Palkkaluokkakyselyiden tulos: Palkkaluokka G21 katsotaan sairaanhoitajalle sopivaksi.

Sinä olet tehy

Olette tiettävästi kuulleet tarinan menestyksekkäästä tai menestyneestä insinööristä. Itse olen törmännyt tämän kaltaiseen tarinaan useammin kuin kerran.

”Hänestä tuli oikein menestynyt insinööri”, ”Hän teki loisteliaan uran insinöörinä” ja se kaikista eniten mieltä lämmittävin ”Hänen työnsä insinöörinä aiheutti kateutta muissa insinööreissä ja pelkoa niissä, joille hän ei tehnyt työtä”.

Haluan heti alkuun painottaa, että arvostan suuresti insinöörien työtä. He ovat omistaneet elämäntehtävänsä jollekin sellaiselle, joka helpottaa, tekee miellyttävämmäksi tämän elämän jota me kaikki elämme. Tästä ei ole kuitenkaan tämän kertaisessa blogitekstissäni kyse. Tämän kertainen blogitekstini käsittelee palkkaa ja ajatusta menestyksekkäästä sairaanhoitajasta.

Olen täysin tietoisesti viime päivinä lähestynyt (tai oikeammin jo pidemmän aikaa) useita eri yksityisiä hoito- ja hoivapalveluita tarjoavia suuryrityksiä muutaman erinäisen kysymyksen voimin.

Olen tiedustellut http://www.mol.fi – sivuilla työpaikkaa Sairaanhoitajalle tarjoavien yritysten yhteyshenkilöiltä, että minkälaista palkkaa he tarjoavat sairaanhoitajalle ja miksi työtehtävien palkasta sovitaan toistuvasti yksityisen sosiaalipalvelualan TES:n mukaan, vaikka työtehtävien kuvaus olisikin erikoissairaanhoidon piiriin kuuluvien työtehtävien toteuttamista ja kolmantena; voiko palkasta neuvotella.

Mikäli asia olisi niin, että meitä sairaanhoitotyön ammattilaisia voitaisiin kuvailla nimikkeillä ”menestynyt sairaanhoitaja” tai ”loisteliaan uran sairaanhoitajana tehneinä” – sairaanhoitajina, ja mikäli asia katsottaisiin niin, että työnantajain puolella nähtäisiin hyvin palkatun sairaanhoitajan potentiaali yhä tyytyväisempinä  asiakkaina ja asiakkaina, jotka myöskin palaavat saman palveluntarjoajan luokse – saamaan hyvää palvelua, niin silloin meillä varmastikin olisi ”menestyneitä sairaanhoitajia”, jotka ovat tehneet hoitotyössä ”loisteliaan uran”.

Sen sijaan, että asia kuitenkaan näin olisi, olen saanut suurimmilta yksityisiltä terveydenhoitopalvelun suurtarjoajilta seuraavaksi esittelemiäni vastauksia, koskien juuri palkkausta, palkasta sopimista (työehtosopimus) ja sairaanhoitajan tarjoaman sairaanhoitajuuden siirtämistä likimain kokonaan sosiaalipalvelualan työehtosopimuksen piiriin kuuluvaksi.

Edellämainittuja kysymyksiä sairaanhoitajalle maksettavasta palkasta ja siitä voiko palkasta neuvotella – sekä siitä miksi erikoissairaanhoidon piiriin kuuluva sairaanhoitotyö lasketaan sosiaalipalvelualan työehtosopimuksen piiriin kuuluvaksi olen siis esittänyt kaikille suuryrityksille/yhtiöille, joilla http://www.mol.fi – sivuilla työpaikkailmoituksia on ollut.

Tuloksien suhteen haluan pidättää oikeuden olla mainitsematta kyseisiä yrityksiä/yhtiöitä nimeltä, mutta kerron kuitenkin avoimesti lähettämieni kysymysten kautta saamistani vastauksista rehellisesti ja avoimesti.

TULOKSET:

Lähetin em. kysymykset sataan eri työpaikkailmoitukseen aikavälillä 1.4.2016 – 1.7.2017.

Yleisin tarjottu palkkaluokka oli G21 (44kpl), ilman mahdollisuutta neuvotella palkasta.

Toiseksi yleisin palkkaluokka oli G23 (21kpl), ilman mahdollisuutta neuvotella palkasta.

Kolmanneksi yleisin palkkaluokka oli G20 (19kpl), ilman mahdollisuutta neuvotella palkasta.

Neljänneksi yleisin palkkaluokka osui kahdelle eri palkkaluokalle, eli G19 ja G17 (Kumpaakin 7kpl = 14), ilman mahdollisuutta neuvotella palkasta.

Kahteen sähköposti tiedusteluun palkasta vastattiin seuraavalla tavalla:

  1. Ei meille tuleminen ole koskaan palkasta jäänyt roikkumaan.
  2. No se vähän riippuu siitä että minkälaiseen sopimukseen päästään.

Palkkaa sairaanhoitajalle tarjottiin siis vaihteluvälillä palkkaluokissa

G17 – G23.

Palkkaluokka G17 palkka on ilman ikälisiä Pääkaupunkiseudun ulkopuolella on 1876,67€. Korkein mahdollinen palkka, eli täysillä ikälisillä (11 vuotta työkokemusta) G17 palkkaluokassa nautittu palkka on 2102,08€.

Palkkaluokka G19 palkka on ilman ikälisiä Pääkaupunkiseudun ulkopuolella on 1915,74€. Korkein mahdollinen palkka, eli täysillä ikälisillä (11 vuotta työkokemusta) G19 palkkaluokassa nautittu palkka on 2150,05€.

Palkkaluokka G20 palkka on ilman ikälisiä Pääkaupunkiseudun ulkopuolella on 1953,61€. Korkein mahdollinen palkka, eli täysillä ikälisillä (11 vuotta työkokemusta) G20 palkkaluokassa nautittu palkka on 2196,66€.

Palkkaluokka G21 palkka on ilman ikälisiä Pääkaupunkiseudun ulkopuolella on 2116,08€. Korkein mahdollinen palkka, eli täysillä ikälisillä (11 vuotta työkokemusta) G21 palkkaluokassa nautittu palkka on 2389,09€.

Palkkaluokka G23 palkka on ilman ikälisiä Pääkaupunkiseudun ulkopuolella on 2246,30€. Korkein mahdollinen palkka, eli täysillä ikälisillä (11 vuotta työkokemusta) G23 palkkaluokassa nautittu palkka on 2548,48€.

MIKSI YKSITYISEN SOSIAALIPALVELUALAN TES?

 

Vastaus em. kysymykseen oli toistuvasti sellainen, jossa kuvattiin sairaanhoitajalle tarjottuja työtehtäviä tekevän myös lähihoitajan vakanssilla työtä hoitavia ammattilaisia, sosiaaliohjaajan vakanssilla työtä tekeviä ammattilaisia jne, mutta myös sellaisia, joissa yksinkertaisesti todettiin, että ”työtehtävät eivät itsessään vaadi sairaanhoidollista osaamista”.

Mielenkiintoisin vastaus oli erääseen sairaalaan sijoittuvien, erikoissairaanhoidollisten työtehtävien hoito sairaanhoitajana. Vastauksessa annettiin ymmärtää, että koska työtä tehdään myös ”kehitysvammaisten asiakkaiden kanssa” niin ”ammattinimike on toissijainen tekijä.”

Tämän lisäksi vastauksessa annattiin kuitenkin ymmärtää, että työtehtävät joita tehdään muiden kuin kehitysvammaisten potilaiden kanssa vaativat sairaanhoitajan pätevyyden. Palkkaluokka ko. työtehtävässä oli G21.

POHDINTAA KYSELYN TIIMOILTA

Näin jälkeenpäin joudun pohtimaan omaa ammatti-identiteettiäni. Miksi minä olen sairaanhoitaja. Miksei minusta voinut tulla menestyksekästä sairaanhoitajaa. Kuka todella voisi vaikuttaa minun ja muiden sairaanhoitajien asemaan niin, että meillä olisi menestyneiden insinöörien ohella myös menestyneitä sairaanhoitajia.

Mielestäni sairaanhoitotyön arvostusta voitaisiin lisätä nostamalla naisten euro miesten euron kanssa samalle viivalle, mutta myös sillä, että hoitotyön merkitys yhteiskunnallisena ilmiönä tulisi enemmän selväksi kaikille yhteiskunnan jäsenille. Kyse ei todellakaan ole ammatinvalinnasta. Kyseessä on yhteiskunnallinen moraalikysymys!

Mielestäni palkka-asialle, arvostuksen nostamiselle ja sote – menojen syntyyn vaikuttavien tekijöiden tarkastelulle pitäisi antaa nyt todella hieman enemmän huomiota. Pelkät puheet eivät enää riitä.

Hoitotyön ammattilaisena on todettava, että olen harmistunut ja pettynyt sote -aloilla meneillään olevaan työvoiman osaamisen alasajoon sekä
heikentämisiin – säästösyihin ja kilpailukyvyn kehittämiseen vedoten.
Pahimmillaan tämä on johtanut siihen, että esimerkiksi sairaanhoitajan työtehtäviä ja vastuualueita ollaan siirretty lähi – ja perushoitajien tehtäväksi ilman riittävää koulutusta sekä ilman minkäänlaista
palkanlisää. En esimerkiksi usko, enkä pysty näkemään, että
muutaman päivän tai toisinaan jopa muutaman tunnin pikakoulutuksella 
voitaisiin tarjota riittävä pätevyys työtehtävien siirtoa varten sairaanhoitajalta
lähi- ja perushoitajien vastuulle! 
 
