Mistä liikkeelle ja mihin päin? Nokian – malli. Silkkaa humpuukia vaiko mahdollisuus?

nokianvaakuna

pakkolaki

Kaikki on avoinna. Tuntuu siltä, että kenelläkään ei ole oikeaa vastausta ja ne jotka ovat kokonaisuutta lähteneet selittämään selittelevät sitä tavalla tai toisella omien etujensa tai oman ryhmänsä edun nimissä. Toiveet siitä, että perustulo olisi täysin ilmaista rahaa, on syytä haudata. Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen on ehdottanut, että vastikkeettomasta sosiaaliturvasta luovuttaisiin. (Aamulehti)

 

Mikä siis ratkaisuksi. Vastikkeettoman sosiaaliturvan kuoppaaminen sellaisenaan tuskin ratkaisee mitään, mutta ajan kanssa vastikkeettoman sosiaaliturvan kuoppaaminen saattaa luoda jotain uutta ja antaa uusia suuntia työllisyystilanteen paranemiselle – kunhan vain muistettaisiin, että pakottamalla asiassa ei päästä tavoiteltuun lopputulokseen. Mikä siis ratkaisuksi? Kenties työttömyyttä, työkyvyttömyyden syitä, ja pitkäaikaistyöttömyyteen johtavia tekijöitä pitäisikin tarkastella jollain muulla keinoin kuin johdattelemalla vastikkeettoman sosiaaliturvan nauttijoita pakolla leivättömän pöydän ääreen. Ovatko työttömyyden, työkyvyttömyyden tai pitkäaikaistyöttömyyden syyt ylipäätänsä niin yksiselitteisiä kuin mitä meidän ollaan annettu ymmärtää? Onko syy aina työkyvyttömässä, työttömässä tai pitkäaikaistyöttömässä kansalaisessa?

PERUSTULO vs. TYÖTTÖMYYSTURVA.

Miten Nokian kaupunki voisi tulla vastaan työttömyyden torjumisessa. Olisiko oikea ratkaisu se, että töitä vain järjestettäisiin mahdollisimman monelle työtä haluavalle työttömälle ja miten se tapahtuisi? Vastikkeettomien sosiaalitukien ajan sanotaan olevan matkalla kohti karvasta loppuaan. Nordean Yksityistalouden ekonomisti Olli Kärkkäinen pohdiskeli asiaa vuoden 2017 helmikuussa seuraavasti: ”Nykyisin työtön saa työttömyysturvaa vain jos hän hakee töitä ja opiskelija saa opintorahaa vain jos hän etenee opinnoissaan”. Kärkkäinen pohdiskeli tuolloin myös perustulomallin käyttöönottoa ikään kuin vaihtoehtoisena kannanottona vastikkeettoman sosiaaliturvan sijaan seuraavasti: ”Perustulo olisi sen sijaan vastikkeeton sosiaaliturvamuoto, jossa työttömät ja opiskelijat saisivat sosiaaliturvaa riippumatta siitä, mitä he tekevät tai ovat tekemättä.” Kuten Kärkkäinenkin toteaa – ollaan työttömät jo valmiiksi ehdollistettu toimimaan vastikkeellisen sosiaaliturvan alaisuuteen – he hakevat aktiivisesti työtä. Perustuloa on kutsuttu myös kansalaistuloksi, kansalaispalkaksi, osallistumistuloksi sekä yhteiskunnalliseksi osingoksi, joissa kaikissa malleissa on hieman eroja toisiinsa. (wikipedia)

OSALLISTUMISTULO.

Heikki Hiilamon, Antti Moision ja Pasi Parpon pohdinnoissa vuoden 2017 alussa puhuttiin myös osallistumistulosta. Osallistumistulon käsite on seuraavanlainen; Osallistumistulo poikkeaa perustulosta yhdellä merkittävällä tavalla. Perustulo maksetaan vastikkeetta jokaiselle pysyvästi maassa asuvalle. Osallistumistulon ehtona on osallistuminen jollain tavalla yhteisön toimintaan perustuloa myöntävässä maassa. – – Osallistumistulon saantiehtona olisi sosiaalityöntekijän kanssa sovittu osallistumissuunnitelma. Mikäli asiakas ei halua osallistua, tai sosiaalityöntekijän kanssa ei yrityksistä huolimatta päästä sopimukseen, asiakas siirtyy toimeentulotuen perusosan suuruiselle passiivituelle. Passiivituelta on aina mahdollista palata osallistumistulolle tekemällä suunnitelma sosiaalityöntekijän kanssa.

Mutta aktivoisiko perusosan suuruinen passiivitulo riittävästi juuri sellaista henkilöä, joka ei haluaisi osallistua osallistumissuunnitelman mukaiseen toimintaan?

