terveyspalveluiden uudistaminen on lähtökohtaisesti tapahduttava kansalaisten ja kuntalaisten edut turvaten. Yksityistäminen ei saa olla ”ainoa” ratkaisu, mikäli sillä havitellaan pelkkiä säästöjä tai jonkinlaista ”moniosaamisen” tuomaa huojennusta. Yhdenvertaisuus palveluiden saamiseksi kuntalaisten käyttöön on jo nyt osoittautunut haasteelliseksi toteuttaa suunniteltujen mallien mukaisesti. Rakenteellinen muutos ei takaa esimerkiksi yhä enenevissä määrin kasvaville moniongelmaisille perheille sellaisia palveluita, joita nämä perheet tarvitsevat. Jo pelkästään ennaltaehkäisevän työn määrän väheneminen tulee ajamaan perheet yhä syvemmälle synkkään vyyhteen, ellei rakenteellisen muutoksen kokonaisuutta muuteta kohdennettuja palveluita tarjoavaksi kokonaisuudeksi.”

– Kuten sanoin; ainakin minä kannatan yrittäjyyttä. Pientyrittäjyys on tervetullutta suomeen kaikinpuolin. Pienyrirräjyyden mukanaan tuoma etu on juuri erikoistumismahdollisuus, kohdentuminen ja mahdollisuus synnttää niitä todella tarvittavia, todella merkityksellisiä työtehtäviä suomeen. Orpo jengeineen sanelee pitkälti suomeen sellaista kaaosta, jossa  isompi on parempi – ja muuta sanovat on näine hyvineen aina käännettävissä ideologiselta pohjaltaan kaikenkattavasti – sitä omaa ideologiaa vastaan. Ja niin Orpo on juuri toiminut! Orpo sanoo, että vasemmisto näkee yrittäjyyden paholaisena. Tämä ei pidä paikkaansa. Minä uskon, että vasemmistossa ymmmärretään kyllä oikein hyvin – mitä ideologiaa Orpo ajaa – eikä se suinkaan ole pienten yrittäjien asema. Orpo, niin kuin Stubb aikanaan – ajaa vain ja ainoastaan pääoman asiaa. Ei pienyrittäjyydellä ja pääomalla ole mitään tekemistä keskenään. Pienyrittäjyys on hemmetin kovaa työtä ja mikä parasta – sitä tekevät ne todella motivoituneet, työhonsä sitoutuneet, asiansa osaavat Suomen Kansalaiset. Vain pienyrittäjyyden kautta me voimme luoda työpaikkoja Suomalaisille. Vain opiskelemalla, hakemalla tietoa ja ymmärrystä sekä kokemusta kohdennettujen palveluiden tuottamiseksi me voimme onnistua.

Kuntalaisten hyvinvointi on oltava avainasemassa.

Kuntalaisten hyvinvointi on turvattava myös päivystysuudistuksen myötä. Sosiaalipäivystyksen ja terveydenhuollon yhteistyön vahvistamiselta voidaan odottaa paljon. Kunnallinen laillaturvattu sosiaalihuolto saattaa olla ensimmäisenä tulilinjalla puhuttaessa Sosiaalihuollon palvelujärjestelmän uudistuksesta. Siirryttäessä SOTE:n mukana palvelujärjestelmän uudistuksessa eteenpäin muuttuu moni asia niin, että kunnalliset palvelut vähenevät tai katoavat kokoaan ja näiden tilalle tulee yksityisiä palveluntarjoajia. Paine palveluiden tarpeellisuuden osoittamiseen tulee olemaan silmiinpistävä. Tätäkö me haluamme?

Kuntien sosiaalityöntekijät ovat jo nyt kovan paikan edessä tehdessään sosiaalihuoltolain mukaisia ratkaisuja. Sosiaalityöntekijät ovat suuressa osassa suomen kuntia täysin ylityöllistettyjä ja sama koskee myös muuta sosiaalialan työkenttää. Jo pelkästään perheiden pahoinvointi, syrjäytyminen ja päihdeongelmat – sekä alati kasvava työttömyys lisäävät tämän kakun kokoa entisestään. Ratkaisuksi ollaan laadittu ”rakenteellinen” muutos jonka tehtävä on korjata likimain kokonaan nyt käsiin räjähtäneiden  ongelmien vyyhti.