Ihmisenä, kansalaisena ja kuntalaisena minua huolestuttaa kärsijöiksi joutuneiden kanssakansalaistemme tilanne; säästösyihin ja kilpailukyvyn parantamiseen liittyvistä tekijöistä ja oikeutuksista johtuvista syistä –
kärsijöinä tulevat olemaan potilaat, asiakkaat ja asukkaat, mutta myös
hoitotyötä tekevien rakoileva yhteisrintama. 
Anttiolavi Salonen, Sairaanhoitaja (AMK) –
Mielenterveys ja päihdehoitotyö.

 

 

Mainokset

Katsaus lähihistoriaan – Työttömyydenhoitoa Nokialaisittain: Työvalmentajat.

kisälli

Vuoden 2017 alussa, tarkalleen ottaen 5. tammikuuta Nokian kaupungissa kiehahti odotetusti. Alkoi puheensorina asiasta nimeltä työttömyyden hoitaminen kahdeksan työvalmentajan tukemana. Mihin suuntaan Nokian kaupungin työttömyys on tuon jälkeen notkahtanut? Onko työttömyys vähentynyt todella vai ollaanko työttömien valtavaa määrää siroteltu ja siloiteltu niin, että he eivät enää tänä päivänä näytä työttömiltä työttömien valtavassa rintamassa?

Avoimia työpaikkoja Nokialla on tiettävästi tänä päivänä (25.6.) noin kahdeksankymmentä kappaletta, mutta keitä varten kyseiset työpaikat ovat olemassa? Mitä kansalaisen tai kuntalaisen tulee tietää hakeutuessaan työnhakijana mahdolliseksi työntekijäksi työmarkkinoille? Voidaanko apua, tukea ja neuvoa antaa työnhakua koskevissa kysymyksissä. Mielestäni voidaan, mutta mukautuuko tukea, turvaa ja neuvoa antava palveluntarjonta asiakkaiden mukaan. Voidaanko palvelua vain tarjoamalla tarjota, vai vaaditaanko työvalmentajan osaamisalueella mm. ymmärrystä moninaisista päihdeongelmista, perhehoitoon liittyvistä tekijöistä, neuropsykiatrisesta oirehdinnasta ja tietenkin pitkäaikaisen syrjäytymisen aiheuttamista muutoksista yksilötasolla ja sen vaikutuksista työttömyysuhan alla olevien perheiden arkeen. Oliko tarjottu työvalmennus kuitenkaan loppuun asti ajateltu. Uskon asiassa siihen, että kun tällaista palvelua ollaan lähdetty järjestämään, ollaan asiassa lähdetty hyvän-, tietoon perustuvan ymmärryksen kautta kohti idean lopullista toteuttamista.

Marraskuussa 2016 Nokialla oli työttömiä henkilöitä 2199 kappaletta. Vain kuukautta aiemmin määrä oli ollut vielä 132 enemmän. Toisinsanoen, suunta oli laskeva. Jostain syystä, en löydä tämän hetkistä tilastoa asian tiimoilta. Nokian työttömyysaste vuoden 2016 lopulla oli 13,9%.

Pikainen katsastus www.mol.fi sivuille kertoo, että valtaosin työpaikat ovat hyvin laajalle skaalalle tiputeltuja työtehtäviä, joista valtaosa on – yllätävää kyllä; vakituisia. (http://paikat.te-palvelut.fi/tpt/?locations=Nokia&announced=0&leasing=0&english=false&sort=1)

kela

Työpaikkojen ja työttömien suhteellisella määrällä ei kuitenkaan voida tänä päivänä selittää  oikein mitään. Työpaikkojen perässä liikutaan helpostikin pitkiä matkoja ja työtehtävien tekemiseen ollaan valmiita satsaamaan mm. perheen yhteisestä ajasta tai itselle tärkeistä harrastuksista huolimatta. Miksi Nokialla siis on työttömiä ja mikä on näiden työttömien työllistymisen esteenä? Miksi ihmiset ajautuvat mm. kuntouttavan työtoiminnan pariin?

Onnistuttiinko Nokialla siis kahdeksan työvalmentajan keinoin? Mikä olisi onnistunut paremmin jos oltaisiin muutettu kokonaisuutta ja mitä kuntalaiset toivoisivat muutettavan, jotta asiat sujuisivat jouhevammin. Tuleeko monikaan ajatelleeksi, että pitkään työttömänä oleminen ja pitkä työttömyys käy oikeasti täydestä työstä? Ollaanko syyllisyyden viitta sijattu työttömien olkapäille jostain muusta kuin aidosta, oikeasti syystä johtuvista tekijöistä?

Viime kertaisessa merkinnässäni käsittelin saamaani palautetta onnistumisen tunteen tiimoilta Nokian kaupungilla tarjotusta kuntouttavasta työtoiminnasta. Kuntouttavan työtoiminnan parissa ”työskentelevien” kokemukset osoittautuivat kaikkea muuta kuin myönteisiksi.

Olisin toivonut myös kuntouttavaa työpalvelua pyörittävien tahojen ajatuksia asian tiimoilta enemmän julki, mutta kommentteja ei tältä osalta asiaan tullut.

Se mitä tuli enemmän kuin riittämiin oli eri työkokeiluissa negatiivisia kokemuksia saaneiden pohdintoja. Miten tämä siis liittyy mihinkään – ja voidaanko tätä asiaa tarkastella peilaten juuri em. kahdeksa työvalmentajan työnkuvaan?

5. Tammikuuta julkaistussa artikkelissa kerrotaan muun muassa seuraavia asioita tuolloin palkattujen kahdeksan työvalmentajan toimenkuvasta.

”Työhönvalmentajat pyrkivät parantamaan asiakkaan valmiuksia ja mahdollisuuksia saada työtä. Palvelun sisältö riippuu paljon asiakkaan tavoitteista ja tarpeista; onko tarpeen miettiä esimerkiksi uudelleenkoulutusta tai millaisia palveluja työhön paluun tueksi tarvitaan?”

Käsitin kirjoitukseni saamasta palautteesta, että tekstini lukeneet henkilöt olivat kuta kuinkin kurkkuaan myöten täynnä ”uudelleenkouluttautumista” ja ”erilaisia palveluita”, joilla työnnetään työhön pääsyä aina vain kauemmas siitä, mistä jo tänä päivänä on pulaa.

Minä ymmärrän hyvin tätä ajattelutapaa. Jos ihmisellä on tänään nälkä, hätä tai pakottavan ahdistava olotila sen suhteen, että työtä ei ole, niin ei siinä auta uskoa siihen, että puolentoista vuoden päästä  asiat ovat jo palon paremmalla tolalla.

Mikä siis olisi ratkaisu siihen akuuttiin hätään, jonka alaisuudessa yhä useampi työtön esimerkiksi juuri Nokialla tai vaikkapa Pirkanmaalla, tampereella, ihan koko suomessa elää?

Valitettavasti keinot ovat harvat ja niiden hedelmistä pääsevät tosiasiassa nauttimaan vain ne, jotka ovat valmiita muuttumaan itse – sillä maailma heidän ympärillään ei muutu.

Mikko Nieminen, Nokian kaupunkikehitysjohtaja oli sitä mieltä tuolloin 5. Tammikuuta, että

”- – tarkoitus on uudenlaisella mallilla ottaa työttömyyttä hallintaan niin, että työttömien aktivointiaste nousisi nykyisestä”.

Onnistuttiinko tässä? Mitä tapahtui? Tällä hetkellä kovin moni aktivoitu työtön kokee tulleensa kusetetuksi. Miksi näin?

 

 

Vaihtoehtoja on, mutta halutaanko niihin satsata?

 

Niin, onko meillä vaihtoehtoja? Jos on niin mitä ne ovat? Mainitsin aiemmin tekstissäni, että ”keinot ovat harvat ja niiden hedelmistä pääsevät tosiasiassa nauttimaan vain ne, jotka ovat valmiita muuttumaan itse – sillä maailma heidän ympärillään ei muutu.

Olemassa olevat harvat keinot ovat tosiasiassa aina olleet olemassa. Yksilö voi opiskella ja kehittää itseään silloin kun ”paukut” siihen vielä riittävät. Tiedän hyvin miltä tämä kuulostaa; tämä kuulostaa juurikin siltä, että nyt minä puolustelen sellaista näkemystä, jonka mukaan nuoruus ja kyvykkyys ovat mahdollisuuksia ja kaikki sen jälkeen tuleva on turhaa.

Ei.

Hyvä, toimiva yhteiskunta ei ole sellainen. Hyvä, terve yhteiskunta levittää hyvää ympärilleen. Toimivasta ja terveestä yhteiskunnasta voivat nauttia myös ne, joilla ei ole ollut mahdollisuutta kehittää ja opiskella silloin kun ”paukut” vielä riittivät. Samaan tapaan toimivasta ja terveestä yhteiskunnassta voivat nauttia myös ne, joilla ei ole mitään antaa yhteiskunnalle. Se on lajillemme ominainen piirre; me huolehdimme heikommistamme. Luonnollisestikin epäterve-, sairas yhteiskunta on terveen yhteiskunnan vastakohta. Sellainen yhteiskunta, joka ei pidä huolta jäsenistään ei ole säilyttämisen arvoinen, eikä myöskään kehityskelpoinen. Yhteiskunta on olemassa jäseniään varten, ja vain terveessä, hyvinvoivassa yhteiskunnassa on hyvinvoivia – yhteiskunnan eteen työskenteleviä yksilöitä, jotka muodostavat perheitä, ryhmiä, yhteisöjä jne.

