Mahdollisuuksien toisintaminen.

Vaikea sanapari, jota voidaan varmaan luonnehtia melkein miten vaan, mutta kuinka usein ajattelumme joustaa siihen suuntaan, jossa mahdollisuuksissa nähtäisiin mahdollisuuksien loputon horisontti ilman, että takerrutaan juuri lainkaan ”ongelmien ehdoilla” toteutuneisiin suuntaviivoihin?

Kun työpaikalla tai arkielämässä on ongelma, jonka ratkaisemiseksi tarvitaan selvittelytyötä, työnohjaajaa tai konsulttia, lähdetään liikkeelle mielestäni liian usein siitä, että jokin vialla. Arkielämässä tämä on perin inhimillinen tapa lähestyä melkeinpä mitä tahansa olemassa olevaa asiaa.

Mahdollisuus uusintaa – tai toisintaa on meissä sisäänrakennettu ominaisuus. Kohdatessamme uuden tilanteen, jonka edessä olemme kutakuinkin ”alastomia” me emme kuitenkaan riittävän usein pysähdy miettimään, että mitkä olivat ne askeleet, tai mikä oli se ”tarve”, joka johdatti meidät tähän tilanteeseen, jossa me nyt olemme.

Sen sijaan me kovin usein tiedämme varmasti, millä tavalla voimme epäonnistua tai onnistua tämän alastomuuden korjaamisessa. Toisinsanoen – me emme ole niinkään kiinnostuneita käsillä olevasta tilanteesta, vaan olemme perin tietoisia siitä, miten asiasta päästään – tai ei päästä ylitse. Me ikäänkuin sanomme itsellemme ääneti, että ”kyllä tästä selvitään rationaalisen ymmärryksen kautta”, ja niin siinä varmasti lopulta käykin. Mutta olemmeko me todella sisäistäneet, että mitä tarvetta me yritimme täyttää silloin, kun selvisimme kylmän viileällä rationaalisuudella jostain asiasta.

Joustavuus ajattelutavoissamme joutuu todella inflaatioon joka ikinen kerta, kun me tiedämme jotain. Tämä on yhtä turhauttava kokemus kuin se, että me elättelemme muuria, joka ennaltaluo meille ”minä en voi onnistua” – ajattelumallin. Joustavuus ajattelutavoissamme on parasta mahdollisuuksien toisintamista. Joustavuuden kautta me voimme ottaa pienen aikalisän ja pohtia, että kun me kertaalleen olemme yrittäneet toteuttaa jotain jonkin tarpeen ehdoilla on meillä täytynyt olla jonkinlainen suunnitelma, strategia, idea, visio, ihanne tai unelma, joka on joka’ikiseltä kulmaltaan ollut vaikuttamassa pyrkimykseemme – vaikkakin sitten tiedostamatta.

Tässä kohtaa olemmekin yht’äkkisesti tilanteessa, jossa tarve saavuttaa jotain jättää jalkoihinsa tavoitteen, ja sen mitä tavoitteen saavuttamiseksi voimme keinovalikoimamme tarjoamien mahdollisuuksien kautta toteuttaa. Pelkkä asioiden haluaminen ilman, tai suunnitteleminen ei vielä ratkaise mitään, mikäli keinot asian saavuttamiseksi puuttuvat.

Tämä ei ole kaikki tai tässä ei ole kaikki – on myönteisen representaation aikaansaamaa.

Ja vaikka keinotkin olisivat olemassa on aina huomioitava käytännön osaaminen keinojen toteuttamiseksi. Ongelmia on eittämättä luvassa, mikäli esihenkilöiden ja toteuttavien tekijöiden välillä on kilpailuasetelma, tai sellainen dynamiikka, jossa käytännön toteuttamisen tapaa jonkin asian valmistelussa johdetaan keinojen ulottumattomiin niin, että tavoite ja tarve eivät millään tapaa ole tai tule olemaan saavutettavissa toivotulla tavalla. Näitäkin yhteisöjä on – eikä oppi välttämättä saavuta isoa kokonaisuutta siihen tapaan kuin toivoisi.

Työn tekemisen ja työntekemisen tapojen välillä on useimmiten tietynlainen suhde. On olemassa johdettua työn tekemistä – ja johdettuja työn tapoja. Kumpaisessakin on puolensa, mutta missään nimessä nämä eivät ole tai edusta kaikkia työyhteisöja. Sen sijaan useimmiten asia on niin, että mitä osaamattomampi johto kyseessä on, sitä enemmän työn tekemistä johdetaan kohti työn tekemisen tapoja, pois oman tehtävänsä eritysosaajien ulottumattomista – kohti toissijaista työn merkitystä. Saattaa olla, että saavutetaan hyvin nopeasti ”me emme missään nimessä saa epäonnistua” tai ”meidän tulee kaikin keinoin onnistua” – ajattelun malli, jota ei enää johdakkaan rationaalinen strategia onnistumisesta vaan todellisuudelta pakoon päässyt päähänpinttymä jonkin kiinnekohdan saavuttamisesta. Tämä tapa ei ole ratkaisukeskeisesti, eikä edes tavoitteellisesti toivottava tila.

Mahdollisuuksien toisintaminen onkin ennemminkin jotain sellaista, jossa on toive jonkin suunnan löytämisestä, ja erityisesti tämän suunnan toteennäytetystä säilyttämiskyvystä myös silloin, kun saavutettu kiinnekohta ei vastaakaan odotettua. Usko siihen, että ”tämä ei ole kaikki” tai ”tässä ei voi olla kaikki mitä saavutan” on myönteisen representaation aikaansaamaa. Mahdollisuus löytää ”paras mahdollinen vaihtoehto” on useimmiten ”ei niin kovin toivottu” päätepiste jonkin asian tekemiselle, mutta siitäkin huolimatta jalansija, jonka kautta saavutetaan näköaloja kenties uudenlaisille etenemismahdollisuuksille.