Huomioikaa – että rakenteellinen muutos ei tarkoita samaa kuin ”laadullinen” vaan pikemmin jotain siltä väliltä. Hinta määrittelee paljolti sitä – mitä palvelua on saatavilla. Tilanne on kuitenkin varsin sykkyrällä; kun toisaalta tarvittaisiin niitä osaavia käsipareja – ollaankin rakenteellisen muutoksen kautta lähdetty hakemaan halvempia ratkaisuja, vähemmällä määrällä käsipareja ja kuka tietää – minkä valtuutuksen voimin. Se mitä rakenteellinen muutos tarvitsee on laatua, eikä niinkään määrällisesti suuntautunutta palvelua.  Siinä mielessä ollaan osittain lähdetty oikealle tielle, mutta tälle tielle olisi hyvä suunnata yhä enemmän laadullista asioiden tarkastelua. Laadullisen tarkastelun tärkeimpänä työvoittona voidaan nähdä ennaltaehkäisevä aspekti, joka toistaiseksi palvelee parhaiten työssäkäyviä ja hyvin koulutettuja kuntalaisia. Tämä on sinänsä nurinkurista, että juuri heikommassa asemassa olevat henkilöt tarvitsisivat ennaltaehkäiseviä palveluita eniten. Ennaltaehkäisevien palveluiden alalla juuri kohdennetut palvelut olisivat ratkaisu moneen ongelmaan.

Kuntalaisten hyvinvoinnin edistäjiksi pitäisi ehdottomasti nostaa yksityisten palveluntarjoajien ja kunnallisten toimijoiden yhteistyö. Sillä tästä ”sopasta” ei selvitä kilpailemalla siitä kuka tekee halvimmalla ja saa eniten sopimuksia hoidettavakseen.  Kuntalaisten tarpeet on asetettava etusijalle. Kuntalaisten tarpeiden huomioiminen ei saa olla yhden oven taakse mahdutettu kokonaisuus vaan pikemminkin käytävä, jossa palvelua tarjotaan enemmän kohdennetusti ja tarkasti sellaisena ratkaisuna, joka palvelee kuntalaista itseään ja sitä kautta vähentää sosiaalihuoltoon tarvittavia euroja. Sosiaalihuollon toimenkuva on siinä mielessä kinkkinen, että toisaalta sitä sanelee vahva kaavamainen lakiviidakko – toisaalta kuitenkin taas inhimillinen aspekti, ymmärrys ja kokemus. Kokemuksen, eli hiljaisen tiedon siirtyminen tulee turvata huomioitaessa kohdettujen palveluiden tarjoamista.  Samaan aikaan moniammatillista yhteistyötä on lisättävä ja toisinaan myös vaalittava. Tällä hetkellä yhteistyöverkko näyttäisi olevan siirtymässä sellaiselle ulapalle, jossa keskustelu, tiedon siirtyminen muuttuvat yritys – ja liikesalaisuuksiksi.

Me olemme astumassa veneeseen, josta puuttuvat airot. Jos me kuvittelemme, että toistamalla aiemmat virheet saamme aikaiseksi säästöjä ja kenties jopa muutaman lisätyöpaikan, niin silloin me pysymme tiellä joka on viimeaikoina muuttunut huonosti hoidetusta tiestä hyvlätyksi – jota meidän on kuitenkin pakko kulkea. Tuleva  sopimus on aikeissa tarjota yleismaailmallisia palveluita, joiden erikoistumisalana ei suinkaan ole erikoistunut kokonaisuus vaan pikemminkin ”varastointi”. Haluammeko tällaisen huomisen? Vain kohdennetut – asiakkaiden todellisen tarpeen huomioivat lähtökohdat voivat ratkaista asiakkaiden todelliset ongelmat. Näiden ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan jatkuvaa dialogia eri osaajien välillä. Tarvitaan hiljaisen tiedon siirtymistä ja tarvitaan kokemusta. Toistaiseksi meillä suomessa etsitään ongelmia, osoitetaan niitä ja eletään niiden kautta –  mutta ratkaisuja ei näihin ongelmiin haluta löytää.

Pelottavin skenaario lienee se, että jo nyt huonosti saatavien palveluiden saaminen vaikeutuu tulevaisuudessa. Tällä hetkellä kuntalaiset eivät taloustilanteestaan johtuen ole oikeutettuja kaikkiin niihin palveluihin kuin mitä heidän olisi mahdollista saada mikäli taloudellinen tilanne antaisi myöden. Asiakasmaksut sekä matkakulut ovat jo alkuun se kynnyskysymys joka estää hakeutumisen tarpeellisen palvelun piiriin. Ratkaisuna voidaan nähdä jalkautuva palvelu, joka toimii kunnallisella tasolla niin, että se käy asiakkaiden luona, laatii asiakkaiden ongelmista selonteon, tarjoaa ensisijaista palvelua, on mukautumiskykyinen, suosittelee tarvittavaa palvelua ja konsultoi asiantuntijatahoja ongelmien ratkaisemissuunnitelman ja ratkaisukokonaisuuden toteuttamiseksi.