 

Osallistumissuunnitelmasta todettua on, että ”Osallistumissuunnitelmasta tulisi aikuissosiaalityön työmuoto toimeentulotuen Kela-siirron jälkeiseen maailmaan, ja mahdolliseen perustulon maailmaan. Käytännössä osallistumissuunnitelma korvaisi nykyisen kuntouttavan työtoiminnan ja sosiaalisen kuntoutuksen – sekä mullistaisi suomalaisen sosiaalityön ja aktivointipolitiikan. Mitä jos asiakkaalle ja sosiaalityöntekijälle annettaisiin valta ja vastuu sopia osallisuutta ja työllistämistä edistävistä toimista keskenään? Osallistumissuunnitelma olisi tällöin aidosti voimavaralähtöinen ja voimaannuttava neuvottelu niin asiakkaalle kuin sosiaalityöntekijälle.”

 

En tiedä onko tämä hyvä ajatus. Mielestäni on jollain tapaa jopa hieman kyseenalaista lähteä ottamaan sellaisia sosiaalitukia pois vastikkeettomuuden nojalla, joilla ollaan ainakin jollain tapaa pystytty turvaamaan esimerkiksi juuri työssä sairastuneiden työkyvyttömien selviytyminen arjessa. Sen sijaan näkisin, että aidosti voimavaralähtöinen ja voimaannuttava toiminta/neuvottelu ovat omiaan viemään asiaa eteenpäin juuri pitkään työttömänä olleiden, lyhytaikaistyöttömien ja päihdeongelmista kärsivien kohdalla. Ratkaisu saattaakin löytyä juuri ratkaisukeskeisestä ja voimavaralähtöisestä ajattelusta, ja juuri sillä perustein tässä voisi olla yhdenlainen ratkaisu, mutta mitä me voisimme ynnätä osaksi tätä ajatusta – saavuttaaksemme ikäänkuin Nokialaisen tavan toimia asiassa Nokialaisten työttömien ja työkyvyltään alentuneiden kohdalla?

 

AIEMMAT YRITYKSET JA YHTEENTÖRMÄYKSET

 

Aiempina ratkaisuina – jotka sittemmin ovat ainakin osittain osoittautuneet hieman huteriksi kokonaisuuksiksi ollaan tarjottu erinäisiä työkokeilumalleja ja kuntouttavaa työtoimintaa. Kirjoitin tästä aiemmin lyhyen blogimerkinnän – jonka tiimoilta kokosin reilun kolmenkymmenen sähköpostiviestin vastauksista jonkin sortin selonteon siitä, mitä mieltä vastanneet olivat juuri kuntouttavasta työtoiminnasta. Pääosin vastanneiden vastaukset olivat kuntouttavaa työtoimintaa kohtaan kielteisiä. Jos kokemus työn tekemisestä on kielteinen niin onko se hyvä kannuste työn tekemiselle. Vastaan itse omaan kysymykseeni; ei. Kielteinen kokemus työn tekemisestä ei ole myönteinen kannuste työn tekemiseksi.

 

Heitän tähän väliin villin – omakohtaisen pohdiskeluni tuotoksen asian tiimoilta. Jos kuntouttava työtoiminta koetaan huonona ja latistavana asiana ja asiaa lähdetään ratkomaan voimavaralähtöisesti ja voimaannuttavin keinoin – ja työkokeilua kohtaan ennakoiva asenne on kielteinen, niin voisiko jonkin ”uuden oppiminen”, vapaaehtoinen opiskelu, omien mielenkiinnon kohteiden kautta tapahtuva kiinnostuksen kehittäminen olla ratkaisu tai toisin sanoen jonkinlainen ponnahduslauta ideoinnin ja työn mielekkyyden virittymiseksi. En ole asiasta täysin varma – mutta luulen, että tosissaan pitkäaikaistyöttömältä, työttömältä tai alentuneesti työkykyiseltä ei juuri tulla kysyneeksi, että ”mitä sinä haluaisit tehdä” ja lähdetä asiaa tätä kautta ratkomaan. Tällöin työn tekemisen kokemus on vaihteluvälillä neutraali tai osittain kielteinen.

 

Myönteisen kokemuksen puolelle siirtymiseksi ihmisen täytyy löytää mielekkyys jota työn tekeminen hänelle tarjoaa – oli se sitten palkan (ulkoinen motiivi), perheen (sisäinen motiivi) tai tuttavapiirin uudistumisen myötä (sisäinen motiivi). Lienee sanomattakin selvää – että pitkään työttömänä olleen ihmisen usko maailman hyvyyteen ei ole aktiivisesti urheilua ja kalastusta harrastavan perheen isän- tai äidin tasolla vaan pikemmin jossain kiusatun ja väheksytyn alakoululaisen tasolla. Sieltä ei ponkaista osaksi toimivaa yhteiskuntaa ihan vain kannustushuutojen- tai pakottavan patistelun keinoin.