Kahdeksan työvalmentajan tarjoama työvalmennus asettautui vastatuuleen heti kun siitä oltiin tehty julkinen hanke. Kyseistä pyrkimystä luonnehdittiin mm. seuraavalla tavalla

”Työhönvalmennus on tarkoitettu pitkäaikaistyöttömille sekä heille, joiden työttömyys on vaarassa pitkittyä. Valmennukseen osallistuva työtön ei saa osallistumisestaan työttömyyskorvauksen lisäksi muuta korvausta kuin kulukorvauksen.”

Ajatellaanpa hetki mitä tahansa poliittista toimielintä. Minkälainen tunku olisikaan poliitiikan huipulle, jos kansanedustajana, maakuntapolitiikan nokkamiehenä tai vaikkapa sote-asioiden järjestelijänä oleva henkilö nauttisi ainoastaan kulukorvauksen turvaamaa korvausta työpanoksestaan.

En väitä, että nämä em. toimet ovat millään tavalla mitättömiä tai arvottomia, mutta laitettuna oikeanlaiseen konteksiin niiden todellinen arvoasetelma paljastaa mistä on kyse.

Mikä olisikaan ollut em. kahdeksan työvalmentajan motivaatio työvalmennukseen, jos ainoa korvaus työtehtävistä olisi ollut kulukorvaus?

Hyvän ja toimivan yhteiskunnan, kunnan, maakunnan tai läänin tulisi pystyä tarjoamaan uskottavaa, hyvinvointia lisäävää kollektiivista kokemusta niille yksilöille, joiden se olettaa olevan osa toimivaa kokonaisuutta.

Vastaan itse aiemmin esittämääni kysymykseen ”miksi ihmiset ajautuvat osaksi kuntouttavaa työtoimintaa?”. Koska ihmiset eivät näe muutokselle todellista tarvetta. Jos yhteiskunnassamme on olemassa työpaikkoja, joihin kukaan ei halua mennä – pitää meidän uskaltaa kysyä, että miksi työpaikkaan ei saada työntekijää. Jos yhteiskunnassamme on olemassa työttömiä ja työpaikkoja – pitäisi meidän uskaltaa kysyä, että mistä johtuen tällainen yhtälö on mahdollinen? Mitkä ovat poliittisten päättäjiemme todelliset mahdollisuudet saada aikaan muutos, joka kantaisi myös huomista pidemmälle.

Yhteiskuntamme mätänee latvasta alaspäin. Me seuraamme tätä nurinkurista, heikkomielistä näytelmää ja pohdimme mitä tapahtuu seuraavaksi. Ei ole ihme, että yhteiskuntamme näyttäytyy epäreiluna, sairaalloisempana kuin aikoihin. Toisaalta meidät valtaa viha, toisaalta katkeruus, toisaalta pelko sellaisia tekijöitä kohtaan joihin olemme kohdistaneet vain silkkaa arvailua. Myös toivoa on nähtävissä, mutta kauttaaltaan se tuntuu olevan kovin vähissä. Haluan painottaa, että itse liputan paremman huomisen, valoisamman ja terveemmän yhteiskunnan puolesta. Minä uskon, että moraalisesti valveutuneilla päättäjillämme on takanaan tieto siitä, että he ovat päättäjiä vain siksi, että heillä on taustallaan järjestäytynyt yhteiskunta, joka tarjoaa heille yhtälailla tukea, turvaa ja mahdollisuuden toimia päättäjänä.

Työttömyydestä ollaan saatu väännettyä viime vuosien aikana vitsaus jonka syyllinen on työtön itse. Työttömät ollaan saatu kilpailemaan keskenään ja Suomalaiset ollaan käännetty yhä useammalla eri rintamalla toisiaan vastaan. Minä uskon, että riittävän syvien vastakkainasettelujen saattelemana me hylkäämme demokraattisen kehityksemme, hylkäämme arvomme, hylkäämme kaiken sen toivon, jonka varaan olemme tulevaisuuttamme rakentaneet. Mikäli päättäjämme, meidän valitsemamme lainsäädäntötyötä tekevät tahot osoittautuvat kerta toisensa jälkeen aiempien lainsäätäjien kopioiksi ja tekevät kaikkensa saadakseen vain itselleen parempaa olemme matkalla kohti synkkiä aikoja.

Kuka tietää – mihin tämä kaikki lopulta johtaa ja mitä sen jälkeen on luvassa.

eduskunta2_750

Se mistä voimme kuitenkin olla varmoja on, että hylkäämällä demokratian, hylkäämällä toiveet paremmasta tulevaisuudesta ja hylkäämällä uskomme ihmiseen itseensä – emme tule saavuttamaan yhtään mitään hyvää. Kehityksen on annettava kehittyä, tulevaisuuden on annettava tapahtua. Ja me kaikki olemme osa tätä päivää.

Kuntouttava työtoiminta Nokialla – tulkintaa asian tiimoilta.

 

nokiantehdas

 

Kuten hieman uumoilinkin, aiheutti aiempi merkintäni

”Kuntouttava työtoiminta – työllistymistä tukeva työkokeilu.”

 

eräällä tapaa myrskyn, joka laantui vasta noin tuhannen lukukerran jälkeen. Tämä on täysin ymmärrettävää. Aihe on arka, mutta aihe on myös ajankohtainen. Tosiasia kuitenkin on, että meille suomeen, meille Nokialle – on kehittynyt uusi äärimmäisen vähällä toimeentulevien joukko. Kutsuin tätä joukkoa aiemmessa merkinnässäni äärimmäisen köyhien ryhmäksi. Enkä syyttä. Kutsuin tätä ryhmää myös ”orjatyötä” tekevien ryhmäksi, ja myönnän, että käyttämäni ”orjatyö” oli provokatiivinen vertaus, jonka oli tarkoituskin aiheuttaa älämölöä.

Tosiasia on, että 9e/pvä ei ole ainoa mitä tälle äärimmäisen köyhien – ryhmälle yhteiskunnalta irtoaa. Tosiasia on se, että kaikki mitä tämän päälle irtoaa on silkkaa halveksuntaa. Toki, tukina nämä ihmiset saavat pienen lisän osaksi sitä arkea, jonka varassa kokonaisuuden pitäisi pyöriä niillä sijoillaan ja tarjota mahdollisuuksia, joilla huominen näyttäisi edes vähän valoisammalta.

Kokemukset, joita sain pyydettyäni s-posti viestejä asian tiimoilta olivat kauttaaltaan synkkiä. Tosiasiassa – yli kolmestakymmenestä viestistä asian tiimoilta neljä oli myönteistä. Myönteisistä kokemuksista asian tiimoilta nostan nyt esiin muutamia myönteisyyttä kuvailevia kokonaisuuksia;

  • Elämäntilanne; Elämässä oli sattunut jotain sellaista, että kyseinen 9e/pvässä työ oli avannut elämän arvoja uudelleen sellaisenaan ja näyttänyt elämässä paljon muita tärkeitä puolia, kuten aika rakkaiden kanssa, aika itselle, aika omille ajatuksille.
  • Uudet tuttavuudet; eri elämäntilanteista syntyneet väylät. Ns. elämän purot, joista muodostui yhteinen virta. Täysin eri elämänaloilta yhteen nivoutuneet elämäntarinat. Uusi seurustelusuhde, elämänkumppanin löytyminen.
  • Käsityskyvyn avartuminen, omien arvojen uudelleen puntarointi; ”Ymmärsin paremmin mikä elämässä on todella tärkeää”, ” – – että ei elämä ole pelkkää töiden tekemistä varten. joskus on vaan hyvä antaa olla”, ”tää on ollut parasta aikaa yli 20 vuoden työputken jälkeen”,”Itse olen parhaillaan moisessa, enkä parempaa vois tähän väliin toivoa.”

 

Myönteisten kokemusten yhteinen nimittäjä on hieman pidemmänkin ja tarkemman silmäilyn jälkeen irtaantuminen tavanomaisista rutiineista ja jonkin uuden merkityksen löytäminen elämälleen. Tämä ei ole ihme; työelämä on viimevuosien aikana muuttunut yhä hektisemmäksi, enemmän kuluttavaksi, enemmän voimavaroja raastavaksi. Toisinsanoen, ihmiset kokevat, ettei heille jää omaa aikaa, aikaa omalle elämälle, aikaa niille tärkeille asioille ja ihmisille, joiden vuoksi he ovat tottuneet tekemään työtä; summa summarum: työstä on tullut elämän keskipiste.

Työn perässä, ja elämäntilanteiden myötä vaihdetaan asuinseutua nykyään paljon helpommin, paljon nopeammalla syklillä kuin aikaisemmin ja elämänvirran annetaan tätä nykyä viedä tunteiden kautta enemmän kuin pohtien syvällisesti ja tehden ns. sen tarkempaa suunnitelmaa siitä, mitä elämä lopulta tarjoaa kun heittäydytään eri kokemusmahdollisuuksien vietäviksi; summa summarum: elämän tarjoamat rajattomat mahdollisuudet.

Tulkitsin asiaa näiden vastausten perusteella niin, että ne joiden kokemukset 9e/pvä kuntouttavasta työtoiminnasta ovat myönteisiä, ovat saaneet kuntouttavasta työtoiminnasta sellaista vastinetta, jota he ovat toivoneetkin; elämän sisältö on muuttunut myönteisemmäksi, elämään on tullut väriä, elämän arvot ovat henkilölle itselleen oikeammassa järjestyksessä työkuvioiden, arjen haastavuuden, arjen painostavan kokonaisuuden vähennyttyä ja voimavarojen palattua näiden tapahtumien myötä entiselleen.

