Tuttuus on ongelmallisen helppoa.

Setä Arkadianakin tunnettu Timo Haapala kirjoittaa tämän päivän iltasanomien politiikka osiossa jälleen kerran Pääministeri Marinin poikkeuksellisesti poliittisesta persoonasta. Samalla twitter täyttyy Boomer – sanaa kummastelevien ”perinteikkäitten suomalaisia arvoja ajavien henkilöiden” pöyristymisistä. Kukaan ei alkuunkaan tunnu ymmärtäneen, miksi Sanna Marin silloin joskus, tämän pääministerikautensa aikana väläytteli rintavakoaan Voguen mallina, ja ihan ylipäätään – ongelmista pahin; nainen joka on nuori ja kokematon, entinen kaupan kassa – vie suomea ruokakorissa ja kaikenmaailman biletys – postauksissa kohti Länsimaisia arvoja arvostavien henkilöiden maanpäällistä helvettiä. Miten ihmeessä tähän ollaan tultu? Tuttuuden tunne on ongelmallisen helppo selitys ihan kaikelle silloin, kun halutaan konservoida jotain valmiiksi pureskeltua ja eittämättä helppoa nieltävää. Tai kuten Setä Arkadian, eli Timo Haapalan tämän päiväisestä voidaan todeta – ehtymättömän vastakkainasettulun mahdollistavan rämeen, kenelle tahansa arjen tuttuuteen jumahtaneelle lukijakunnan jäsenelle rämmittäväksi.

Ilmiönä tuttuus on kuitenkin monisyisempi ja vaatii vastakkainasettelusta irtaantumista. Tuttuuden tarkoitus on useimmiten (vai pitäisikö sanoa aina) hyvä ja saa alkunsa rutiinin tavasta helpottaa asioiden työstämistä. Kulttuurinen tuttuus taas on useimmiten sellainen, jonka me miellämme jollain tavalla omaa syvintä olemustamme ja arvojemme asetelmaa mukailevaksi. Nämä ovat tärkeitä tällaisen ajattelun edustajille, mutta tarkastelua voidaan ulottaa filosofisesti myös toisaalle. Koska, siinä vaiheessa kun tuttuuden tarkoitusta aletaan punnitsemaan minkä tahansa muun, kuin perusarvojen ulkopuolelta, tulee tuttuudesta vain yhdenlainen näkökanta muiden joukossa, ilman sen suurempaa tarkoitusta.

Kun perimmäistä arvoa aletaan kanavoimaan esimerkiksi politiikan kautta, muuttuu perimmäinen arvo vain yhdenlaiseksi politikoinniksi, jota jokainen voi harrastella ilman sen suurempaa merkitystä. Tarkemmin ottaen kyseessä on tuttuudeksi naamioitunut mielipide, jota yleensä perustellaan tunteella siitä, että jokin asia ei ”tunnu oikealta” tai ”aiheuttaa mielipahaa”. Vastalääke tähän ei suinkaan ole asioiden selittäminen debatin, vaan pikemmin dialogin välityksellä. Näillä on merkittävä ero. Tuttuuden positiossa ajaudutaan kokolailla surutta juuri esittämään väitteitä kurinalaisesti, oman position kautta. Kokonaan irti ympäröivästä maailmasta, oman tutun ja turvallisen maailmankuvan kautta. Tämä tavallaan tekee tuttuudesta niin kovin ongelmallisen helppoa. Voidaan esimerkiksi nähdä, että oma toiminta ei millään tavalla suurentele tai väheksy asiaa, tai oma tapa tulkita asiaa ei millään tavalla vaikuta siihen miten asia ylipäätään nähdään. Vielä helpompaa on olla ymmärtämättä mitä ajatuksia omien ajatusten taustalla on.

Ajatukset ajatusten taustalla ovat perin paljastavia, mutta juuri tästä syystä äärimmäisen salaisia. Niiden reflektoiminen on hankalaakin hankalampaa erityisesti silloin, kun ollaan otettu jonkinlainen positio ja bunkkeroitu oma katkeran suloinen ajatteluntapa jonkinlaisen ankkuriin. Vaikeaa tästä positiosta irtaantumisessa tekee myös se, että yksikään vaikeasti ymmärrettävä, ei tuttu (eli kaikki mikä ei ole tuttua, tai on itselle vierasta) aiheuttaa väistämättä oppositioasetelman vahvistumista. Voi hyvinkin olla, että jopa oma etu tai omaa etua edistävä ajattelu, tai toiminnan malli jonkun toisen esittämänä vahvistaa oppostioasetelmaa, koska tunne jonka se synnyttää ei ole itselle tuttu. Ankkuri joka ollaan laskettu johonkin keskelle alitajunnan merta pitää meidän vahvasti paikallamme silloin kun on riittävän tyyntä, ja saa mielensisäisen ihomme kihelmöimään sietämättömästi silloin, kun pienetkin aallot keinuttavat venettämme.