Me kenties lajina ja aivot omaavina kapistuksina hieman tiedostamattammekin olemme vain valinneet sellaisen etenemisen mallin osaksemme uudelleenesittelemme itsellemme aiempia kokemuksia tämän hetken koettelemusten ratkaisemiseksi. Hyvin usein tästä seuraakin epäluottamusta uusien poimuajojen kokeilemisille niissä tilanteissa, joissa olisi mahdollista keksiä jokin tehokkaampi ja tuotteliaampi tapa toimia.

Eikä asioiden uudelleenesitteleminen aina ole kovin itsestään selvää. Toisinaan meidän toimintaamme saattaa vaikuttaa viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien takainen keskustelu jonkin asian tekemisestä. Me saatamme olla tietoisesti unohtaneet jonkin asian olemassaolon täysin, mutta samaan aikaan olemme jotensakin lumoutuneet tämän unohdetun asian taikuudesta sisäkorvassamme. Tähän aiheeseen tulen palaamaan myöhemmin, kun käsittelen representaation vaikutusta yksilön mahdollisuuksiin selvitä vastaavanlaisista tilanteista, riippumatta siitä, minkälainen hänen asemansa elämässä on.

Anttiolavi Salonen

https://anttiolavisalonen.com

Työstä ja palkoista.

Tänään törmäsin mielenkiintoiseen kirjoitukseen YLE – sivustolla. Kirjoituksessa pohdittiin työnantajien lisääntyneitä toiveita siitä, että erityisesti sote – alalla, mutta myös rakennus – ja muilla palvelualan sektoreilla ei enää riitä, että työntekijällä on ajokortti, vaan toiveissa on, että ajokortin lisäksi työntekijällä olisi käytössään myös oma auto, jota työnantajapuoli voisi hyöyntää. Ajatuksenahan tämä on kaunis, mutta YLE:n artikkelisessa nostetaan erityisesti sote – alan tehtävissä työskentelevien kohdalla ongelmallinen tosiasia. Kun vuotuinen bruttopalkka tosiaan on jotakuinkin 25 000 – 30 000€ luokkaa, ei auton ostaminen ole mahdollista, tai taloudellisesti viisasta. Unohtamatta tietenkään sitä, että auton ostaminen itsessään ei vielä riitä, koska autoa täytyy huoltaa, auto ei kulje ilman polttoainetta tai sähköä, autoa ei voi omistaa ilman vakuutuksia, katsastuksia yms.

Yht’äkkiä ollaan tilanteessa, jossa 25k€ tienaava lähihoitaja maksaa autostaan työnantajan käytössä 10k€, tai enemmän, joka ikinen vuosi – riippuen pitkälti siitä kuinka laajalla alalla työnantajan tarjoamat työtehtävät sijaitsevat.

Ratkaisuina tämänkaltaiseen ongelmaa ovat luonnollisestikin verojen alentaminen niin, että auton ostaminen olisi halvempaa, tai sitten palkkojen nostaminen niin, että auton käyttökulut huomioitaisiin erityisesti niissä työtehtävissä, joissa työnantaja edellyttää oman auton käyttöä osana tehtävää työtä.

Lähde: https://yle.fi/uutiset/3-12036238

Kaikkea muuta sote – alalla tunnutaankin jo kokeilleen, paitsi palkkojen tarkastamista ylöspäin niin, että palkat todellisuudessa vastaisivat alan vaativuutta ja raskautta. Ehkä kysymyksenasettelussa pitäisikin lähteä viimekädessä sellaisesta pohdinnasta, jossa kysytään suoraan, että mitä sellaista työntekijät tarjoavat työantajalle vastineeksi siitä, että työnantajien on mahdollista perustaa eri sote – alan yksiköitä ympäri suomea tai ylipäätään ottaa yksilöasiakkaita sellaisilta alueilta, joista ei löydy osaajia tekemään työtä ilman, että pitää omistaa oma auto. Toisaalta sitten taas – hyvä olisi myös kysyä, että miten työnantajan riski yksikön perustamisesta huomioidaan vaadittaessa oman auton käyttökustannusten huomioimista osana palkanmaksua. Valtaosinhan oman auton käyttökulut on jo nyt mahdollista vähentää verotuksessa, mutta tämä ei saisi olla perustelu.

Tuotteiden ja palveluiden hinnat yhteiskunnassa ovat nousseet jatkuvasti. Päivittäisartikkeleiden laatua ollaan sivumennen redusoitu niin, että mahdollisimman monella on varaa ostaa tarvitsemiaan tuotteita, mutta toisaalta – tämä on vaikuttanut pitkälti siihen, kuinka paljon bulkkia valmistetaan ja kertakäytetään. Huomioitava myös on, että bulkkituotteiden valmistaminen itsessään ei enää tarjoa merkittävissä määrin toimeentuloa työntekijöille paikallisesti suomessa, koska bulkkituotteiden valmistus ollaan siirretty halvemman tuotannon maihin tai likimain kokonaan digitalisoitu.

Pääsääntöisesti kotihoidossa on pyydetty, että on ajokortti ja oma auto. Joskus on jopa niin, että se on vaade vakituisen työpaikan saantiin. Se on mielestäni kohtuutonta.

Silja Paavola, SuPer

Olemme siis vähitellen lähestymässä sellaista katastrofaalista työnteon mallia, jossa työssä käydään, jotta olisi varaa käydä työssä. Pidemmän päälle tämä johtaa siihen tilanteeseen, jossa sote-alalla ei enää ole työntekijöitä tämänkään vertaa. Jo nyt voidaan huomata, että työntekijöitä ei näillä palkoilla saada edes perustason sote – alan työtehtäviin rekrytoitua.

Ongelma tuskin helpottuu sillä, että myös osaavien – ja koulutettujen lähiesimiesten, osastonhoitajien – ja ohjaajien toimeentulotaso on täysin luokatonta.