 

Tosiasia kuitenkin on – valitettavasti juuri niin, että jos työtä ei oman osaamisen tai sen hetkisen työkyvyn piiristä ole saatavilla, niin jotain on tehtävä sen eteen, että kyky heittäytyä elämässä eteenpäin heräisi uudelleen yhdeksi monista mahdollisuuksista. Voisiko kaupunkia herätellä toimimaan tämän asian edistäjänä. Nähdäänkö työvoimaa ylipäätänsä eteenpäin pyrkivinä ihmisiä, vai ovatko työntekijät alun alkaenkin vain se pakollinen menoerä, jolla ei työantajapuolella ole muuta merkitystä kuin tuotteiden valmistamisprosessiin osallistuminen ja kuluerän pakkopalkkainen kokonaisuus? Mitä jos tulevaisuutemme nojaisikin yhä vahvemmin siihen ajatukseen, että olisimme kylä, jonka rakenteet kannattelevat kokonaisuutta ja mahdollistavat esimerkiksi aktiivisemman yrittäjyyden ja sitä kautta kollektiivisen hyvinvoinnin leviämisen osaksi kyläämme? Mitä tällainen vaatisi? Mielestäni meidän tulisi nähdä mahdollisuutena purkaa yrityksiä kohtaan asetettua sääntelyä, yhtälailla vastikkeellisesti kuin mitä nyt ollaan esitetty sosiaaliturvan perusteeksi. Mielestäni sääntelyn purkaminen yritysten toiminnan tieltä on yhtälailla sosiaalipoliittinen ratkaisu kuin mitä vastikkeellinen sosiaaiturva on. Konteksti, eli ympäröivä yhteiskunta tarvitsee jollain tavalla molempia. Kumpaisenkin kohdalla asian pitäisi kuitenkin olla joustavasta toteutettavissa. Myös verohelpotuksia pitäisi voida pystyä yrityksille antamaan, ja erityisesti silloin, kun yritys olisi osoittanut olevansa kollektiivista hyvää ympärilleen luova, kestävä ja työllistävä – tärkeä yritys. Näkisin jopa niinkin vapaamielisen kokeilupohjan asiassa, että mikäli yritykset tarjoaisivat ns. kisällityöpaikkoja jonkin tietyn alan opiskelijoille  – niin silloin voitaisiin verohelpotuksia tarkastella vaikka yritys itsessään ei työllistäisikään muita kuin itse yrittäjän. Yhden miehen tai naisen pyörittämillä yrityksillä on myös tilausta meillä Nokialla. Mitä toimivampi ja menestyneempi yritys – sitä todennäköisemmin se jossain vaiheessa pystyy myös muita kuin pelkän yrittäjän työllistämään.

 

Kirjoitin aiemmin blogimerkinnän Nokian Kaupunkiin suurella pieteetillä hankituista kahdeksasta työvalmentajasta, joiden tehtävänä oli herätellä työttömiä, pitkäaikaistyöttömiä ja osittain jo syrjäytyneitäkin kuntalaisia siihen todellisuuteen, josta suunta olisi takaisin kohti työmarkkinoita ja voimaantumisen kautta tapahtuvaa hyvinvoinnin lisääntymistä yksilötasolla ja sitä kautta myös perhekeskeisesti.

 

Uskoisin, että nuo kahdeksan työvalmentajaa ovat omalta osaltaan saaneet varmasti jotain aikaan, mutta millä tavoin voisimme vaatia kotikaupunkiamme toimimaan tämän asian tiimoilta vielä tehokkaammin. Mitkä olisivat ne keinot, että nuoriso, nuorten asema osana Nokian tulevaisuutta olisi turvattu?

 

Voitaisiinko Nokialla ottaa esimerkiksi käyttöön ns. Nokian malli, jossa vastikkeellisuus sosiaaliavustuksille olisi portaittain säilyvä ja nouseva? Toisinsanoen – jos oman alan, ja oman ammattitaidon piirissä olevaa työtä ei ole tarjolla, voisi työtön henkilö saada asteittain nousevaa sosiaalitukea esimerkiksi oman alansa erikoistumisopinnoista tai mikseipä jonkin täysin uuden ammatin opiskelusta. Voisiko tällainen malli toimia? Tarkoitukseni ei ole nyt saada asiaa näyttämään siltä, että ”kaikkien pitää erikoistua”. Työmarkkinoiden erikoistuttua ja työelämän muututtua enemmän erikoistuneeksi voitaisiin kuitenkin erikoistumisopintoihin panostaa silloin, kun erikoistumisopintojen kautta potentiaali työntekijän työmarkkinoilla säilymiseen olisi uskottavaa. Faktat ovat karuja; isot ikiaikaiset työllistäjät – teollisuuden tuotanto, tehtaat siirtyvät vähä vähältä halvan tuotannon maihin. Meille suomeen jää kyllä paljon suunnittelu- ja testausavastuuta, mutta nillä ei työllistetä montaakaan tuhatta ihmistä.  Mikä siis ratkaisuksi? Me tarvitsemme motivoituneita yrittäjiä ja pienyrittäjiä. Ihmisiä, ammattilaisia ja osaajia. Kun tehtaan seinät kaatuvat tulee tehtaan muuttua osaksi yhteiskuntaa ja yhteiskunnan tulee ottaa osakseen tehtaan tehtävät isona tuottavana kokonaisuutena. Mutta tämä ei onnistu niin pitkään – kun leikistä on helpompi luopua, kuin mitä sitä on jatkaa.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s