Toistaiseksi ongelmallinen ryhmä ovat myös ne, joiden saatavilla ei ole tietoa eri palveluista. Tässäkin ratkaisevana tekijänä voidaan nähdä koulutuksen suoma etu ja tuloerojen eriarvoistava vaikutus. Tämän päivän yhteiskunnasta löytyy useita perheitä, joiden ongelmana on työllisyystilanne, mutta toisaalta myös henkisesti kuormittavat lähtökohdat, jotka tunnutaan unohtavan aina ensimmäisinä. Nuorison pahoinvointi ei ole yksiselitteistä, vain pelkästään vanhempien työllisyystilanteesta johtuvaa. Kun perheen lapset tai nuoret voivat huonosti, niin koko perheen dynamiikka kärsii. Tämä vaikuttaa merkittävästi myös perheen hyvinvointiin. Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö. Kun yhä useampi perhe voi huonosti – voi yhteiskuntakin huonosti. Pahoinvoinnin syyt eivät ole yksinomaan selitettävissä millään yksittäisellä muutoksella tai edes muutosryppäällä – kuten on ollut viimeaikoina tapana. Kuntalaisten hyvinvoinnin takeena tulee myös nähdä mahdollisuus hyödyntää palveluita, joita ilman perheet eivät selviydy. Se on myönteisen yhteiskuntakehityksen tae – tie valoisampaan huomiseen. Paluuta menneeseen ei ole. Jos yhteiskunnassa jokin rakenteellinen muutos on tarpeen on se juuri laadullinen rakenteellinen muutos; yhteiskunta on saatava kiinnostumaan työnteosta ja ennenkaikkea opiskelusta. Tällä hetkellä nojaamme koviin arvoihin, joissa vallalla on suoran toiminnan vaatimus. Tämä on kovin paikka kaikille kuntalaisille, kaikille suomalaisille – teidän on opiskeltava, mentävä kouluun, kiinnostuttava jälleen kerran siitä, minkä jo toivoitte olevan ohi; elämänmittainen opiskelu tulee olemaan  osa parempaa  tulevaisuutta.

Ongelmana voidaan nähdä siis myös asenteellinen palveluista kieltäytyminen. Tällöin palveluiden olemassaolo halutaan kieltää ja se nähdään ennakoivasti kielteisenä asiana. Toisaalta sosiaalinen paine ajaa kansalaisia yhä kauemmas lain takaamien palveluiden piiristä. Koetaan, että palveluiden tarjonta ei kohtaa omia toiveita, koetaan myös palveluiden olevan asenteellisia, puolueellisia tai jollain tavoin riittämättömäksi alun alkaenkin laadittuja. Yhteiskunta ei ole suinkaan rakentunut sellaiselle pohjalle, jossa terve työikäinen ihminen voi vain levätä laakereillaan. Palveluiden olemassaolo on turvaa tuova kokonaisuus silloin, kun palveluille on todellinen tilaus. Toki meillä Suomessa on lakeihin ja sopimuksiin perustuvat määräykset ja säännöt, sekä yleismaailmalliset sopimukset siitä, mikä on meidän tehtävämme niin kunta kuin lääni ja valtiollisellakin tasolla. Ja näistä on pidettävä kiinni. On kuitenkin varsin ongelmallista, että me millään haluaisi noudattaa esimerkiksi ihmisarvoon sitoutettuja sopimuksia. Me jotenkin täysin sokeasti luotamme siihen, ettemme koskaan tule tarvitsemaan ulkopuolista apua tai tukea osaksemme.  Se on sellainen utopia, josta kannattaisi pyrkiä eroon mahdollisimman äkkiä. Jo pelkästään hyvät kauppakumppanuussuhteet perustuvat – ainakin moraalisella tasolla sellaiselle olettamukselle, että kauppakumppani kohtelee kansalaisiaan hyvin, ellei sitten kohtalaisesti. Tähän ollaan viimevuosina kuitenkin pyritty hakemaan muutosta, eikä muutos suinkaan ole parempaan maailmantilaan meitä viemässä.

