..on totta.

Tänään herättyäni uuteen päivään tein, kuten kaikkina muinakin aamuina herätessäni uuteen päivään. Sammutin herätyksen, sytytin valot. Katselin hetken aikaa kattoa ja nousin ylös. Sitten kipusin alakertaan, jossa vaimoni nukkui sohvalla. Koirat olivat piirittäneet vaimon niin, että vaimo ei jalkojaan voinut liikuttaa ilman, että koirat putoaisivat. Alma – kissalla on juoksut ja se huutelee ”oh no!” jossain syrjemmällä talossamme. En kiinnitä siihen huomiota, ettei se luule mitään väärää. Sitten minä keitin kahvia ja valmistin kaurahiutaleista tuorepuuroa. Join muutaman ison lasin vettä ja odottelin, että kahvi valmistuu. Nuorempi koiramme Elli tulee urraamaan jalkoihin. Minä otan kahvia ja nousen takaisin yläkertaan tietokoneen ääreen lukemaan päivän lehdet ympäri maailman. Ulkona on vielä pimeää ja vettä hieman vihmoo. Taitaa olla syksyäkin syksyisempi syksy.

Tällaisina aamuina minä en oikein saa kiinni aamun lehdistä. Olin hieman hömelösti laittanut vahingossa kellon soittamaan jo 4.20, kun tarkoitukseni oli herätä vasta kello 5. En tiedä tarkkaan miten siinä onnistuin, mutta heräsin hyvinkin pirteänä herätyskelloni lempeisiin melodioihin.

Aamupalan jälkeen käyn vessassa, pesen hampaat, menen suihkuun. Suihkun jälkeen kampaan hiukseni, pesen hampaani toiseen kertaan ja katselen hetken aikaa itseäni peilistä. Hiuksissani on harmaata muutamien hiusten verran, mutta toisaalta – niin on parrassanikin. Ehkä ne sitten mätsää paremmin. Olen alkanut jälleen lukemaan kirjoja. Minulla on siinä mielessä kummallinen pää, että aina kun pitäisi tehdä jotain muuta, alan minä lukemaan kirjoja. Ja silloin kun minun pitäisi alkaa lukemaan kirjoja, alan minä kirjoittamaan siitä kuinka minun pitäisi tehdä jotain muuta kuin lukea kirjoja. Nyt minun pitäisi todellakin tehdä jotain muuta, mutta en ehdi.

Lähden töihin. Autotiet ovat märkänä. Ei ole kiire. Minulla on hyvin aikaa. Työpäivä on vain työpäivä. Ei sen kummempaa. Töiden jälkeen tulen kotiin. Vaimoni on kotona ja huutelee minua pitkään yläkerrasta. En vastaa ennenkuin olen käynyt vessassa, ettei se opi minun vastaavan heti kun se huutaa. Annan sen huudella hetken. Sitten se tulee alas ja keittää minulle kahvia. Sitten minä juon kahvia ja istun koneella miettimässä mitä tekisin. Menen nukkumaan päiväunet, koska on perjantai. Jos olisin nuori, alkaisin juomaan pohjia, mutta koska olen keski-ikäinen, menen minä päiväunille. Ennen päiväunia kuitenkin rikon sen verran kaavaa, että juon kahvia. Saa päiväunetkin sitten vähän vastusta. Lassista en ole kuullut aikoihin. Pitäisi ottaa siihen yhteyttä. Joskus nähtiin päivittäin – ja sitten me molemmat hommattiin perheet. Sen jälkeen yhteydenpito on vähentynyt. Ollaan kuitenkin tänäkin vuonna pidetty yhteyttä, joten ostan Lassille konjakkia joululahjaksi. Juokoon sen jos haluaa. Se on vähän niinkuin jokavuotinen rutiini.

Selasin kaikki seuraamani some – alustat läpi. Ei kummempaa. Politiikasta on tehty kaiken ratkaiseva laite, ja se kyllä tiedetään mitä siitä seuraa. Sitten minä vain olin. Istuin, makasin ja vain olin. Kun mietin, että mitä kaikkea vain olemalla saa aikaan niin päädyn väistämättäkin niihin aikoihin kun minä olin vain paljon aktiivisempi olija. Kiertelin yökaudet Tampereen katuja ja tarkkailin ihmisten elämää – mutta samaan aikaan myös kirjoitin siitä mitä näin. Se oli kyllä hyvää aikaa kun sai vain olla ja ihmetellä ihmisten elämää. Silloin olin kai kaikista lähimpänä sitä mitä minä olen aina halunnut olla. Runoilija. Mutta ehkä sekin aika vielä tulee. Mitä kenkumpaa tai mitä tyhjempää arki on, sitä helpommin lähtee luomaan arkeen mielekkyyttä. Sellainen on ainakin minun mieleni, mutta toisaalta – siinä taitaa olla myös sosiaalisen median yhteinen mieli. Täysin tyhjiä mieliä, jotka ovat ”luomassa” jotain hienoa tunnekokemusten oheen mukavilla pienillä gif – animaatioilla. Ja se on sitten mielletty jotenkin mieltä avaavaksi, tai mielensisältöä ruokkivaksi elämäksi. Kuinkakohan pettyneitä tämän ajan ihmiset ovat elämäänsä kuolinvuoteillaan? Enkä minä tiedä miksi tämä asia ottaa koville, mutta pelkään pahoin kyynistyväni tämän ajan ilmiöiden keskuudessa. Tai kenties sosiaalinen media tekeekin kaikkien pienten ihanien gif – animaatioidensa kautta elämästä jonkinlaista, eikä elämä ole ollenkaan sellaista. Kenties nuo animaatiot ovatkin vain mainoslauseita mainosikkunoissa elämästä ja siksi juuri vaikeita hyväksyä minulle. Ehkä tämäkin on jollain tapaa sidoksissa sen kanssa, että olemme antaneet liikaa valtaa helsinkiläisille.