Viimekädessä tämä kaikki näine hyvineen näyttäytyy niin, että kun asiat jäävät hoitamatta ne eivät suinkaan katoa. Ne muuttuvat hankalammin hoidettaviksi ja tulevat viimekädessä kaikille veroja maksaville kansalaisille kalliimmaksi hoitaa.

Onko meillä siihen varaa? Mitä ovat ennakoinnin ja jälkiviisauden taloudellinen suhde? Siitä ehkä tämän kirjoituksen loppukaneettina voisi jakaa kotikaupunkini tilannetta lasten – ja nuorten päihdeongelmien kasvun tuloksia ja todeta, että ehkä vielä vuosina 2010 – 2017 voitiin puhua, että yksi syrjäytynyt nuori tulee maksamaan yhteiskunnalle sen 1,1miljoonaa euroa. Nykyään, lieveilmiöiden kasaantumisen myötä pitänee puhua kalliimmaksi tulevasta kustannuskokonaisuudesta. Kysyttävä on – että olemmeko me oppineet mitään mistään. Nyt on tullut aika maksella tekemättä jääneistä töistä, ja hinta jatkaa kasvuaan.

Lähde: https://www.nokianuutiset.fi/uutiset/art-2000008166807.html?fbclid=IwAR3J4aTZoeloSANMcP2gnGoQ3Xx6A573yBuMnrwM713C5_1jmTuZWvXsGoM

Kriisijohtamisesta.

Korona vaikuttaa selkeästi monella työpaikalla työssäjaksamiseen, työhyvinvointiin ja työn jatkuvaan kehittämiseen. Ensimmäiseksi kelkasta näyttäisivät putoilevan työn kehittämisestä ja työn tekemisen uusista tavoista innostuneet osaajat.

Mennäänkö työpaikoilla ikäänkuin ”kuoreen” yhteiskunnallisesti poikkeuksellisten tilanteiden edessä?

Kriisijohtaminen hakee monella työpaikalla vielä uomaansa.

Tällä näyttäisi olevan päälaelleen menevä vaikutus; kun kriisiaikojen välissä työnteon kehittäjät ovat kunnioitettuja ja tärkeitä työryhmän jäseniä, niin erilaisten kriisien aikana tärkeäksi työryhmässä näyttäisivät nousevan toimintamallien kiteyttäjät ja työtapojen ennallaan säilyttäjät.
Mistä tämä kertoo?

Heikkeneekö tehdyn työn laatu kriisien myötä, kun eteenpäin menemisestä tuleekin tässä hetkessä selviytymistä?

Koronavirus vaikuttaa monelta osin yrityksen tapaan brändätä omia palveluitaan, tuotteitaan tai tarjontaansa.

Kuten todettua, työn kehittämisestä innostuneet osaajat ja ammattilaiset jäävät kriisissä useimmiten kaiken muun tekemisen jalkoihin ja tilalle nousevat olemassa olevien toimintamallien kiteyttäjät ja ns. parempien hetkien odottajat.

Syökö tällainen täydellinen pysähtyminen jonkinlaisena reaalimaailmassa täysin ymmärrettävänä ”varmuustekijänä” uusien mahdollisuuksien muodostumista?

Eikö juuri olemassa olevan palveluntarjonnan häiriötila mahdollista uusia visioita, innovaatioita ja ideoita?

Tai – eikö näin ainakin pitäisi olla?

Jatkuva tai toistuvasti esiin nouseva kriisi nostaa erityisen suureen arvoon myös uskottavan ja toimivan brändin, mutta tämän lisäksi myös jatkuvan vahvan työn kehittämisen ja kehittämistä tukevat toimintamallit.

Lainsäädäntö uusiksi?

Me elämme aikaa, jolloin on tullut eteen hetki – jossa Suomen lainsäädännön muuttaminen sotarikoksista  – ja rikoksista ihmisyyttä vastaan tultaneen heittämään roskiin, koska lainsäädännöstä kiinnipitäminen ei enää merkitse niiltä osin, kuin pitäisi – lain sisältöä.

Kyseinen lainsäädännön kohta, toteaa mm. seuraavasti;

Screenshot_2020-06-26 HE 55 2007 - Hallituksen esitykset - FINLEX ®(5)

Tänään, tällä päivämäärällä, olemme saaneet kuulla, että tämä osa lainsäädännöstä, jossa todetaan lain sisältö kohdassa;

Screenshot_2020-06-26 HE 55 2007 - Hallituksen esitykset - FINLEX ®

Ei enää merkitse sitä mitä sen kuuluisi merkitä. Toisinsanoen – ennakkotapaus ollaan nyt saatu läpi. Tarkoittaako tämä jatkossa, että voimme puhua vapaasti ihmisistä joista emme pidä – esimerkiksi vieraslajeina? Tai voimmeko jatkossa pohdiskella, että tietyn väriset, tiettyjä kulttuureja, seksuaalisia preferenssejä tai perhemuotoja edustavat ihmiset tulisi hävittää? Ei aivan vielä, mutta tulevaisuudessa varmasti kyllä.

Toista sitten on, että muuttuuko maailma koskaan sellaiseksi, että näin pääsisi käymään. Vastaan tähän, että ei – maailma ei ainoastaan voisi jostain ihmeen syystä muuttua tällaiseksi. Meillä on yhteiskuntia, joissa tämä on tälläkin hetkellä arkipäivää, mutta haluammeko me tähän tapaan ajateltavan myös suomessa? Euroopassa tämä oli arkipäivää vielä reilut 70 vuotta sitten, joten ei – meidän ei tarvitse kauheen kauas mennä historiassa päästäksemme noihin aikoihin. Tällä hetkellä, eräissä Väli-Amerikan maissa tämä on arkipäivää, samoin kuin osassa itä- euroopan maita, pohjois-afrikan alueella, mutta myös kauko-idässä. Ihmisoikeuksia ja inhimillisyyden raja-aitaa kaadetaan joka puolella. Paljon on kiinni siitä, minkä väriseksi olet syntynyt ja satutko rakastamaan minkälaista ihmistä.