Yhteiskunta muuttuu ja yhteiskunnan jäsenten ennen tukevana pitämä pohja murenee. Palvelurakenteiden uudistaminen on alttiina ja odottaa uutta tulevaa. Sosiaali – ja terveyspalveluiden uudistaminen on lähtökohtaisesti tapahduttava kansalaisten ja kuntalaisten edut turvaten. Yksityistäminen ei saa olla ”ainoa” ratkaisu, mikäli sillä havitellaan pelkkiä säästöjä tai jonkinlaista ”moniosaamisen” tuomaa huojennusta. Yhdenvertaisuus palveluiden saamiseksi kuntalaisten käyttöön on jo nyt osoittautunut haasteelliseksi toteuttaa suunniteltujen mallien mukaisesti. Rakenteellinen muutos ei takaa esimerkiksi yhä enenevissä määrin kasvaville moniongelmaisille perheille sellaisia palveluita, joita nämä perheet tarvitsevat. Jo pelkästään ennaltaehkäisevän työn määrän väheneminen tulee ajamaan perheet yhä syvemmälle synkkään vyyhteen, ellei rakenteellisen muutoksen kokonaisuutta muuteta kohdennettuja palveluita tarjoavaksi kokonaisuudeksi.

Hämeenkatu, Tampere.

Hämeenkatu aiotaan muuttaa henkilöautottomaksi. Tämä on hyvä uutinen. Hyväksi uutisen tekee muutama seikka. Ensinnäkin – Hämeenkadun muuttaminen henkilöautottomaksi lisää kivijalkaliikkeiden mahdollisuuksia koko Hämeenkadun mitalta. Tämä olisi hyvä tilaisuus luoda uusia yrityksiä, jotka toimisivat Hämeenkadun alueella ja poikkikaduilla ahkerammin kuin mihin ollaan aikaisemmin totuttu. Yrittäjiä Hämeenkadulle ja Hämeenkadun poikkikaduilla on varmasti tulossa, mutta se – minkälaisia nämä yrittäjät ovat  –  on eri asia. Olen tehnyt aikaisemmin mielipiteeni yrittäjyydestä varsin selväksi. Minä kannatan yrittäjyyttä. Olenkin sitä mieltä, että koska maailmantalous ja tuotanto on sellaista kuin on – tarvitsee jokaisen Suomalaisen ehdollistaa itsensä sellaiselle kokemukselle, jossa uuden oppiminen on elinehto yhteiskunnan kehittymiseksi ja hyvinvoinnin lisääntymiseksi. Minä olen sitä mieltä, että vain kehittymällä ja itseään kehittämällä me Pirkanmaan seudulla asuvat kansalaiset voimme luoda uusia työpaikkoja. Niin valitettavaa kuin se onkin – niin todettava se on; isot tehtaat muuttavat halvan työvoiman perässä ulkomaille ja jotain uutta tullaan tarvitsemaan. Eikä se uusi suinkaan ole nykyisenkaltaista ”skimmausta”.

Yrittäjyyttä yhteiskunnallisena työllistäjänä tulee lisätä ja yrittäjyyttä on voitava tarkastella tulevaisuuden työtätekevän väen osaamisalueena ja tulonlähteenä. Toki tarvitaan yksityistä yrittämistä, joka ei työllistä muuta kuin itse yrittäjän, mutta jostain meidän on aloitettava!

Saammeko me kansalaiset siis tulevaisuudessa nauttia Tampereen Hämeenkadusta pienine viehättävine putiikkeineen, baareineen ja mahdollisesti jopa ravintoloineen – vai leimautuuko kyseinen pääkatu kokonaan suuryritysketjujen, isojen kauppaketjujen temmellyskentäksi. Siihen me emme vielä osaa vastata. Lopputuloksen kannalta varsin tärkeänä voidaan pitää mm. sitä, että mikäli pienyrittäjyys, kivijalkaliikkeiden esiinmarssi Hämeenkadun alueella ja poikkikaduilla lisääntyy on se positiivinen merkki siitä, että työpaikkoja – niitä todella tarvittavia työtehtäviä on mahdollista muodostaa yhä enemmän ihmismäiseksi käyneellä kaupunkisuunnittelulla.