Kävin internetissä hetken keskustelua siitä, kuinka nuorisojengit pelottavat ihmisiä Tampereella. Pohdin ääneen, että olisiko ratkaisuna mahdollisesti sellainen hyvä, että nuorille ihmisille langetettaisiin ulkonaliikkumiskielto. Mietin tähän jatkoksi, että sehän tarkoittaisi sitä, että vanhemmat jäisivät pois työelämästä. Takaisin kotiin. Takaisin oman perheen luokse. Se kenties olisi aika hankalaa toteuttaa, mutta samaan aikaan varmaan ratkaisisi paljon. Kun vanhemmat olisivat kotona kaikki päivät pitäisi jokaisen heistä viljellä peltoa ja kasvattaa lapsia sekä lihakarjaa. Siinä ratkeaisi moni ongelma, mutta ehdottomasti se, miten lapsia nykyään kasvatetaan. Sittenkö ne ”nuorisojengien” asiaa pelkäävät ihmiset olisivat onnellisia? No sitten varmasti, koska silloin meillä kaikilla olisi oma farmi kanoineen ja lehmineen. Pihalla haukkuisi yötä päivää suomenpystykorva ja purot solisisivat purotaimenten laitumina. Kukaan ei valittaisi yhtään mitään, koska ei olisi mitään mikä menisi vikaan. Kaikki olisi hyvin. Pakko on kuitenkin miettiä, että miksi ihmeessä me emme alunperin jääneet tuohon onnelaan silloin joskus 100 – 150 vuotta sitten. Osasyy on varmasti helsinkiläisissä mutta isompi syy lienee naisissa. Naiset eivät enää halunneet elää elämäänsä pyykkärin ja lapsi-, sekä lypsykoneen asemassa vaan näkivät, että elämässä on mahdollisesti jotain muutakin elettävänä. Nykyisellään ollaan kuitenkin ainakin osittain palaamassa siihen suuntaan, jossa niin miesten kuin naistenkin elämä on viemässä vapautuneisuuden aikakautta twerkkauksen ja erilaisten pikkuanimaatioilla koristeltujen tunnesomepostausten varjolla kohti sitä plantaasiajattelua – ja elämää, jossa kaikki mitä meillä on heti kun tarvitsemme käsissämme – riittää meille. Kaikki muu on merkityksetöntä koska kaikki muu ei ole helposti hallittavissa. Niin toimii ajattelu, jota tuotetaan aivoilla, jotka saavat kokemuselämyksensä vartalon tunnekokemusten, tunnelämysten ja aistien kautta myös silloin, kun aistittavat asiat eivät ole nautinnollisia. Eikä ole yhtään ihme, että aistinautinto mielletään harvinaisuudeksi. Ne ehkä ovatkin ajoittaisia mukavalta tuntuvia kokemuksia arjen raadollisuudessa. Mahdollisesti hyvää ruokaa, hyvää juotavaa, hyvää seksiä, hyvää musiikkia, hyvä elokuvakin. Näiden asioiden muuttuminen jatkuvaksi olemiseksi tai tekemiseksi tekisi näistä asioista turhauttavaa ja pakottavaa. Jotain mistä ei voi millään tavalla nauttia. On kysyttävä – että olemmeko me matkalla siihen? Vai tekeekö sosiaalisen median ja todellisuuden sekoittuminen tässäkin tenän?

Oli miten oli. Jos jokin on varmaa niin se, että syksy on tullut ja se näkyy kotona sekä kodin ulkopuolella. Asioista syntyy helpommin skismaa, koirien ulkoiluttaminen käy voimille. Tuntuu siltä, että nukkuukin vähän huonommin, kun on koko ajan pimeää. Mutta toisaalta sitten taas Joulu on kohta. Valon juhla! Aikaa jolloin normaalisti kaikki on aivan hiljaista, lumi leijailee maahan suurina hiutaleina ja aamuisin pihaan on ilmestynyt yksittäisiä jäniksen jälkiä puhtaalle hangelle. Punatulkut nokkivat lyhteitä keittiön ikkunan takana. Näin minä muistan lapsuuteni jouluaamut mummulassa. Ja ne joululaulut. Niihin tulee nykyään puistatus jo heinäkuun lopulla, kun ne ensimmäistä kertaa alkavat soimaan samalla kun etsit lähisupermarketin leipähyllyltä gluteenitonta leipää. Tosiasiassahan viimeiset kymmenen vuotta tuntuisi joulu olleen musta, eikä kynttilät juuri märkää nurmikkoa valaise. Pihakin on aidattu, että koirat eivät juokse auton alle, joten ei tänne jäniksilläkään ole asiaa. Punatulkkua en ole nähnyt sitten yhdeksänkymmenluvun alkuvuosien, ja mummukin asuu nykyään kerrostalon neljännessä kerroksessa. No, onneksi meillä on kotona kaksi koiraa taas. Ja kohtapuoliin alkava keittiöremontti. Ei sitten ihan niin kamalan paljon ota päähän kaiken ympärillä olevan politisoituminen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s