Tuntuu varmasti äärettömän vaikealta lähteä dialogin joustavuuteen mukaan. Tanssin pyörre, dervissi tottumattomalle on käsittämättömän hankalaa. Jalat ovat tönköt ja tiukasti maassa, kun mielen pitäisi aueta mahdollisuuksille. Ei haluta mahdollisuuksia. Halutaan paksut seinät, muurit ja tiukkailmeisiä kasvoja kurkistelemaan kalterien lomasta sitä, kuinka maailma ulkopuolella värjäytyy huolestuttavan värikkääksi. Tytärpuoleni tanssi ensimmäistä kertaa vapautuneesti 19 – vuotiaana, koska se oli tuntunut hänestä alakoulun kokemusten jäljiltä vastenmieliseltä, pelottavalta ja ennenkaikkea ei – tutulta. Hän sanoi sen olleen hurmoksellinen kokemus. Eikä ihme!

Kun minä katson tämän hetkistä tuttuuden helppoutta ympärilläni, en minä näe älykköjä puntaroimassa parempaa tulevaisuutta yhtään kenellekään. Minä näen ukkoina syntyneitä harmaahapsia valmiina kuolemaan oman etunsa nimissä 30 – 40 vuotiaina. Loskanlämpimiä ajatuksia ja ilmeitä kyseenalaisessa ajassa. Ihmisiä miettimässä, että voidaanko Afrikan Tähti – pelin arvoa Suomalaisen kansanperinteen osana kyseenalaistaa, koska joku mustaihoinen, afrikasta lähtöisin oleva ihminen kerrankin uskaltaa avata suunsa sen kolonialistisesta ja rasistisesta historiankäsityksestä – ja pitäisikö tätä arvoa voida kyseenalaistaa ilman, että joku länsimaalainen valkoihoinen jossain kokee, ettei se ”ainakaan minulle ole sitä tarkoittanut!” Mutta samaan aikaan, minä näen toivoa tässä kaikessa. Ehkä nuo ukkoina ja akkoina syntyneet, omaa etuaan ajavat kolkyt – ja risat kansalaiset ovatkin huolissaan siitä, mitä asioille pitäisi tehdä, mutta eivät uskalla keskustella asioista. Ehkä siihen pitääkin antaa siis mahdollisuus. Ehkä heidän kanssaaan pitää löytää mahdollisuus vuoropuheluun. Ehkä nuo loskanlämpimät ajatukset ja ilmeet ovatkin vain pettymyksen maalauksia ihmisten mielissä ja kasvoilla, koska kukaan ei ole valmista kuulemaan, mitä ajatuksia heidän ajatustensa, tai mitä ilmeitä heidän ilmeidensä taustalla on. Ehkä Afrikan Tähti – pelin tiimoilta syntynyt keskustelu, vuoropuhelu onkin tervetullutta. Ja ehkä me tätä kautta opimme ymmärtämään jotain sellaista itsestämme, mikä on jo pidempään antanut odottaa itseään.

Tuttuuden positio on ongelmallisen helppoa debattiin pyrkivälle mielelle. Dialogin kautta tuttuuden position takana oleva tuttuuden juuriverkosto aukeaa ihan uudella tavalla. Oppi ymmärryksestä ei koskaan ole pelkkää oppia ymmärryksestä sellaisenaa, vaan se auttaa käymään dialogia ymmärryksen ja olevan välillä. Tekemään näkyvämmäksi olevan ja ymmärryksen suhdetta. Milloin ikinä me olemme tuttuuden positiossa, riippumatta siitä puhutaanko nyt avioliitosta, työelämästä, politiikasta, ajattelusta tai epäuskosta – kannattaisi varmaankin muistaa, että totuus joka meillä on nyt käsissämme on totuus (tai tuttuus) vain, koska me olemme sen totuudeksi nimenneet.

Anttiolavi Salonen

https://anttiolavisalonen.com

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s