Itseasiassa – tässä on mahdollisuus nähdä, mikäli yrittäjien into Hämeenkadun valloittamiseen tästä voimistuu – että onko pienyrityksistä työpaikkojen lisääjäksi. Tämä varsin pienessä, mutta silmiä aukaisevassa mittakaavassa.  Minä todella toivon, että näin pienillä liikkeillä yhteiskunnan sisällä olisi niinkin merkittävä vaikutus yhteiskuntaan ja hyvinvointiin yhteiskunnassa itsessään. Toki minä tiedän ja ymmärrän, että vaikka tällainen muutos olisi mahdollinen, on meidän kansalaisten pakko kantaa se raskain taakka muutoksessa. Vain heittämällä viimevuosina esiin nousseet raa’at, kovat arvot syrjään ja antamalla uuden oppimiselle, uusille visioille, oivalluksille tilaa ja mahdollisuuksia me voimme onnistua.

Kukaan ei tietenkään tällaista edellytä, mutta mahdollisuus tämä on. Minä kannatan kaupunkeja, joiden keskusta-alueet ovat henkilöautottomia. Henkilöautottomat keskustat ovat yritysten kannalta elävöittävä ja kuntataloutta ravitseva kokonaisuus. Itseasiassa – en näe mitenkään mahdottomana tai huonona ajatuksena sitä, että myös muissa isoissa kaupungeissa ”pääkadut” muutettaisiin autottomiksi. Tämä lisäisi pienten yritysten mahdollisuuksia ihmisvilinässä ja samalla toisi niitä paljon kaivattuja euroja, joiden voimin työllistäminen mahdollistuisi ainakin näiltä osin.

Oli miten oli – Hämeenkadun muuttaminen autottomaksi on mahdollisuus, jota ei sovi väheksyä. Tampereen kokoisessa kaupungissa olisi paljon varaa muuttua – ei pelkästään kaupungin elävöittämiseksi, vaan myös ilmanlaadun parantamiseksi. Joka Tapauksessa ideana keskusta-alueen muuttaminen näin radikaalisti tulee hyvään saumaan. Vielä kun raitiovaunulinja saataisiin ulotettua ympäristökuntiin, silloin olisimme saavuttaneet ympäristön kannalta ja kuntien välisen kulkemisen kannalta jotain varsin merkittävää. Itse Nokialla asustelevana kuntalaisena olisin enemmän kuin otettu mahdollisuuksista, joita raitiovaunuliikennöinti mukanaan toisi.  Yhteiskuntana meidän suomalaisten on annettava mahdollisuus sellaiselle huomiselle, jossa erimielisyydet eivät saa asettua yhteisen hyvinvointimme tielle. Erimielisyyksiä pitää kuitenkin vaalia, keskustelua pitää syntyä; ne luovat uutta, ne synnyttävät visioita – mutta pelkäämällä, vihaamalla, panettelemalla me kaivamme itsemme bunkkereihin, juoksuhautoihin ja tukeudumme menneisyyden haamuihin, joiden voimin me emme liiku suuntaan tai toiseen.

SOTE – uudistus.

Sote sykkii ja puhisee, eikä kukaan oikein tunnu tietävän mitä se lopulta tuo tullessaan. Selvää kuitenkin on, että SOTE – tällaisenaan olisi katastrofi esimerkiksi pirkanmaan mittapuulla mitattuna.

Ensinnäkin –  suurena huolena voidaan pitää ja nähdä, että pirkanmaan BKT  ei riitäkään kattamaan sote – sopassa tarvittavaa kokonaisrahoitusta. Alati kehittyvä SOTE tarjoaa meille mallin, jossa yksityistämisen kautta luodaan säästöjä. Tosiasiassa, yksityistämisen kautta ei kuitenkaan luoda vakiintuneita malleja, lainmukaisia palveluita eikä lain tarjoamaa suojaa niille, jotka eivät sitä osaa itse pyytää tai hakea. Tosiasia myös on – että byrokratia, jota toistuvasti syytetään kankeaksi – muuttuu vielä kankeammaksi yksityistämisen myötä; tällä hetkellä byrokratia toimii ns. propositiossa. Se tarjoaa turvaa ennalta, se varmistaa kaikkien klikkien sopivuuden yhteen ennen tarjottua palvelua ja se palvelee ennenkaikkea asiakasta kokonaisvaltaisesti, yhtenä rintamana. Tulevaisuudessa SOTE:n byrokratia tulee olee postpositiossa. Toisinsanoen, se palvelee asiakasta palvelun jälkeen. Rumasti sanottuna tämä tarkoittaa, että kun yksityinen – lain suojaa nauttimaton palvelu tekee virheen, niin kunnallinen palvelu on edelleenkin velvoitettu korjaamaan tämän virheen jälkeisen jälkihoidon. Tämä ei ole syyte yksityisiä palveluntuottajia vastaan, vaan karu fakta systeemistä, johon sote – meitä on viemässä. Mielestäni SOTE tällaisenaan, näine hyvineen tulee kalliimmaksi kuin nyt olemassa oleva järjestelmä. En siis todellakaan väitä, etteikö sote olisi tarpeen – mutta tällaisenaan.. tällaisenaan siitä seuraa sosiaali- ja terveyspalveluiden täydellinen romahdus. Hinnat tulevat karkaamaan ja vain ne joilla on varaa – saavat tarvitsemaansa palvelua.