* * *

Tällaiseksi ei olisi toivonut yhteiskuntamme menevän. Me mätänemme latvasta. Yhteiskuntamme rappio syvenee yhä enemmän, ja ratkaisuksi nähdään, että ihmisten hävittämisestä pitää saada puhua avoimesti, jos nyt sattuu olemaan kansanedustaja.

Mielestäni Suomen Lainsäädännön tilanne otti tänään vakavasti osumaa, eikä lainkaan hyvällä tavalla. Tämä ei millään tavalla paranna sananvapauden tilannetta vaan sysää meidät syvemmälle kohti sellaista yhteiskuntakehitystä, johon meidän ei kuuluisi olla matkalla.

Vaikka asia onkin nyt vasta esitapauksen tasolla, niin hyvä olisi muistaa, että sille on perustelunsa, että kiihottaminen kansanryhmää vastaan kuuluu siihen lainsäädännön osaan, jossa ollaan säädetty juuri sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Screenshot_2020-06-26 Anttiolavi Salonen ( Olavi_Salko) Twitter

Kenttäpapin tulevaisuus politiikassa?

Puolustusvoimien kirkollisten asioiden johtaja, kenttäpiispa Pekka Särkiö on julkaissut Kotimaa24 -verkkolehden blogipalstallaan asenteiltaan hämmentävän kirjoituksen.

Screenshot_2020-06-22 Puolustusvoimien kenttäpiispalta hämmentävä kirjoitus Naiset palautettava synnyttäjiksi – Vapaa seksi[...]

Kirjoituksen jälkeen – erityisesti TWITTER – sosiaalisen median palvelussa nousi asiasta äläkkä. Osa twiittailijoista oli hyvinkin hämmentyneitä kenttäpiispan ulostulosta, jossa hän mm. totesi, että

”kulttuurieliitin aiheuttamaa elämäntapojen vallankumousta ”virukseksi, joka on itänyt jo pitkään, mutta hedelmät kypsyvät”.

ja

”Naisen pittää tehä lapsia ja hoitaa ne ja laittaa ruokaa ja ommella. Se on jokkaisen miehen ja naisen velvollisuus, että pannaan se karvakannel soimaan ja tehhään uusia ihmisiä maapallolle hipsimään.”

ja

”bolshevikkien aseellinen vallankumous on väistynyt ja tilalle on kasvanut kulttuurikumous, jolle avioliitto, miehen ja naisen sukupuolijako, ydinperhe ja lasten kasvatus ovat kaiken pahan alku ja juuri”.

..mutta myös, että

”kulttuurieliitti toimi taistelevina pioneereina promiskuiteetin rintamalla jo 100 vuotta sitten. Seksiä harrastettiin yli sukupuoli- ja avioliittorajojen. Puolueen nuorisoleirillä ei suvaittu porvarillista pihtaamista”.

* * *

Tämä meni vielä jollain tapaa hämmästyksen ja kauhistuksen, mutta myös epäuskon tiimoilta ylitse tavalliselta kansalta – mutta se, että Poliitikoista erityisesti Perussuomalaiset kehuivat yymärsivät kilpaa Kenttäpiispan blogikirjoitusta – ei ihan mennyt yksiin oikein kenenkään oikeustajun kanssa.

Screenshot_2020-06-22 Etusivu Twitter

Mutta toisaalta – kun muistaa, että Perussuomalaisten tämän hetkinen puheenjohtaja (2017 -) on alunperinkin ollut sitä mieltä, että poliittisten vihollisten pitäisi joutua raiskatuiksi, niin liekkö tämä nyt lopulta minkäänlainen ihme.

Screenshot_2020-06-22 Oskar Hartman 🏳️‍🌈 🏳️‍🌈 🏳️‍🌈🏳️‍🌈 🏳️‍🌈 Twitterissä #Persut ovat #äärioikeisto'lainen puolue,[...]Screenshot_2020-06-22 #persut - Twitter-haku Twitter

Jäämme seuraamaan tapahtumia ja tapahtumien etenemistä.

Noloa tämä kyllä on..

Onneksi puolustusvoimat ja Piista itse pahoittelivat tapahtunutta. Perussuomalaiset ja muut isänmaan asiaa ajavat tahot eivät tähän aivan vielä ole heränneet.

Screenshot_2020-06-22 Puolustusvoimat ( Puolustusvoimat) TwitterScreenshot_2020-06-22 Samuli Suonpää Twitterissä Kenttäpiispa Marxilaisuuden edellyttämä proletariaatin vallankumous ei tul[...]

Ansaittu minuus.

Työyhteisöissä tiedetään usein tekijöiden persoonallisuudesta enemmän kuin on tavallista. Työkaverin ja työyhteisön kanssa vietetään keskimäärin enemmän aikaa kuin osan perheenjäsenistä kanssa. Ei olekaan poikkeuksellista, että tämä kostautuu mm. perheen sisäisinä ristiriitoina loma-aikoina tai juhlapyhien aikaan. Yhtälailla työyhteisöissä, yrityksissä ja yhtiöissä ollaan perin selvillä siitä, mikä on kunkin osaajan ”ansaittu minuus”.

Screenshot_2020-06-21 workplace – Google-haku

Ansaitulla minuudella tarkoitan tässä kohtaa työyhteisön tiedossa olevaa persoonallisuutta, jonka kautta erikoisosaaminen, ammatillinen osaaminen saattaa jäädä persoonallisuuden jalkoihin. Tämä persoonallisuuden osa-alue on hämmentävä, koska valtaosalla meistä työssäkäyvistä aikuisista ihmisistä on työminän ohella myös kotiminä, arkiminä, vapaaminä sekä monen kaltaisia erilaisia minuuksia. Ansaittu minuus työelämässä on omalla tavallaan jonkinlainen jatke persoonallisuuden sille osalle, jonka varassa me toimimme kyllä ammattilaisina, mutta joka myös toimii suojautumiskeinona – defenssinä sille, mitä yritämme piilottaa työminä-nimikkeen alle.