Perustavia syitä sille, miksi vastanneet henkilöt ovat näin kokeneet en voi antaa. Enkä lähde tätä tulkitsemaankaan. Jokaiselle meistä on oma elämänsä elettävänään ja jokaisen elämään mahtuu tekijöitä joiden tiimoilta he elämänkulkuaan mukauttavat. Itse näin sosiaali – ja terveysalan varsin raskaalla työkentällä työskentelevänä kansalaisena voisin jossain vaiheessa heittäytyä vapaalle ja kerätä taas itseni kokoon niiltä osin, jotka koen työurani aikana menettäneeni. Toisinsanoen; minä ymmärrän oikein hyvin, miksi ihmiset kokevat em. elämäntarinoidensa mukaan autuuden tunnetta ja voimavarojen palautumista.

 

NEGATIIVISET KOKEMUKSET

 

Kahdessakymmenessäkahdeksassa saamassani viestissä sävy oli negatiivinen. Näistä negatiivissävytteisistä viesteistä nostaisin seuraavat kokemukset esiin esimerkinomaisesti:

  • Arvostuksen tunne, kokemukset; Työolojen valvonnan puute. Kokemus siitä, että ihmisarvo on nolla. Täydet työpäivät – rahat ei riitä edes perus elämään. Ei kehtaa katsoa lapsiaan silmiin. Häpeän tunne. Arvostuksen puute yleisesti. Hanttihommat joista ei saa mitään irti. Tunne, että hommia teetetään ilmaiseksi jonkun palkkaa saavan pihan siivoamisesta.
  • Arveluttavaksi koettu toiminta; ”Autot ei ole edes liikenneluvallisua vaikka tehdään luvanvaraista ajoliikenteen harjoittamista.”, ” – – pajatoiminnan ihmiisten yksityisyyden suojissa olevia asioita yleisesti (lääkärikäynnit, poissaolot, sairastumisrt etc) ihan julkisesti kaikkien kuullen.”, ”Ohjaajat antaa vääriä ohjeita – -”,”uhkaillaan etuuksien menettämiselle jos kysyy – -”, ”epämiellyttävää käytöstä. tulee aliarvostettu olo”,” – – kukaan ei oo kysynyt multa, että miltä musta tuntuu kun mut on haukuttu”,”enhän mää semmosta osaa mutta en kyllä saanut siihen mitää opetustakaa”.
  • Palkkatyöhön siirtymisen estäminen; kuntoutujan saatua osa – aikaista palkkatyötä, ei häntä olla ennen juristiin otettua yhteyttä meinattu suosiolla päästää pois kuntouttavasta työtoiminnasta.

    Negatiivisten kokemusten yhteinen nimittäjä voisi olla näiden perusteella arvostuksen tunteen menettäminen. Saamieni viestien perusteella ihmisten suuttumus, viha ja ajoittain jopa katkeroitunut elämänasenne ollaan summattu niine hyvineen epärehelliseltä toiminnalta vaikuttavien kokemusten siivittämäksi. Myös hanttihommat, joiden tekeminen ollaan koettu nöyryyttäväksi nousi vahvasti eri vastauksissa esiin; toisinsanoen – työtehtävät, joissa esimerkiksi siivottiin, kärrättiin, siirrettiin tavaroita tai toimittiin jonkinlaisina yleismies ”Jantusina” ilman sen kummempaa suunnitelmaa prosessimuotoisesti. Negatiivisten kokemusten keskiöön nouseekin kokemus jonka mukaan kuntouttavalla työtoiminnalla teetetyt tehtävät ovat tavaroiden kantoa paikasta a) paikkaan b). Summa summarum: kuntoutujalla voidaan teettää työtehtäviä, jotta palkkatyötä tekevien määrä voidaan pitää riittävän alhaalla.

    Työ on tavallisesti elämää suuntaava tekijä. Meistä jokainen haluaa kuulua johonkin, jossa me voimme tuntea itsemme merkityksellisiksi. Me olemme sosiaalinen laji, jonka eteenpäin menemistä on tyypillisesti viitoittanut yhteisen hyvän edistäminen. Kun työ synnyttää yksilössä kokemuksen, että työllä ei tule toimeen, tulee työstä pakkopullaa, jonka murtamiseksi ei haluta enää nähdä vaivaa. Työn ”hedelmät” ovat moninaiset. Työstä saatu palkka tuo turvaa perheelle, lisää yksilön omanarvontuntoa ja edistää terveyttä. Summa summarum: kokemus on, että työllä ei tulla toimeen.

    TULKINTAA ASIAN TIIMOILTA. 

    Tulkitsin vastauksia niin, että kun yksilö ollaan ”heitetty” osaksi pakonsanelemaa työtoimintaa jolla ei tule toimeen, muuttuu yksilön suhtautuminen tällaista tilannetta kohtaan negatiivissävytteiseksi. Vastaajien kommentoinneissa näkyi se, että osittain he olivat alkuun olleet  toiveikkaita, mutta pajatoiminnan myötä toiveikkuus oli kadonnut. Myös uhkaava toiminta esimiestaholta koettiin latistavaksi, samoin kuin töiden sisältöä luonnehtiva ”hanttihommat”. Perustavia syitä vastannaiden ihmisten lähtökohdille en voi antaa. Totean kuitenkin, että ihan näin arkijärkeen perustuen kokemukset, joilla negatiivisia vastauksia kuvaillaan syövyttävät kenen tahansa jaksamista ja moraalia työskennellä kuntouttavassa työtoiminnassa.

    Valitettavasti näyttäisi olevan niin, että ihmisten kokemukset – niin negatiiviset kuin positiivisetkin muistuttavat toisiaan. Toisaalta koetaan, että irtaantumalla työelämäsä elämä saa uutta sisältöä ja merkitystä, kun taas toisaalta koetaan, että irtaantuminen työelämästä ja joutuminen ”kuntouttavaan työtoimintaan” on ihmisarvoa halventavaa orjatyötä, jolla helpotetaan palkkatyötä tekevien kokonaistyömäärää. Mikä siis ratkaisuksi? Mielestäni tällä tavoin toteutettu työelämän edistäminen vie lopulta itseltään sisällöllisen merkityksen.

    Toistaiseksi me olemme tehneet työtä pitääksemme elämämme sellaisessa juopassa, että se on edistänyt yhteiskunnan tärkeimmän yksikön – perheen asiaa. Uskon vakaasti, että kuntouttavan työtoiminnan tarkoitus on tarjota pehmeä lasku työelämään niille, jotka ovat pitkään työelämästä – syystä tai toisesta olleet sivussa. Voidaanko tämä pehmeä lasku toteuttaa niin, että osa kokemuksista on näin negatiivisia?

    Tähän en osaa vastata.

 

 

Kuntouttava työtoiminta – työllistymistä tukeva työkokeilu.

Huomasiko kukaan? Kuntouttava työtoiminta hintaan 9€ per päivä lopetetaan! Mahtava juttu! Jotta kukaan ei kuitenkaan ilahtuisi asiasta liikaa, niin vain nimike ”kuntouttava työtoiminta” lopetetaan.
Tilalle tulee uusi ”Työllistymistä tukeva työkokeilu”.  Kotikaupungissanikin Nokialla, on tiettävästi useita kymmeniä – aikaisemmin kuntouttavassa työtoiminnassa olleita Nokialaisia mukana.
Ne joita näistä ihmisistä tiedän ja tunnen tekevät varsin poikkeuksellisen paljon erinäisiä hanttihommia, joita ei olla määritelty työtehtävien kokonaisvaltaisessa suunnitteluprosessissa.
Toisinsanoen, työtehtävien laatu nojaa urakkamalliseen ratkaisuun, jonka tiimoilta em. palvelua hyödyntävät työnantajat voivat tuottaa omia työtehtäviään työkokeilussa olevien kontolla, työnjohtajan alaisuudessa ilman, että työmaalle tarvitsisi palkata ammattitaitoista väkeä.
Useimmilla näistä tuntemistani henkilöistä vastaavanlainen, aina aika ajoin nimeään muuttava kuntouttavan työkokeilun malli on jatkunut jo vuosia!
kuntouttavatyotoiminta
Suomen kansalaisena, Nokialla asuvana kuntalaisena minun on pakko esittää kysymys. Eikö kukaan todella vastusta ajattelumallia, jossa meille suomeen synnytetään uusi ”äärimmäisen köyhien” tai ehkäpä paremminkin muotoillen ”orjien” kansanosa, jonka päivittäinen tulotaso on esimerkiksi noin kymmenes osa Lähihoitajan päivittäisestä ansiosta?
Suomessa on aiemmin ollut häpeällistä se, että orjapiiskureita arvostetaan. Nyt näyttäisi muodostuneen sellainen vakio, jossa tietyt tahot voivat toimia kuten haluavat ilman, että heidän vastuutaan yhtään mihinkään kyseenalaistetaan. Minä olen aiemmin toivottanut yrittäjät työllistämisen eturintamaan, mutta en ihan näin. 
Tuolloin (22.4.2016) totesin, että ”Tämän hetken poliittinen todellisuus on ristiriitaista. Sidosryhmien tarkoitus pysyä tyytyväisinä kansallisen edustajiston avustuksella kusee paitsi tavallista työssäkäyvää kansalaista silmään, niin myös pienen yrittäjän naamalle. Suuryritykset ovat tehokkaampia, mahtavampia, kasvottomampia kuin mikään muu koneisto – kaikessa mihin ne ryhtyvät, koska niillä on käytössään enemmän pääomaa, jolla ne saavat käyttöönsä yhä kasvottomampia, ahneempia, armottomampia alistamisen ammattilaisia.
Tätä nykyä me kaikki olemme omakohtaisesti voineet todeta asian todellakin olevan näin. Pienyrittäjien asiaa ei aja porvarien porukka. Hieman yllättäen pienyrittäjien asiaa ajavat ne voimat, jotka ollaan mielletty aiemmin yrittäjyyttä vastustavaksi klikiksi.
Nyt Kunnilla on taloudellisia kannusteita ohjata työttömiä kuntouttavaan työtoimintaan: jos kunta ei sitä tee, se joutuu maksamaan puolet yli 300 päivää työmarkkinatukea saaneen työttömän tukikuluista. Toisinsanoen, jossain  ollaan tehty kunnille tarjous josta ei voida kieltäytyä!
sipilaorpohuhtasaari
Nyt näyttäisi todellakin siltä, että me emme juurikaan saa sanotuksi asioiden tiimoilta mitään. Suomi muuttuu hiljalleen rikkaiden ja orjien valtakunnaksi. Paikaksi jossa orjapiiskurit ja heidän kätyrinsä muovaavat oman todellisuutensa välittämättä mistään mitään.
Kun perustuslakiin nojaavat ihmis- ja kansalaisoikeudet alkavat hanittamaan vastaan liikemiesten suunnitelmia muodostetaan yhteiskunnallinen näytelmä, jolla turvataan yhteiskunnallisen pääoman valuminen virranvartijoina toimivien herrojen kukkaroiden kautta sijoitusmarkkinoille, joista herrat saavat vielä hieman lisää – mutta vain pienissä määrin verrattuna siihen, mitä sijoitusmarkkinoilla hääräävien pomojen osuus voitosta on.