Toiseksi pienet kunnat kuihtuisivat sosiaali – ja terveyspalveluiden tuottajina täysin. Tämä tarkoittaa, että ne pienten kuntien asukkaat, joiden terveyskeskuskäynnit ovat julkisen liikenteen tai oman kulkemisen varassa – tulevat lisäämään, tavalla tai toisella kulkemistaan oman paikkakuntansa ulkopuolelle. Tämä vaikutus sinänsä voidaan nähdä jollain tapaa neutraalina, koska se tuo lisä euroja yksityisille liikennöitsijöille.  Mutta oliko  SOTE:n tarkoituksena lisätä euromääriä yksityisille liikennöitsijöille?

Kolmanneksi – mihin ihmeeseen me sijoittaisimme vakavasti sairaat henkilöt SOTE – uudistuksen astuttua voimaan. Tämän hetkinen kapasiteetti on kattoa myöten täynnä. Jonoja ei olla saatu purettua, eikä lyhennettyä kuten olisi pitänyt. Ratkaisuna lienee yksityisten palveluntuottajien määrän lisääminen, joka taas tarkoittaa yksityisen puolen menojen lisääntymistä. Jatkohoito sinänsä jää kuitenkin kunnille, julkiselle puolelle ja kuntayhtymien hoidettavaksi. Tuleeko SOTE siis toimimaan niin, että kun yksityinen puoli saa asiat jollekin tolalle, niin julkinen puoli hoitaa jatkot? Eikö tämä kasvata menoja – eikä niinkään vähennä niitä? Oliko SOTE:n tarkoituksena ylipäätänsä menojen karsiminen vaiko varallisuuden siirtäminen yhdeltä taholta toiselle? Allekirjoittanut ei aivan vielä ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että SOTE toimii tai tulee toimimaan. Niin paljon avoimia kysymyksiä se kuitenkin jättää.

SOTE – uudistus tuntuukin yht’äkkiä räpiköivän  – ja valitettavan selkeästi; huonompaan suuntaan. Ajoitus joka SOTE:ssa määrittää paljon ei tule sekään osumaan kohdalleen. Inhimilliseen aspektiin eivät SOTE:a eteenpäin ajaneet tahot ole halunneet ottaa kantaa – täysin ymmärrettävästä syystä. Silloinhan ihmiset heräisivät tajuamaan, ettei järjestelmää jolla SOTE:a viedään eteenpäin todella olekaan tehty palvelemaan järjestelmän sisään ajettuja kansalaisia vaan jotain ihan muuta; kenties koneistoa itseään. Onkin eri asia edetä asioissa potilas/asiakaslähtöisesti, kuin tavoitteiden sanelemalla tasolla. Tavoitteet ollaan mielestäni luotu palvelemaan jonkinlaista metajärjestelmää, joka mitä ilmeisemmin ollaan nyt luotu luomaan uusi uljas sosiaali – ja terveydenhuoltojärjestelmä. Tämä järjestelmä ollaan meille suomalaisille esitelty perustellen niin – että julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on raskas, kallis kokonaisuus. Valitettavasti tämä pitää paikkansa. Mutta mihin muuhun me verorahamme sijoittaisimme? Onko parempaa kohdetta sijoittaa verovaroja kuin kansalaisten terveys, kansalaisten koulutus, kansalaisten hyvinvointi? Onko maamme hallitus ajatellut sijoittaa verovaroja johonkin sellaiseen, mistä meille ei olla vielä kerrottu mitään?