Näkevätkö esimerkiksi työyhteisön muut jäsenet meistä tämän ansaitun minuuden useammin kuin esimerkiksi työminän? Tämä on mielenkiintoinen ajatusleikki. Ansaittu minuus työyhteisössä on valtaosin kuitenkin kollaasi minusta, jonka työyhteisön jäsenet ovat minulle antaneet. Ei siis niinkään mitään sellaista, joka kuvaisi minua osaajana tai oman erikoistumisalani asiantuntijana.

Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Me olemme kaikki kuitenkin sosiaalisia olentoja, joita määrittää toivomustemme lisäksi, uskomuksemme, pelkomme, halumme, intuitiomme ja aiemmat kokemuksemme. Yhtäkkiä saatammekin huomamata, että me emme tosiasiassa tunnista tai tunne lainkaan ympärillämme olevia ihmisiä, vaan meillä on vain mielikuva siitä, keitä nämä ihmiset todella ovat! Jokainen meistä on kuitenkin moniääninen, eri persoonallisuuksien/luonteenpiirteiden ja elämänalueiden polyfonia.  Useimmiten luulottelujen yhteentörmäys tapahtuu työpaikalla niissä kohdin, kun astutaan sen näkymättömän rajan yli, joka menee eri osaamisalueiden välillä.

Screenshot_2020-06-21 supervisor – Google-haku

Ei ole myöskään täysin poikkeuksellista, että esimies – alaissuhteessa tapahtuu ansaitun minuuden ja työminän suhteen sekaannuksia. Tämä on huolestuttava tilanne. Mikään ei vie työyhteisöä huonompaan suuntaan, kuin se, että esimies-alaissuhteessa tapahtuu epätyypillistä tasaveroistumista. Tämä ei siis missään nimessä tarkoita, etteivätkö esimiehen ja alaisten välit voisi olla ystävälliset tai asialliset, mutta kovin läheisten suhteiden tai samankaltaistumisen kautta tapahtuva siirtymä esimies-alaissuhteessa johtaa useimmiten katastrofaaliseen tilanteeseen juuri alaisen kannalta.

Etenemisen esteenä onkin useimmiten juuri ansaittu minuus, joka ylittää työntekijän työminän olemassa olon esimiehen näkövinkkelistä. Esimiehen ja alaisen välinen ystävystyminen on aina ongelmallista. Vaikka kyseessä ei sitten olisikaan ystävystyminen sanan varsinaisessa merkityksessä, on tämä valtaosassa tilanteita tuhoon johtava tie. Sama pätee myös siihen, että työntekijän ansaittu minuus menee esimiehen silmissä työntekijän ammattiminuuden tai työminän edelle. Tällöin tilanne pitää useimmiten purkaa uudelleen alkutilanteeseen ja selvittää työyhteisön sisällä, että miltä osin työyhteisön moniäänisyys on johtanut ristiriitatilanteita mahdollistavaan olomuotoon.

doctor-and-business-man

Useimmissa tapauksissa työyhteisöä kannattaa tarkastella ulkoapäin, niin sanotusti kolmannesta persoonasta. Mikä on perustyön tekemisen merkitys työyhteisölle kokonaisuutena ja mitä edustavat kaikki työyhteisön osaajat työyhteisölle yhdessä ja erikseen. Muistettava on myös se, että osa työyhteisön sisäisistä porteista on tarkoituksella avoinna ja osa taas tarkoituksella lukossa.

Lopputulema työyhteisön saumattomalle toiminnalle on, että työlle on tekijänsä. Ja työlle on tarkoituksensa. Jokaisella tekijällä on oma paikkansa ja tarkoitus työlle syntyy työn perustehtävien toteutumisen kautta.

 

Suojeluskuntaa per(s)ustamaan?

Tänään Twitterissä seilatessaan saattoi jälleen kerran hieraista hitusen silmiään, mikäli sattui lukemaan erään oikealle sijoittuvan poliitikon twiitin, jossa pohdittiin taannoisen Juhannusriehan jälkimainingeissa, että pitäisikö suojeluskunta uudelleen lämmitellä puolustelemaan suomea räyhääviltä teineiltä. Mistä ihmeestä on oikein kysymys?

Screenshot_2020-06-20 (1) Samuli Voutila Twitterissä Pitäiskö Suojeluskunnat palauttaa Alkaa meno olla sen verran hazardia [...]

Kysymys on tietenkin Perussuomalaisten Samuli Vuotilan twiitistä, jossa hän uumoili, että Suomeen tarvitaan Suojeluskunnan kaltainen puolisotilaallinen, aseistettu järjestö liikkumaan kuntiin, jotta USA:sta tällä hetkellä tuttuihin mellakointeihin ei päädyttäisi kotosuomessa. Tämä jos jokin on tietenkin toivottavaa kaikilla rintamilla, mutta kuinka todennäköistä vastaavanlainen mellakointi suomessa olisi?

Uskoakseni meillä Suomessa poliisin käyttämät keinot rikollisia, rikkeitä tehneitä tai ylipäätänsä rikoksesta epäiltyjä vastaan ovat olleet tähän asti varsin maltillisia. Suomen poliisin toiminnassa ei juurikaan ole valittamista miltään osin. Toki mielipiteitä ollaan kuultu siitä, että Suomen poliisi olisi poliittinen toimija, mikä ei tätä viranomaiskentän lainvalvojaa tuntevana SOTE – alan ammattilaisena kyllä millään tavalla kosketa –  mutta tosiasiassa – mitä suojeluskunta sitten olisi?