Tehy – vaalit 2017

– Riittävä hoitotyö lähtee asiakkaiden, potilaiden ja asukkaiden aidosta tarpeesta.

– Hyvä hoitaja kykenee tarjoamaan riittävää hoitoa.

– Hyvä hoito ei lähde kilpailukykyasetelmasta; hyvä hoito on yhteiskunnallinen moraalikysymys.

– Tyytyväinen, tulevaisuuteen uskova hoitotyöntekijä on tae hyvästä hoidosta.

– Sosiaali – ja terveysmenoja voidaan karsia vain vastaamalla hoitotyön aitoon tarpeeseen yhteiskunnassa.

Siinä ne teesit, joita minä tehyn – ehdokkaana lähden ajamaan. Mikä sitten on hyvä hoitaja? Onko se mahdollisimman hyvää palkkaa saava hoitaja? Tavallaan kyllä, koska riittävä palkka tuo arjen turvaa myös muuten, kuin pelkkänä arvostuksena; valtaosa tehyläisistä on edelleenkin naisia. Naisen euro on edelleenkin reilusti alle euron. Miehet ja naiset käyvät tätä nykyä molemmat palkkatyössä. Perheen elättäminen on kahden työssäkäyvän aikuisen hommaa; sitä ei voida enää perustella niin, että tyypillisillä miesten aloilla palkka olisi juuri siitä syystä suurempi, että mies elättää perheen pääosin! Toisinsanoen – kyse ei ole ammatinvalinnasta; kyse on yhteiskunnallisesti vaikuttamisesta niihin asioihin, joilla hoitotyön arvostusta voidaan realisoida yhteiskunnallisena vaikuttimena!

Isot sote – menot, joilla palkan vähyyttä myöskin puolustellaan, johtuvat pääasiassa siitä, että riittävään ja oikeaan hoidon tarpeeseen ei voida vastata resurssipulan, riittämättömien tilojen ja ylityöllistettyjen hoitajien toimesta. Hoitoalan arvostusta voitaisiin lisätä nostamalla naisten euro miesten euron kanssa samalle viivalle, mutta myös sillä, että hoitotyön merkitys yhteiskunnallisena ilmiönä tulisi enemmän selväksi kaikille yhteiskunnan jäsenille. Kyse ei todellakaan ole ammatinvalinnasta. Kyseessä on yhteiskunnallinen moraalikysymys!

Muistatteko, kun 2007 meitä syytettiin ihmishenkien vaarantamisesta? Mielenkiintoisinta siinä oli se, että melkeinpä samaan hengenvetoon vedottiin siihen, että työtehtävämme eivät olleet niin merkityksellisiä, että minkäänlainen palkankorotus olisi perusteltu. Niin.. kuulostaa kyllä perin ristitiitaiselta.

Ehkä palkka-asialle, arvostuksen nostamiselle ja sote – menojen syntyyn vaikuttavien tekijöiden tarkastelulle pitäisi antaa nyt todella hieman enemmän huomiota. Pelkät puheet eivät enää mielestäni riitä.

Sairaanhoitajana ja hoitotyöntekijänä, mutta myös perheenisänä olen enemmän kuin huolestunut 
sote -alan tulevaisuudesta.
Kilpailu alalla on toki omalta osaltaan terveellistä, mutta käytännön tasolla
olen saanut huomata, että kilpailua ei käydä ihan niillä ehdoilla, että se parantaisi tai edes kehittäisi
potilaiden ja asiakkaiden arjen asiaa.
Esimerkiksi ennaltaehkäisyn tärkeä osuus ollaan tunnuttu unohtavan 
kokonaan.
Tämä tiettävästi aivan syystäkin; huostaanottojen, sijoitusten ja hoitopäivien kertyminen
teettää voittoja ja tarjoaa palveluntarjoajille mahdollisuuden kehittää omaa yritystoimintaansa. 
 
Hoitotyön ammattilaisena on todettava, että olen harmistunut ja pettynyt sote -aloilla meneillään olevaan työvoiman osaamisen alasajoon sekä
heikentämisiin – säästösyihin ja kilpailukyvyn kehittämiseen vedoten.
 
Pahimmillaan tämä on johtanut siihen, että esimerkiksi sairaanhoitajan työtehtäviä ja vastuualueita ollaan siirretty lähi – ja perushoitajien tehtäväksi ilman riittävää koulutusta sekä ilman minkäänlaista
palkanlisää. En esimerkiksi usko, enkä pysty näkemään, että
muutaman päivän tai toisinaan jopa muutaman tunnin pikakoulutuksella 
voitaisiin tarjota riittävä pätevyys työtehtävien siirtoa varten sairaanhoitajalta
lähi- ja perushoitajien vastuulle! 
 
Ihmisenä, kansalaisena ja kuntalaisena minua huolestuttaa kärsijöiksi joutuneiden kanssakansalaistemme
tilanne; säästösyihin ja kilpailukyvyn parantamiseen liittyvistä tekijöistä ja oikeutuksista johtuvista syistä –
kärsijöinä tulevat olemaan potilaat, asiakkaat ja asukkaat, mutta myös
hoitotyötä tekevien rakoileva yhteisrintama. 
 
Tehy vaaleissa aion pääasiassa olla vaikuttamassa tyytyväisyyden lisääntymiseen sote – alalla.
Kun työntekijöiden vastuualueet ovat työntekijöiden hallinnassa, ja kun työntekijät saavat
ansaitsemaansa arvostusta työstään – myös työn jälki pysyy laadukkaana. 
 
Mikään ei korvaa hyvää hoitotyöntekijää, eikä mikään korvaa hyvää hoitoa.

Miksi ihmiset ovat kuluttajia?

Consume,  Consumer, subst; a person who purchases goods and services for personal use.  Consumer tarkoittaa hieman hämäävästi sekä ahmijaa, että kuluttajaa. Missä vaiheessa ihmisestä tuli kuluttaja? Miksi ihminen on kuluttaja, eikä esimerkiksi luoja? Tosiasiassahan me luomme kulutustarvikkeita ylikapasiteetilla verrattuna esimerkiksi siihen, miten me ehdimme kuluttaa tavaroita. Toki, tällä perusteella me voimme ajatella, että kenties kuluttamisella tarkoitetaan jo varsin niukoiksi käyneitä luonnonvaroja.

Ahmimisesta puhuttaessa on hyvä muistaa, että; Ahmimishäiriöön sairastuminen alkaa usein tyytymättömyydestä itseen ja omaan kehoon sekä tarpeesta laihtua; ”Samaan aikaan henkilö kuitenkin nauttii herkkujen syömisestä ja laihduttaminen on tämän vuoksi vaikeaa. Niinpä hän alkaa esimerkiksi oksentelemaan herkuttelutuokioiden päätteeksi ja vähitellen tästä aiheutuu ahmintakohtausten ja oksentamisen sitkeä kierre.” Jollain tapaa tämä bulimiaan viittaava oirekuvaus sopii mielestäni hyvin myös kuluttamiseen ja erityisesti rajattomaan kuluttamiseen. Kun yksilö lähtee niin sanotusti hummailemaan ja kuluttaa liikaa on seurauksena yleensä se – että ongelmat kasaantuvat. Toinen ääripää on luonnollisestikin se, että yksilö ei saa päivittäistarpeidensa mukaisia kulutustavaroita käyttöönsä – jolloin ongelmat myöskin kasaantuvat. Kuinka paljon kulutusjuhlasta todella on tarpeellista kulutusta? Onko shoppailu mielenterveydelle tukitoimi, jonka kasaamme itsemme ja sen todellisuuden väliin jossa elämme – ja jonka avulla suljemme silmämme olemassa olevalta tosimaailmalta – ikäänkuin katselisimme televisiosta nälkää näkeviä Afrikkalaisia lapsia? Vähänkään enemmän ajattelevat ihmiset saattaisivat sanoa, että kyllä ”shoppailu voi olla mielenterveyden tukitoimi – mutta mitä sitten.”