Vedenpitäväkään suunnitelma ei pidä vettä aina niinkuin ollaan toivottu. Sote on jo nyt osoittautunut monella tapaa sudeksi, jonka tuotteena voidaan nähdä alati kasvavat potilasjonot, inhimillisen kärsimyksen jatkuva kasvaminen ja lopulta täydellinen terveyspalveluiden romahdus. Kokonaiskuvaa vähänkään pidemmälle ajattelevat ymmärtävät kyllä, että SOTE – suunnitelmien mukaisesti: ”jäljelle jäävät hoitoa tarjoavat pisteet” eivät riitä kattamaan  yhteiskunnan tarvetta. Potilasmäärät räjähtävät käsiin, palvelua tarvitsevat kuntalaiset joutuvat ensisijaisiksi kärsijöiksi (mikä ei varmaankaan ole hyvinvointivaltion tarkoitus) ja laitteistot joilla potilaita hoidetaan muuttuvat päivitysten uupuessa hyödyttömiksi. Päivitysten uupuminen ei ole inhimillinen virhe vaan pikemminkin säästösyistä toteutettu operaatio; jotain mistä voidaan säästää henkilötyövuosien ohella. Tämä tulee tapahtumaan siinä pahimmassa mahdollisessa skenaariossa. Mutta ei paras mahdollinen suuntakaan mitään hyvää lupaa. Nyt jo vähiin käyneet käsiparit vähenevät tulevaisuudessa entisestään koska jostain on säästettävä – ja se jokin on jotain ”niinkin vähäpätöistä” kuin peruspalvelut. Niin, juuri ne palvelut jotka ovat sivistyneen suomen historiassa olleet merkki siitä, kuinka hyvä paikka suomi – kaikkine pienine kuntineenkin on ollut asua. Tosiasiassa säästöä ei kuitenkaan SOTE:n myötä synny.

Kaupunkialueilla ja maaseudun puolella nämä ongelmat joko näkyvät, tai tulevat näkymään äärettömän selkeästi. Se mitä soten mukaantulo merkitsee on alkuun ainakin suuri pudotus pimeään, josta kukaan ei välttämättä osaa omin avuin nousta ylös. Pelottavana voidaan pitää myös sitä skenaariota, jossa nyt sote – sopan myötä pyrityt säästötoimenpiteet tulevat johtamaan ratkaisuihin, joiden korjaamiseksi tarvitaan huomattavissa määrin enemmän varoja, kuin mitä ollan uskallettu odottaa. Huominen näyttää – eikä silmiä kannata sulkea. Käsikopelolla on tulevina päivinä jokaisen meistä hetken aikaa kuljettava. Vielä kun löytäisimme sen yhteisen suunnan ja paremman huomisen, jota kohden käydä.

sosiaalinen media.

Facebook, twitter, youtube. Siinä vain muutamia esimerkkejä siitä missä tämän päivän ”media” tapahtuu ja synnyttää uutisia. Uutisia, joista kukaan ei ole sillä tavalla vastuussa, että vastuunkantaminen olisi millään tavoin dramaattista. Riittää usein, kun ”uutinen” tai uutinen vain poistetaan – useimmiten kovin haukkujen säestyksellä kaikkea sellaista kohtaan, jonka oletetaan olevan syyllinen ”uutisen” tai uutisen poistoon. ”Uutisen” poistaminen sinänsä ei ole kuitenkaan ehto sille, että ”uutinen” itsessään osoittautuisi fiktiiviseksi humpuukiksi. Itseasiassa – roikkumaan jätetty raflaava juttu saa usein paljon klikkauksia, joilla kasvatetaan kyseenalaistavia vastavoimia sellaisille tekijöille kuten fakta tai totuus, joka voidaan tarkastaa. Sosiaalinen media on tehnyt medialle sen, mitä halpatuotanto on tehnyt kapitalismille; se on hukuttanut kapitalistiset valtiot halpatuotettuun roskaan, eikä halpatuotannon sijaan ole saatavilla laatua, vaan lisää roskaa – hieman eri paketissa.

Eittämättä tämänkaltainen ”uutisointi”, jota some meille tuottaa on hyvää kasvualustaa sellaisille ilmiöille kuin ISIS, Suomi Ensin, SVL jne. mutta samaan aikaan se myös luo kansalaisista lööppihenkisyyteen menevää ajattelematonta massaa, joka ei joko ehdi tai – enää nykyisellään jaksa kiinnostua faktojen tarkastamisesta. Tämän päivän uutinen saattaa olla huomenna osoitettu valheeksi, mutta samaan aikaan valheeksi uutisen osoittanut tuomitaan puolueellisuudesta jonkin sellaisen tahon toimesta, joka katsotaan hyväksi uhriksi, hyödylliseksi idiootiksi oman asian ajamiselle. Tämän toteamiseksi itse kannattaa vierailla vaikkapa ihan hetkellisesti minkä tahansa sosiaalisen median keskustelupalstalla.