* * *

 

Suojeluskunnan historia on värikäs. Loka–marraskuussa 1905 suurlakon aikana lakkoileva venäläinen santarmi- ja poliisilaitos eivät kyenneet ylläpitämään järjestystä, joten suomalaiset perustivat oman järjestyskaartinsa nimeltä Kansalliskaarti, jonka jäseninä olivat työläiset sekä porvarit. Myös ylioppilaat muodostivat Helsingissä tiistaina 7. marraskuuta 1905 suojeluskaartin. Tätä vaihetta ennen Suomessa ei juuri ollut minkäänlaista lakia silmälläpitävää, saati valvovaa instanssia. Joten siinä mielessä järjestystä ylläpitävä kaarti oli varmasti tarpeellinen.

Screenshot_2020-06-20 Suojeluskunta – Wikipedia(1)

Marraskuun manifestin jälkeen yleislakkoa aloitettiin lopettamaan, mutta kansan valitsemat sosiaalidemokraattiset ”senaattorit” olisivat halunneet jatkaa lakkoa, saadakseen voimaan yhteiskunnallisen ohjelmansa.

Perustuslailliset ja vanhasuomalaiset olivat tyytyväisiä manifestiin ja tahtoivat lopettaa lakon. Helsingin kauppiaat pitivät kokouksen, jossa he totesivat marraskuun manifestin palauttaneen maahan lailliset olosuhteet ja päättivät lopettaa lakon ja avata kaupat maanantaina kello 9. Tehtailijat ja käsityöläiset tahtoivat myös lopettaa lakon.

Suurlakon aikaan järjestystä valvovat kaartit olivat rakenteeltaan, jäsenistöltään ja järjestykseltään erilaisia kuin vuonna 1917, mutta suurlakon kokemukset olivat kyllä tuolloin syksyllä 1917 mielessä niitä perustettaessa. Suurlakon ajanjaksona venäläisiä viranomaisia avustaneet poliisit, kuvernöörit ja monet muutkin laitettiin eroamaan tehtävistään. Venäjän keisarin ja Suomen suurruhtinaan kuvia poistettiin julkisista rakennuksista ja tuhottiin julkisesti. Venäläiset santarmit karkotettiin.

Myös useissa muissa Suomen kaupungissa, Helsingin ohella, perustettiin järjestyskaarteja suurlakon aikana.

* * *

Vuosi 1917  ei sekään alkanut aivan sovinnaisissa merkeissä. Suomen sisäpoliittinen tilanne kärjistyi nopealla vauhdilla. Tilannetta leimasi elintarvikepula, kun maassa vallitsivat maatalouslakot sekä muut kunnallislakien takia järjestetyt lakot. Marraskuussa 1917 annettiin maalaiskuntien kunnallislaki ja kaupunkien kunnallislaki. Samaan aikaan annettiin myös kunnallinen vaalilaki ja laki kansanäänestyksestä. Tämä itsessään kärjisti tilannetta, koska nyt kaikilla kansalaisilla Suomessa oli – ainakin paperilla äänioikeus. Maatilojen väki protestoi tätä vastaan varsin näyttävällä lakkoilulla. Vuoden 1917 laeilla kuitenkin toteutettiin kunnallinen demokratia yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla valittuine valtuustoineen. Maatilojen väki protestoi myös tätä vastaan, koska tämä antoi tavallaan äänioikeuden myös niille tiloilla työskenteleville henkilöille, joilla ei lainkaan ollut aiemmin sananvaltaa mihinkään.

Screenshot_2020-06-20 Suojeluskunta – Wikipedia(2)

Tästä lopulta seurasi, että maanviljelijät alkoivat perustaa maatalouslakkojen ja mahdollisten mielenilmausten vuoksi järjestyskuntia. Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa aktivistit perustivat taas palokuntia jääkärien kanssa mahdollisesti yhdessä toteutettavaa kansannousua varten.

* * *

Onko Suojeluskunnalla siis jokin sellainen tarkoitus, jolla suojellaan Suomea ja suomalaisia puolueettomasti tilanteessa kuin tilanteessa, ja ennenkaikkea – lainmukaisesti? Mikäli on uskominen aiempia Perussuomalaiset puolueen jäseniä, niin voi kyllä melko selkeästi todeta, että jostain muusta täytyy olla kyse.

Screenshot_2020-06-20 Turkulainen perussuomalainen kertoi tappelevansa elintilasta taksitolpalla Käytti N-sanaa julkisuudes[...]

Henkilökohtaisesti ajattelen, että suojeluskunnille oli oma aikansa ja paikkansa. Ne hoitivat tehtävänsä niinkuin hoitivat – ja kun ne lopulta lakkautettiin, niiden paikka jäi sinne minne se jäi. Jonnekin vuosien ja vuosikymmenten taakse historian kämyyn.

En ole täysin varma, että mitä ihmettä Perussuomalaisten päissä tälläkin hetkellä tapahtuu, mutta jotenkin he ovat jälleen kerran astumassa sellaisille alueille, joilla he eivät enää tunnista suuntaa. En usko, että suojeluskunta – perussuomalaisten haaveiden mukaisesti perustettuna olisi millään tavalla puolueeton ja suomalaisten asiaa ajava, vaan pikemminkin jonkinlainen perverssi jatke näennäisturvallisuudelle, jonka perussuomalaiset puolueena suomeen olisivat valmiit luomaan.

Itse luotan suomen poliisiin ja suomen poliisin puolueettomuuteen viranomaisena nyt ja jatkossakin.

Screenshot_2020-06-20 poliisi - Google Search

 

Hiljainen tieto.

