Yksin jäämisen kokemuksesta.

Oletko koskaan työelämässäsi ollut tilanteessa, jossa huomaat olevasi täysin yksin, vaikka tilanne olisikin kaikin aistein havaittavissa sellainen, että ympärilläsi on ihmisiä, kollegoita, tuttuja arjen kuvioita, jopa ennalta sovittuja käytänteitä..

Työyhteisöissä, joissa keskinäinen luottamus on syystä tai toisesta huonolla tolalla saatetaan törmätä siihen, että tämä tilanne on useinkin arkipäivää. Kokemus joka aiheuttaa yksin jäämisen tunteen on usein jonkinlainen monen merkityksellisen ”pienemmän puron” aiheuttama isompi kokemus siitä, että ”minut ollaan jätetty yksin”.

Kinkkiseksi yksin jäämisen kokemuksen tekee kuitenkin se, että tosiasiat eivät puolla tätä kokemusta työyhteisön sisällä. Voidaan olla hyvinkin lähellä ja tehdä hyvinkin paljon yhteen hiileen puhaltavaa työtä – voidaan jopa painottaa, että ”me emme jätä kaveria pulaan”. Ja varmasti nämä ovatkin täysin autenttisia tunteita ja tapoja toimia. Mistä syystä sitten on olemassa ns. yksin jäämisen kokemuksia vahvastikin kollegiaalisuutta painottavissa työtehtävissä.

Työelämä on kokemustensa ja osaajiensa summa. Me ihmisinä teemme joka päivä historiaa ja rakennamme tulevaisuutta. Mutta todellisuudessa me elämme aina vain jossain tietyssä hetkessä. Oli se sitten hetki joka muodostuu jostain sellaisesta, mikä on tapahtunut historiassamme, tai hetki, joka on tapahtumassa tulevaisuudessamme. Helpoiten tätä voisi kai kuvata vertauskuvalla pimeästä tiestä, jota valaisee liian etäälle toisistaan pystytetyt katuvalot.

Me näemme tällaisessa hetkessä ainoastaan sen mitä katuvalo valaisee, vaikka olisimmekin tulleet jo pidemmän matkan takaa tähän. Mahdollisesti me olemme matkalla johonkin, mitä emme vielä näe, mutta tunnemme reitin jo ennalta. Siltikin, juuri katuvalon valaiseman alueen kohdalla me keskitymme siihen, mitä me olemme juuri siinä hetkessä. Kaikki muu jää meiltä piiloon – vaikuttaen meihin monella tapaa. Ja varmasti myös vaikuttaen siihen, miten me näemme itsemme ja olemassaolomme – juuri siinä hetkessä! Jos hieman karrikoiden asiaa luonnehtisi, me elämme tavallaan tämän mukaisesti ”helminauhamaista” elämää, joka koostuu tapahtumista, yksittäisistä aitauksista elomme rajattomuudessa, tai oikeastaan äärimmilleen venytetyssä tapahtumassa. Kaikessa siinä, mikä jää katuvalon valaiseman alueen ulkopuolelle.

Mikä pyrkimys tällä vertauksella on? Pyrkimys on muistuttaa, että meillä on tapana kovin usein tarkastella perin pitkääkin matkaa yhden lyhyemmän hetken valaisemana. Tai useamman lyhyen hetken valaisemana, riippumatta siitä liittyvätkö nämä hetket mitenkään toisiinsa. Oman elämämme narratiivia ruotivina me vetelemme naruja yhdestä pisteestä toiseen ja luomme hataria yhteyksiä asioiden välille – useimmiten perustellen niitä niin, että ”minä tiedän tämän asian olevan näin”, vaikka mikään ei olisikaan tukemassa vahvaa näyttöä siihen, että asia todella olisi näin!

Yksin olemisen – tai yksin jäämisen kokemusta juontaakin juurensa, todella usein juuri näistä kokemuksista. Me olemme kokeneet kaikki elämämme aikana kolauksia, yhteentörmäyksiä, heitteillejätön ja tyhjänpäälle jäämisen kokemuksia. Osalle meistä nämä menevät ohitettavina asioina. Jonain sellaisena, mikä nyt vaan kuuluu elämään ja sen ohella jonain sellaisena, jonka kanssa opitaan jotenkuten elämään. Toisille meistä nämä kokemukset jäävät kuitenkin kummittelemaan ja muodostavat ns. negatiivisessa valossa tai positiossa olevan tunnemuiston.

Tunnetiloista tulee tietoisia kokemuksia, kun ne saavat sanoin ilmaistavan muodon. Elimistön tunnetilat kehollisine ilmentymineen eivät kuitenkaan läheskään aina saavuta kielellistä muotoa. Psykoanalyysin tutkima piilotajunta koostuukin suurelta osin elimistön nimeämättömistä tunnetiloista, jotka on syystä tai toisesta torjuttu tietoisuudesta. (Huttunen, Duodecim; https://www.duodecimlehti.fi/duo70318)

Yksin olemisen tai jäämisen kokemuksen sanoilla ilmaistava muoto onkin usein juuri sellainen, jossa henkilö painottaa omakohtaista kokemustaan jossain tilanteessa tai mahdollisesti jopa tilanteissa, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Ne voivat olla tilanteita, joihin liittyy esimerkiksi voimakas psyykkinen kuormitus yhdistettynä hetkelliseen yksin pärjäämisen tai pikemminkin – yksin jäämisen kokemukseen, jota saattaa värittää jokaiselle meistä perin tavallinen – asioiden paisuminen järjettömän suuriin mittasuhteisiin. Ja tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista, koska tilanne tietoisuudesta torjuttujen tunnekokemusten kanssa on juuri tasan niin arvaamaton kuin olla voi.

Anttiolavi Salonen,

https://anttiolavisalonen.com

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s