Tänään (13.marraskuuta) julkaistussa Pasi Sillanpään blogitekstissä Sillanpää toteaa viisaasti, että ”Virallinen media ei kykene luomaan sellaisia keskusteluja, joissa eri näkemykset haastetaan keskenään. Virallisesta mediasta on tullut vain yksittäisten näkemysten välityskanava.” Tämä on aina ollut Median tapa ratkaista ja viedä yhteiskunnallista ymmärrystä yhteiskunnallisesta käsityskyvystä eteenpäin. Tämän päivän media on yhtä kuin sosiaalinen media, joka pitkälti luovii samoja ratoja kuin virallinen –  perinteinen media. Tosin – sillä erotuksella, että perinteinen media kantoi vastuun esittämistään lausunnoista maineensa ja kunniansa, mutta samaan aikaan myös aimo korvausten kautta. Somessa esitetty totuus ei tarvitse todenperäisyyttä aiheuttaakseen kohua. Riittää kun jotain asiaa toistetaan riittävän kauan – silloin siitä tulee tapa ja tavoilla saadaan helposti luotua normeja, joihin yhteiskunta lähtee toistuvasti mukaan.

Yhteiskunnallisella tasolla sosiaalisen median hyötykäyttö on räjähtänyt käsistä. Uskoisitteko, jos kerron, että tämän päivän nuorista iso osa ajattelee kaikkien ulkomaalaisten olevan uhka, mutta suomea puhuvien ulkomaalaisilta näyttävien olevan turvallisia? Mistä tämä erittely johtuu? Mistä johtuu se, että valtaosa alle 17 vuotiaista, mutta yli 13 vuotiaista nuorista ajattelee lähi-idästä tulleiden ihmisten kuuluvan automaattisesti terroristijärjestöihin ja mistä johtuu se, että samaisessa ikäryhmässä kuvitellaan islamin tarkoittavan terroristia/terrorismia tai samaa asiaa kuin isis. Tämä kaikki lienee – ellei nyt täysin, niin ainakin suurelta osin Sosiaalisen median aikaansaamaa, johon osa ”perinteiseksi” mediaksi mielletyistä medioista on helpon rahan perässä tarttunut. Kontrolli pettää yhteiskunnassa silloin, kun yhteiskuntaa ohjaa tarkoitushakuinen menestyksen tavoittelu ilman minkäänlaista kontrollia tai pelkoa siitä, että väärin tekemällä, vääryyksiä tekemällä tai lakeja rikkomalla joutuu vastaamaan teoistaan. Tämän päivän yhteiskunta Sosiaalisen median luoman todellisuuden kautta – sen todellisuuden, jossa kukaan ei ole vastuussa faktoista – alkaa muistuttamaan Paluu Tulevaisuuteen 2. elokuvan Biff Tannerin uhkapeleihin nojaavaa Hill Valleyta; paikkaa jossa se, joka huutaa kovempaa kuin muut, omistaa faktat, omistaa kielen ja hallitsee sosiaalista nykymediaa, ja ennenkaikkea määrittelee ne normit, joihin me muut joudumme sitoutumaan.

Sillanpään toteamus osuu naulan kantaan, mutta totuus uppoaa vielä syvemmälle. Sosiaalinen media ei ole reilua peliä. Eikä varmaan aina ole ollut perinteinenkään media, mutta jotenkin allekirjoittanut on aina luottanut siihen, että vaikka yhteiskunta on mikä on – on sosiaalinen paine kansakunnan olemassaolon tae ja täten myös median esittämien uutisten todenperäisyyttä tarkasteleva kokonaisuus. Sosiaalisessa mediassa kuka tahansa voi olla totuudenkertoja. Itseasiassa – sosiaalinen media ei suinkaan ole tiedon lähde vaan pikemmnkin tori, jossa kaikkien torikauppiaiden tavarat ovat hyvälaatuisia, säädösten mukaisia ja ennenkaikkea juuri sitä mitä asiakas tarvitsee. Sosiaalinen media on emotionaalista huttua, jonka faktoja ei kukaan tarkista. Opimmeko me mitään sosiaalisesta mediasta? Sitä me emme voi tietää vielä. Virallinen media ja sen mennyt aika opetti meille kuitenkin sen kaikista tärkeimmän opetuksen; se joka hallitsee mediaa – hallitsee mieliä. Samoilla linjoilla näyttää olevan myös sosiaalinen media.