LUOMISTYÖTÄ KEHITYKSEN EHDOILLA?

Miksi luominen on kuluttajakontekstin mukaan yrittämistä ja mitä yrittäminen on? Onko yrittäminen sama asia kuin kulutustavaroiden kautta jatkuvaa pyrkimystä (yritystä) saada yhteys tavaroita ja artikkeleita kuluttaviin kanssaeläjiin. Kenties meidän tulisikin kutsua yrittäjiä pyrkyreiksi, koska sanana se on kokolailla samaa tarkoittava kuin yrittäjä. Toisaalta, semanttisesti näsäviisaaksi ei parane heittäytyä; silloin me söisimme munakkaan sijaan munasolukasta ja äiti voisi yhtä hyvin olla emä. Mitä yrittäminen siis on?

Yrittäminen on ensinnäkin hitonmoisen kovaa työtä ja arvokasta sellaista. Yhteiskunnallisesti onkin varsin kieroa, että se sama yrittäminen joka työllistää kuluttajia ja mahdollistaa kuluttajien kuluttamisen – ja täten toimimisen yrittäjien kautta saatavien tuotteiden kuluttajina – toimittaa kuluttajille kulutustavaroita joita kuluttajat kuluttavat. Helpommin tämän voisi kai muotoilla niin, että kuluttaja saa palkkaa ja ostaa palkallaan useimmiten – jollain tavalla oman työnsä tuloksia. Hieman maalaisesti taas ajatellen voisi sanoa, että ”se joka viljaa pui – syö myös leipää jota viljasta valmistetaan”. Mutta onko kuluttajana oleminen suoranaisesti oman työnsä hedelmistä nauttimista?

Kuluttajabarometrin mukaan ei ole. Kuluttajabarometri kertoo, että yli 75% yrittäjien palveluksessa työtä tekevistä kansalaisista ei pysty ostamaan oman työnsä tuloksia riittävästi sillä palkalla jota he työstään saavat. Toki voimme ajatella, että kaikki työhän nimenomaan on yrittäjien tai ainakin palvelusten, artikkeleiden tai tuotevalmistajien palveluksessa olemista. Ja kyllä –  tämä pitää paikkaansa.

Valtaosa työn tekemisestä on kuitenkin sellaista, jossa yrityksen tuottaman palvelun/artikkelin hinta ylittää yritykselle työtä tekevien varallisuuden juuri esimerkiksi niiden tavaroiden/artikkeleiden ostamiseen, joita työntekijä yrityksessä valmistaa tai jonka valmistusketjuun hän kuuluu. Kuinka tuotteita siis voidaan ostaa?

LAINARAHALLA LAINAA – TUOTANTO KAIPAA UUTTA SUUNTAA.

Lainarahan käyttö on suomessa hurjassa nousussa. Tätä kirjoittaessani minun osuuteni valtionvelasta on rapiat 18 990 euroa ja kello tikittää hurjaa vauhtia eteenpäin. Onko syy siinä, että minä ajattelen asiaa jollain tapaa kriittisesti? Ei. Lainarahajärjestelmä on valtiotasolla hiljaa hyväksytty tapa ajatella asioita ja juontaa juurensa hieman nurinkurisesti juuri kapitalistisen järjestelmän järjettömyyteen. Kapitalistinen unelmajärjestelmä on Noam Chomskya ja Friedrich Wilhelm Christian Karl Ferdinand von Humboldtia siteeratakseni järjestelmä, jossa kukaan ei tee työtä itsensä ja lähimmäisensä vuoksi vaan niillä ehdoilla – joilla hän lähimmäisestään huolta pitää jonkun muun määrittelemien ehtojen mukaisesti. Tämä ei ole suora lainaus vaan lainaus Friedrich Wilhelm Christian Karl Ferdinand von Humboldtin ajatuksesta, että työtä tekevä proletaari tekee työtä herran tarpeiden tyydyttämiseksi niillä ehdoin, jotka herra on itsessään määritellyt. Ei lienekään ihme, että herravihalla käsitetään juuri autoritääristä arvojen määrittelijää, jonka murusilla me tavallinen kansakunta elämme.

Ei tule unohtaa myöskään lukuja, joilla asioita voidaan selittää selkeämmin näinä kvantitatiivisiin arvoihin nojaavina aikoina; vuodesta 2003 lähtien Suomessa ollaan eletty yhä enenevissä lainarahapainotteisesti. Tämä tarkoittaa, että kuluttajien rahat eivät tosiasiassa enää riitä arjen pyörittämiseen ilman, että lainaa otettaisiin tavalla tai toisella. Vuonna 2003 suomen valtionkonttorin valtionvelka oli 63 320 miljoonaa euroa, eli noin 41,8% koko BKT:sta, oli se vuonna 2016 jo peräti 102 352 miljoonaa euroa. Kun tarkastelemme hallituspuolueiden painopistettä vuodesta 2003 lähtien käy enemmän kuin selväksi – ketkä ovat olleet vetelemässä naruista ja missä tilanteessa.

Toki voimme syyttää kuluttajaa tai kuten joissakin kapitalistisissa piireissä on ollut tapana sanoa ”ostajaa” siitä, että hän tekee väärän ostopäätöksen ostaessaan tuotteen, jota hän ei todella pystyisi ostamaan tai jolla hän ei todellisuudessa tee yhtään mitään. Mutta tämäkö on se yhteiskunta jossa meillä kaikilla on hyvä olla? Yhteiskuntana me suomalaiset olemme saavuttaneet sen lakipisteen, jossa joukossamme vaeltelee sellaisia kanssaeläjiä, joilla ei ole yhtään mitään – lukuunottamatta velkaa. Velka alkaa olemaan likimain yhtä yleinen tapa selittää kansalaisen ominaisuuksia kuin esimerkiksi ihonväri, kansallisylpeys tai teräväpiirtotelevisio. Mitä se todellisuudessa tarkoittaa, että joukossamme on ihmisiä joilla ei ole mitään muuta kuin velkaa? Se tarkoittaa että olemme menneet jossain todella pahasti vikaan. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä. Käytännössä juuri velka selittää kuluttajuutta paremmin kuin mikään muu kuvaava elementti. Consumer – jolla siis tarkoitetaan ahmijaa ja kuluttajaa on henkilö joka ottaa kakusta aivan liian ison palasen ja voi tämän tiimoilta lopulta huonosti. Me olemme velkaantuneet huimaa vauhtia ja vauhti kiihtyy. Mikä siis ratkaisuksi?

TASA-ARVON UTOPIA?

Meidän tulisi kansalaisina hoitaa huono-osaisimpiemme asiat kuntoon. Me olemme päästäneet yhteiskuntamme siihen pisteeseen, jossa joukossamme todella kuljeskelee ihmisiä, joiden omistus on kaikilta osin velkapainotteinen ja apean toivoton. Velkaantuneiden masentuneisuus on muita ihmisiä keskimäärin 70% yleisempää. Varsin pelottavana tosiasiana voidaan pitää myös sitä – että masennukseen taipuvaisista ihmisistä yli puolet ovat potentiaalisia velan ottajia, seksihurjastelijoita ja päihteiden väärinkäyttäjiä. Ei lienekään ihme, että juuri pelkästään velkaa omistavilla ihmisillä on tyypillisimmin rikkonaisuuksia perhesuhteissa, perheensisäistä väkivaltaa ja merkittävissä määrin korkeita lukemia itsemurhatilastoissa. Myös tällaisten perheiden lapset kärsivät ja nuorten – sekä nuorten aikuisten syrjäytymisistä 1/3 onkin perheen taloushuolista johtuvaa. Taloushuolet johtavat yhä enenevissä määrin päihteiden väärin käyttöön, väkivaltaan perheen sisällä, lastensuojelullisiin toimenpiteisiin ja alati suurentuviin sosiaali – ja terveysalan menoihin. Kulutusyhteiskunnan kannalta tällä ei kuitenkaan tunnu olevan merkitystä; elintasojuopa tuntuu kasvavan, terveyserot suurenevat ja tulevaisuus tältä osin on varsin uhkaavan sävyinen.

Minä olen vastaan sellaista ajatusta, jonka mukaan perusturvan peruspalvelut, peruselämän edellytykset olisivat syy sille, että me maana ja kansakuntana velkaannumme tätä vauhtia. Kun nyt ajatellaan – ja varmasti tämän pystyy osoittamaan millä tahansa mittarilla, ollaan meillä suomessa – suomalaisessa yhteiskunnassa velkaa juuri nyt – enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja velka kasvaa. Mistä syystä velka kasvaa? Johtuuko se siitä, että meillä on verovaroin kustannetut peruselämän palvelut? Vai johtuuko velkaantumisen huikea kasvusuora siitä, että ihmiset eivät yksinkertaisesti tämän päivän yhteiskunnassa pysty elämään sellaista elämää, jossa meidän jokapäiväinen tarpeemme tulee tyydytetyksi ilman, että otamme lisää velkaa? Kuka tällaiseen ajatteluun meitä sitten kannustaa?

Kuten totesin tämän blogimerkinnän puolenvälin tienoilla – hieman alun jälkeen; ahmiminen on jokin sellainen tapahtuma, jossa yksilö ottaa liian suuren määrän jotain syötävää ja syö sen liian nopeasti.

Tästä seuraa pahoinvointia, oksentelua ja voinnin heikkenemistä. Mitä seuraa voinnin heikkenemisestä? Siitä seuraa eittämättä se, että tällainen yksilö voidessaan huonosti ulottaa huonovointisuuttaan ympärilleen – jolloin pahoinvointi muuttuu muutenkin kuin kollektiivisena peilisoluilmiönä alati kasvavaksi pahoinvoinniksi. Toisinsanoen – pahoinvoinnistä tulee tapa.