Hiljaisella tiedolla tarkoitetaan työtehtävistä puhuttaessa useimmiten sitä tietoa, jonka pitkään alalla olleet osaajat ja ammattilaiset antavat oman tekemisensä, osaamisensa ja ohjauksensa kautta uusille työntekijöille, yritykselle ja yrittäjälle käyttöön ajan kuluessa.

Screenshot_2020-06-20 tools old - Google Search

Tämä itsessään on hyväksyttävää ja hedelmällistä ajattelua ja toimiva malli sinänsä. Ei ole älyllisesti eikä toiminnallisesti kovinkaan järkevää muuttaa sellaista ratkaisua, joka ollaan havaittu pääsääntöisesti yrityksen tai yhteisön etua edistäväksi käytännöksi, mutta voitaisiinko tällaiseen malliin löytää jonkinlaista tehostinta?

Vastaus ollaan monessa yrityksessä ja yhteisössä löydetty toimivan mallin kautta niin, että hiljaista tietoa omaavat, pitkän linjan ammattilaiset ollaan siirretty raskaista tai enemmän rasittavista kenttätehtävistä asiantuntijatehtäviin  ja enemmän suunnittelua sekä opastamista vaativien tehtävien pariin. Tai, näin ainakin toivoisi olevan. Ainahan asia ei tietenkään näin ole, mutta niiltä osin kuin on, voidaan melkein kautta linjan todeta, että hiljaisen tiedon, osaamisen ja ymmärryksen eteenpäin siirtäminen on toimiva malli, jonka muuttamiseen ei mahdollisesti ole mielekästä lähteä.

Screenshot_2020-06-20 working man - Google Search

Mutta kuinka paljon yrityksissä ja eri yhteisöissä, sekä työpaikoilla ollaan todella satsattu hiljaisen tiedon omaavien tahojen kouluttamiseen pedagogisista lähtökohdista? En tiedä montaakaan työyhteisöä jossa tämä olisi käytäntönä.

Mutta ajatelkaapa – kuinka kovaa dataa ja pehmeää, hiljaista tietoa saataisiin mahdollisimman tehokkaasti hyödynnettyä, jos hiljaisen tiedon jalostunut osaaminen tulisikin pedagokisen osaajan kautta noviisille tai jo vuosia työskennelleelle osaajalle.

Miettikääpä, jos hiljaisen tiedon kantaja olisikin oman kouluttautuneisuutensa ja osaamisensa eteenpäinviemisen ammattilainen! Voisiko se toimia? Vai olisiko pedagogian ymmärtämisestä sittenkin haittaa hiljaisen tiedon eteenpäin siirtymisessä? Tämä on varmasti omalta osaltaan persoonallisuuskysymys; asioiden lähestymisen tapa, ja eteenpäinviemisen tapa ovat erilaisille persoonallisuuksille ja persoonallisuuspiirteille omanlaisiaan menestystarinoita, mutta samalla myös omanlaisiaan kompastuskiviä.

Screenshot_2020-06-20 consulting - Google Search

Valitettava tosiasia edelleenkin on, että hiljaisen tiedon liikkuminen, laajalle leviävä iso kokonaisuus ei ole sellaisenaan kaikkien saatavilla.

Jostain kumman syystä nähdään, että intuitio, yhteisöllinen ymmärtäminen, voimavarojen kokonasvaltainen hyödyntämisen kyky ei ole merkittävässä osassa työyhteisön isoa kuvaa. Vuoropuhelua työntekijöiden, osaajien, ammattilaisten, lähiesimiesten sekä johtavan tahon välillä tarvitaan. Työyhteisön voimavarat ja voimavarojen hyödyntämisen keinot – ovat pitkälti riippuvaisia siitä, johdetaanko työyhteisöä voimavarojen ja toimivien ratkaisujen keinoilla vaiko vaatimusten ja ongelmien ehdoilla.

Jumittavatko voimavarat?

 

Screenshot_2020-06-20 osaaminen – Google-haku

 

Voimavarat yleensäkin, ovat mielenkiintoinen aihealue, joka tavallaan kaipaa tarkastelua sellaisenaan – voimavarojen hyödyntäjien näkökulmasta. Tarve voimavarojen käyttöön taas lähtee voimavaraisuudesta ja innovatiivisuudesta hyötyvän tahon näkökulmasta. Aina ei ole itsestään selvää, kumpi edustaa kumpaa, mutta lopputulos on – että rajankäyntiä näiden kahden eri tahon välillä varmasti on. Voimavarat itsessään ovat yksilön sisäinen kokemus hallinnasta ja hallinnan suuntaamisen potentiaalista. Toisinsanoen – mielenkiinnon, osaamisen ja haasteiden yhteensovittavasta kokemuksesta. Mielenkiinto, osaaminen ja itsensä haastaminen luovat kaikilta osin pohjaa sellaiselle tosiasialle, kuin sisäinen motivaatio. Sisäinen motivaatio taas toimii pitkäjänteisen työskentelyn airueena ja hyödyntää polttoaineenaan muutakin kuin ulkoisia motivoivia palkkioita. Nämäkin ovat tärkeässä asemassa, ja niiden merkitystä ei sovi väheksyä, mutta palkkiojärjestelmän rakenteeseen kannattaa panostaa.

Screenshot_2020-06-20 Mielenkarttapalvelut - Etusivu

Hyvät ratkaisut eivät nykyisenlaisessa työskentelyssä juurikaan painotu ylhäältäpäin johtamiseen – vaan pidättäytyvät vahvasti asiantuntijuuteen perustuvassa, osaajien johtamisessa. Voimavarojen hyödyt tulevat nähtäväksi parhaiten ja tehokkaimmin juuri silloin, kun työskentely tapahtuu huomioiden osaajien motivaatio, osaamisen erityspiirteet ja olosuhteet, joissa työnteko on optimaalista. Työnjohdon osaamisen painotus onkin nykyisellään voimavarojen, osaamisten, osaajien mielenkiinnon kohteiden ja perustehtävän yhteensovittamista oikeanlaisella palkkiojärjestelmällä, oikeissa, sopivissa tilanteissa.