Ja kun pahoinvointi leviää, muuttaa muotoaan ja jalostuu – voidaan lopulta puhua maan tavasta voida pahoin. Me voimme huonosti syystä. Ja se syy meidän on jokaisen pystyttävä kohtaamaan rohkeasti. Velkataakkamme on kasvanut ja kasvaa yhä. Meidät ollaan houkuteltu monitahoisesti toimimaan niin, että peruselämämme tarpeet ovat muuttuneet vuosien saatossa sen hintaisiksi, ettei meillä ole enää varallisuutta elää rahalla jonka tienaamme, sellaista elämää, johon meillä tulisi olla varaa. Ratkaisuiksi meille ollaan tarjottu palveluita, jotka ollaan yhytetty vastaamaan talouden mittareita, markkinoiden mittareita ja palveluntarjoajien toiveita. Ostajan vika? Kyllä. Mutta kuinka pitään voidaan ajatella, että ostaja on kaikesta vastuussa? Varmasti nopeasti voidaan vastata, että aina. Mutta silloin pitää hyväksyä se tosiseikka, että jos koko yhteiskunta perustuu ajatukselle jossa ostajalla on kaikki vastuu  kaupankäynnistä, niin silloin kaupankäyntiä ei enää ole. Silloin kaupankäynnistä on tullut pakkopullaa. Silloin kaikki tarpeet voidaan luoda eikä tarpeita edelleenkään tyydytetä tarpeiden edellyttämällä tavalla; asiakkaiden todellisen tarpeen mukaisesti.

Onko ihmisellä siis varaa valita? Voiko nykyihminen olla jotain muuta kuin kuluttaja, ja mitä se vaatisi? Platon on todennut kirjassaan ”VALTIO”, että ne joilla hyvinvointia on, eivät siitä luovu levittääkseen hyvinvointia. Mielestäni tuo on varsin hyvä ajatus ja pitää myös paikkansa. Toisaalta – oliko Platon oikeassa. Hän myös väitti, että se joka tietää miten hyvinvointia voidaan säilyttää osaa myös hyötyä siitä, että on olemassa kanssaihmisiä, jotka todella tarvitsisivat osakseen  hyvinvointia kaiken kokemansa kurjuuden sijaan. Kokolailla nopeasti ajatellen – Platon olisi oikeassa. Mutta riittääkö se? Me emme voi lähteä sokraattiseen väittelyyn aivan kaikesta vain koska haluaisimme sokraattisia vastauksia kaikkeen. Siksi meidän on uskallettava esittää tasa-arvoinen vaatimus siitä, että ne – joilta kaikkea puuttuu saisivat osakseen muutakin kuin ei mitään tai hyvin toimeentulevien määrittelemää lisävelkaa olemassaololleen.

MITÄ ON KULUTUKSEN TULEVAISUUS?

Kulutuksen tulevaisuudesta voidaan luonnollisesti todeta sen olevan varsin vakaalla pohjalla. Se mikä on huomattavaa on – että nuoret ihmiset kuluttavat huomattavasti enemmän välittämättä minkäänlaisesta sovinnaisuudesta. On olemassa myös nuoria ja nuorten ihmisten ryhmittymiä, jotka ymmärtävät kulutuksen kuluttavan ominaisuuden. Tässä ryhmässä nuorilla on useimmiten elämäntapana jokin ihan muu kuin kertakäyttöisen materiaalin hyödyntäminen tai sitten palvelut, joita nämä nuoret hyödyntävät ovat e- tuotteita. Kulutuksen tulevaisuuden lisääntyminen johtuukin pitkälti siitä, miten nuoret tienaavat tulevaisuudessa elantonsa. Itse liikun kokolailla paljon nuorten ja nuorten aikuisten maailmassa. Ei – tämä ei tarkoita, että olisi pyrkimässä jollain tavalla ikuiseen nuoruuteen takaisin. Minua kiinnostavat ensisijaisesti nuorten mielikuvat, nuorten toiveet ja nuorten kokemat haasteet – nuorten arkipäivän lomassa. Työni kautta minulla on mahdollisuus olla ns. lähellä niitä nuoria jotka tämän päivän yhteiskunnassa luovat huomispäivän suuntaviivoja. Toisinsanoen; vanhan vallan alta versoaa uutta toivoa. Mutta onko nuorten hahmottelema todellisuus lopulta toiveikasta? Nuorisotyöttömyys, koulupudokkaiden huima määrä, syrjäytymisuhan alla oleva nuoriso, jo syrjäytyneiden nuorten määrä – ne ovat kaikki isoja asioita. Ne kaikki ovat kalliita asioita – ja ne kaikki tulevat meille kaikille eteen ajan kanssa – mutta juuri nyt niiden hahmottaminen saattaa olla liian aikaista esimerkiksi kunta – tai edes maakuntatasolla.

Platon viittaa tähän toisessa kirjassaan ”Valtio”, kohdassa, jossa Sokrates keskustelee Adeimantoksen kanssa valtion merkityksestä. Yhtä hyvin Platon olisi voinut todeta asian koskevan myös kunta – , tai maakuntapolitiikkaa itsessään. Sokrates toteaa, että kun meillä on monenlaisia tarpeita, jotka vaativat tulla tyydytytetyiksi – niin yksi tarve kutsuu yhden ratkaisun tätä tarkoitusta varten. Tässä me olemme mielestäni menneet vikaan. Meillä on käsissämme yhteiskunta, joka nojaa vahvasti trendien mukaiseen ajatteluun. Ei niinkään ajatteluun, että tosiasiassa jollekin tarpeelle – todelliselle tarpeelle, tulisi löytää todellinen ratkaisu, vaan pikemmin ratkaisu joka myötäilee todellista tarvetta ja luo lisätarpeita, joiden avulla tarve alkuperäiselle tarpeelle korostuu. Helpompi tätä asiaa olisi selittää niin, että jokainen ”luotu” tarve toimii ikäänkuin skimmaukseen tähtäävänä ”tarpeen” korostajana, joka ei ratkaise alkuperäisen tarpeen merkitystä; tarvetta itsessään. Ikäänkuin mereen hukkuvalle miehelle todella tarjottaisiin oljenkorsia, paperisilppua, betoniporsaita, käpyjä, keppejä, tietokoneita, MP3 – soittimia, halpoja ja heikkolaatuisia vaatteita ja jotain muuta – kaiken tämän lisäksi – millä hetkellinen pinnallapysymyminen mahdollisesti mahdollistuisi.  Ylikapasiteetin merkitys yhteiskunnan tuotantojärjestelmässä, joka perustuu siis lainoitettuihin ostoihin alkaa mielestäni selkeästikin hahmottua – eikä syy lopulta taidakaan olla ostajassa itsessään. Miksi siis ihmiset ovat kuluttajia? Tämä vastaa kysymykseeni, jonka esitin aiemmin tämän kirjoituksen alussa; koska vain kuluttamalla yhteiskunta joka meillä on – pysyy niiden voimien hallinnassa, jotka tällaisesta yhteiskunnasta hyötyvät. Kulutuksen tulevaisuus on turvattu – samaan tapaan kuin kuluvan maailman, elinympäristömme suunta, joka ollaan näiden voimien tiimoilta valmiiksi osoitettu.

http://www.anttiolavisalonen.fi

http://www.mielenkartta.fi

Mistä Rahat?

Kysymykseni saattaa olla varsin harhaanjohtava. Enhän minä lastensuojelussa työskentelevänä sairaanhoitajana osaa tähän vastata millään tavalla niin, etteikö joku terävämpi pääsisi sanomaan, että “ähäkutti! Ei noin, Salonen”. Joskus, joitakin kertoja minulta ollaan tätä asiaa kuitenkin kysytty. Useimmiten kysymykseen antamani vastaus on seuraavanlainen: “niin – mistä rahat ylipäätänsä mihinkään”.

Priorisointi. Se inhottava, mutta paljonkin merkitsevä sana, joka pistää aina kuntalaisen miettimään – että miksi ihmeessä meidän hyvinvointimme pitää olla tavalla tai toisella priorisoitu. Minä ymmärrän priorisoimista. Asioita pitää laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta mielestäni priorisointi ei koskaan saisi johtaa lisäpriorisointeihin. Valitettavasti suunta näyttäisi nyt olevan kuitenkin sellainen, että ilman priorisointien lisäpriorisointeja emme tule selviämään.

Mistä siis rahat esimerkiksi aikaisemmassa blogikirjoituksessani pohdiskelemaani ennaltaehkäisevään nuoriso – ja perhetyöhön? Mistä ihmeestä saisimme rahat etsivään nuorisotyöhön? Oliko vikatikki säästää kirjaston rakentamisessa niin, että säästimme ehkä muutaman miljoonan kun emme sijoittaneet monitoimitilan kaltaiseen kirjastoon – jonka oheen oltaisiin ympätty myös nuorisotilat – vai oliko ratkaisu sittenkin oikea?

Varmasti vastauksia on yhtä monia kuin on vastaajiakin. Minä olisin halunnut kirjastorakennuksen, joka ei ole pelkästään kirjastorakennus vaan myös monitoimitila – jotain missä nuorisoon saadaan yhteys. Sillä sitähän nuoret tarvitsevat; turvallista aikuista, turvallisen ympäristön ja turvallisia malleja. Nyt päätös ollaan kuitenkin tehty ja voittajia ovat talouden lukuja tänä päivänä tuijottavat aikuiset. Ja uskokaa, että näin aikuisena tämä ei tunnu kovin hyvältä. Nuorisolle tarkoitettuja uusia tiloja ei ynnätä monitoimitilamuotoisena kirjaston yhteyteen. Piste. Näin lastensuojelun (psykiatrisena) sairaanhoitajana ja aikuisena kuntalaisena minun tekisi mieli huutaa ääneen – että “mitä helvettiä te olette menneet tekemään!”.