Tässä kohtaa ei voi liikaa painottaa palkkion merkitystä, ohi aiemmin käytössä olleen ”keppi” – palautteen. Porkkana ruokkii paljon pidemmälle, kuin keppi. Positiivisen palautteen kautta, saavutetaan itseään ruokkiva voimaantumisen tila joka keskittyy ihmisen hyvinvointiin, vahvuuksiin ja voimavaroihin sekä näiden edistämiseen. Motivaation, erityisesti sisäisen motivaation vaaliminen ruokkii myös tarvetta saavuttaa ulkoisia motivaation lähteitä. Tässä kohtaa porkkanana toimiva palkkio – yhdistettynä oivaltavaan ja toimivaan palkitsemisen järjestelmään taas vahvistaa onnistumisen ja osaamisen erityispiirteiden suuntaamista yhä enemmän siihen suuntaan, mikä toimii ison kokonaisuuden eduksi. Kenties selkein ajattelun tapa voimavarojen merkityksessä on niiden samankaltaisuus minkä tahansa luonnollisen voiman tai luonnonvoiman kanssa. Joki tai virtaava vesi ei padottaessa pysähdy ennenkuin sen lähtöpiste on kokonaan valutettu kuiviin. Onkin siis järkevämpää uudelleenohjata virtaavan veden voimaa (voimavaroja) siihen suuntaan, jossa sen voima toimii hyödyn lähteenä.

Screenshot_2020-06-20 Henkilöstön kehittäminen YHTEISTYÖ-valmennus www skccc fi

 

Vähemmän seiniä, enemmän osaajia.

Suomi tarvitsee tulevaisuudessa toivottavasti vähemmän seiniä ja yhä enemmän osaavaa henkilökuntaa huoltamaan, hoitamaan ja korjaamaan infrastruktuuria.

Tämä itsessään ei ole mitenkään uusi ajatus. Jos ajatellaan nykyistä tilannetta, jossa valtaosa työstä voidaan jo hoitaa etäpalvelutilauksina ja paikalle tilattavina, tarpeeseen vaadittavina asiantuntijoina – niin mikä olisikaan parempi suunta tulevaisuudelle, kuin siirtää osaajia pois tavanomaisesta työpaikkaan sidotusta työstä – yhä enemmän työn kohteeseen kulkevaksi työvoimaksi. Miten tämä voitaisiin toimivalla tavalla ratkaista?

Ongelma olisi varmasti ainakin sellainen, että systeemimme on rakennettu toimimaan etupainotteisesti niin, että palvelut ovat valmiina, odottamassa tarpeen käyttäjiä, tai oikeammin tarpeen potentiaalisia käyttäjiä.

Tämä on tehokas malli silloin kun palveluita tarvitaan, mutta tosiasiassa palveluita ei aina tarvita ihan niin paljoa kuin mitä on kapasiteettia.

En siis missään nimessä kannata sellaista ajattelutapaa, jossa henkilöstömenoista aletaan vähentämään vain säästösyistä, mutta jonkinlaiseen tehostamiseen meidän pitäisi mielestäni satsata. Kenties esimerkiksi työnkierto julkisten palveluiden sisällä pitäisi olla paljon yleisemmin hyödynnettyä. Kenties myös jonkinlainen sisäisten sijaisten järjestelmä voisi toimia. Eli osastomalli, jossa monen eri osaamisalueen ammattilaiset ikäänkuin hoitaisivat omaa työsarkaansa, mutta olisivat samaan aikaan myös siirrettävissä sellaiseen julkisen palvelun työhön, jossa olisi esimerkiksi merkittävää sijaistarvetta. kotiosastotyonkierto

Hyvin merkittäväksi tämä malli tekisi juuri SOTE – palveluiden toteuttamisen kunnallisten palveluiden, tai toisinsanoen – julkisten palveluiden puolella. Mielestäni olisikin eriarvoisen tärkeää, että SOTE – palveluita siirrettäisiin ensinnäkin tuotettavaksi asiakkaan luokse menevinä palveluina mahdollisimman paljon.

Tämä on pullonkaula, josta ollaan toistaiseksi säästetty, koska henkilöstömenot ovat toistaiseksi olleet se ”merkittävin” menoerä tuotettaessa sote – palveluita, mutta tässä kohtaa – tässä kohtaa mielestäni pitää haastaa hallitsevaa ajattelua.

Ihmisille annettavat sosiaalista hyvinvointia – ja terveyttä ylläpitävät, sekä edistävät palvelut eivät niinkään saa olla riippuvaisia siitä, missä palvelua toteutetaan, vaan siinä minkälaisella kompetenssilla palveluita toteutetaan. Tämä ei siis ole – missään nimessä puolustuspuhe tehokkuuden edistämiselle henkilöstöä karsimalla, vaan henkilöstön osaamisen lisäämiselle ja motivoimiselle paremman toimeentulon kautta niiltä osin, kuin säästöä asiakkaiden luokse kulkeutuvista palveluista yhteiskunnallisesti syntyy.

Tämän mallin ohella  pitäisi mielestäni ehdottomasti tehostaa aktiivista palveluiden monituottajamallia, jossa palveluiden vetovastuu määräytyisi tarpeen mukaan jotensakin tasajakoisen palveluiden toteuttamisen kautta julkisen, yksityisen ja esimerkiksi kolmannen sektorin kesken. Julkiset palvelut, jotka turvaavat kaikille kansalaisille palvelut tarvittaessa olisivat oma instanssinsa ja yksityisen puolen palvelut kilpailutettaisiin normaalisti sopimiskausien mukaan.

Tokikin tällainen malli edellyttää, että poliitikoilla ja päättäjillä ylipäätänsä olisi tahtoa valvonnan ja lainsäädännön uudenkaltaiselle tarkastelulle.