MISTÄ SIIS RAHAT – JA MIHIN RAHAT OVAT MENNEET?

Muistan kun aloitin vaalikampanjani. Törmäsin heti kiviseinään. Minulta kysyttiin, että mistä rahat; Mistä rahat syrjäytyvien nuorten ja heidän perheidensä tukemiseen. Totta vieköön – en tiennyt vastausta silloin, enkä tiedä sitä tarkkaan ottaen tänäkään päivänä. Mikä saa minut siltikin ajamaan tätä asiaa itsepintaisesti eteenpäin? Miksi minä en vain luovu tästä asiasta? Olisi varmasti helpompiakin asioita – joista voisin jutella sujuvasti. Vastaus on yksinkertaisesti se, että kaikki nämä vuodet joita olen tehnyt töitä nuorten kanssa ovat osoittaneet sen, että nuorissa on mahdollisuus. Nuoret ovat tulevaisuudessa niitä, joiden kyytiin me tämän päivän nelikymppiset, kolmevitoset joudumme maatuvan tomumajamme ja mielenvirtamme antamaan.

Vielä tänäkin päivänä minä ihmettelen, että minkälainen oli se ihminen joka kysyi tätä “raha” – asiaa. Eikö hän näe kuinka tärkeää olisi saada nämä puolitoistasataa (100 – 150) syrjäytymisuhan alla tai jo valmiiksi syrjäytynyttä nuorta sellaiseen kuntoon, että he jonain päivänä voisivat nauttia aikuisuudesta. Eikö kaikkien lasten ja nuorten tulisi antaa mahdollisuus elää onnellisena, huolettomana tämä ainoa elämä joka meillä on. Mistä siis rahat heille tämän elämän rakentamiseen? Voisinko minä yksittäisenä ihmisenä päättää mistä rahoitus tälle asialle saadaan? Vastaan kokolailla kylmin huulin omaan kysymykseeni: En.

Olisiko tuo “mistä rahat” kysymyksen esittäjä pystynyt osoittamaan mistä rahat saataisiin yhtään mihinkään kunnalliseen asiaan? Oliko hän pystynyt osoittaman – mistä hän yksittäisenä ihmisenä saisi rahaa yhtään mihinkään; ei. Siinä me olemme kuitenkin samanlaisia.

Miten rahoitus siis tälle asialle saataisiin? Olen joskus sanonut tämän ääneen ja sanon tämän jälleen; päätökset joita me kuntapoliitikkojen suista olemme tottuneet kuulemaan ja jotka ovat arkeemme tulleet todeksi – ovat omalta osaltaan myös heijasteita kuntapolitiikkojen arvomaailmasta. Kyllä. Miksi meillä siis on alati paheneva tilanne esimerkiksi koulunsa keskeyttäneiden nuorten parissa? Miksi meillä on nuoria ja nuoria aikuisia jotka ovat jo valmiiksi päihderiippuvaisia ennen kuin he ovat päivääkään aikuisuutta ehtineet elää? Miksi meillä on koululaisia joilta puuttuu koulukirjat? Miksi koulumme ovat muuttuneet homeitiöitä sylkeviksi pahoinvointilaitoksiksi?

Tämä on vastineeni kysymykseen, jolla aloitin tämän blogimerkinnän. Mistä rahat. Todella – mihin ovat rahat menneet, joilla koulut olisi pitänyt laittaa kuntoon? Mihin ovat menneet rahat joilla oltaisiin voitu turvata perheiden, nuorison ja nuorten aikuisten elämän alkutaivalta! Miksi päätökset joita kuntapolitiikassa ollaan tehty eivät ole tehneet em. asioille yhtään mitään! Miksi minun pitää vaahdota tämän asian tiimoilta nyt!  Koska hitto vieköön – minä olen ehdolla Nokian vasemmistoliiton listalla ja minä haluan tälle asialle jotain tehdä! Minä tiedän, että yksin minä en mihinkään pysty. Minä en voi mitään luvata – mutta ääntä minä olen valmis tämän asian eteen pitämään. Mistä rahat? Sieltä – mistä päätökset. Keinot ovat olemassa – politiikka junnaa paikallaan.

TUOKO SOTE – SOPIMUS MUUTOKSEN?

Ensinnäkin olisi hyvä tehdä selväksi mitä me tarvitsemme. Me tarvitsemme mielestäni palveluita, jotka ollaan sovitettu kuntalaistemme tarpeiden mukaan. Jos sote – sopimus todella toteutuu – ei riitä, että me hyväksymme meille tarjotut palvelut sellaisenaan – halvimmalla mahdollisella hinnalla. Meidän täytyy uskaltaa ja osata ostaa sellaisia palveluita, jotka palvelevat kuntalaisten hyvinvointia – ei kunnan kassaa. Jos kunnan kassalla on tähän jotain sanottavaa – niin palveluiden tarjoaja ei ole meitä varten!

Vain oikea lääke auttaa sille tarkoitettuun vaivaan. Mikäli tarjotut palvelut ovat sitä – mitä oletan niiden olevan – ne tulevat olemaan ns. Bulkki – palveluita, jotka kyllä kattavat ison alueen kunnallisesta tarpeesta. Mutta toisaalta – me voisimme yhtälailla hoitaa esimerkiksi mielenterveyshäiriöitä c – vitamiinilla ja parasetamolilla. Ne tepsivät ihan yhtä hyvin kuin mikä tahansa hoito – jos sijoitamme kaikki sote – palveluihin tarkoitetut rahamme sen mukaan mikä on halvinta mahdollista palvelua – riippumatta palvelun tasosta!

Riittääkö tämä? Varmasti – mutta tarvitseeko meidän hyväksyä tämä; ei helvetti vieköön missään nimessä! Ostajana me voimme myös sanella, mitä palveluita me haluamme. Ja se maksaa! Se maksaa aivan hemmetisti. Mutta – silloin meidän olisi hyvä muistaa, että jos tilattu palvelu maksaa enemmän kuin julkisesti tuotettu palvelu, me voimme toimittaa asioita myös niin, että käytämme monituottajamallia tai vaihtaa palveluntarjoajaa.

Toisinsanoen – mikäli laatuvaatimuksemme eivät kata niitä palveluita, joihin meillä on varaa – ei meidän tule tällaisiin asioihin sijoittaa. Ollaanko Nokialla toimittu näin?  Onko palveluiden suhteen jokin tietty yritys lyömässä itseään läpi monopoliasemaan? Toivottavasti ei. Entä muuten – mikä on meininki palveluiden ostossa?

Ostetuilla palveluilla ollaan perinteisesti tarkoitettu ratkaistavan jonkin tietyn osa-alueen palveluiden tuottamista ulkoistetun palveluntarjoajan palveluiden kautta. Mitä nämä palvelut esimerkiksi Nokialla voisivat olla? Varmasti juuri niitä ei niin kovin hankalia tapauksia – joiden hoitaminen maksaa paljon rahaa – vaan pikemminkin juuri niitä palveluita, jotka ovat palveluiden toimittajalle kohtuullisen huokeahintaisi, mutta tuottavat samaan aikaan isoja voittoja.

Minä olen lähtenyt kunnallispolitiikkaan mukaan

yksinkertaisesti siitä syystä, että useamman vuoden työskentely sosiaali – ja terveyspalveluissa on antanut minulle valitettavan selvää osviittaa siitä, että paljon parjatut, suuret sosiaali – ja terveysalan menot koostuvat suomen kansalaisten pahasta olosta, jota me suomalaiset sitten lääkitsemme itsellemme epäsuotuisin keinoin.

Vaikka Sote – menot ovatkin suuria, eivät ne kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, mikä on inhimillisen kärsimyksen hinta. Inhimillisen kärsimyksen hinta on sanoinkuvaamattoman suuri. Mielestäni näin ei saisi olla. Minä haluan tehdä enemmän hätää kärsivien perheiden, päihdeongelmaisten nuorten aikuisten, mielenterveysongelmista kärsivien kuntalaisten, syrjäytymisvaarassa olevien nuorten ja heidän läheistensä  tukemiseksi.

Ratkaisu ei mielestäni saisi olla pääosin sellainen, että kun tilanne on jo kriisiytynyt – vasta sitten lähdetään tukemaan asiakasta. Ratkaisun pitäisi olla ennaltaehkäisevää, kohdennettua, erikoistunutta ja asiakkaan tarpeista lähtevää työskentelyä.

Kuntatasolla meillä Nokialla perheiden hätä, pahoinvointi ja ahdinko näyttäytyvät esimerkiksi niin, että kriisiytyneiden perheiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Myös päihde – ja mielenterveysongelmat ovat kasvaneet syrjäytymisen vanavedessä yli sosiaaliluokkien.

Nuorison ja nuorten aikuisten syrjääntyminen on lisääntynyt yksilöllisellä ja kollektiivisella tasolla huolestuttavan suureksi.

Luonnollisesti syrjäytymiseen, ja erityisesti nuorison kollektiiviseen syrjäytymiseen liittyy vahvasti itselääkintä, jota nuoret toteuttavat päihteiden kautta. Tähän on syytä hakea muutosta!

Nuoret on otettava puheeksi toden teolla kunnallispolitiikassa!

Puheeksiottamisen lisäksi Nokialla on lisättävä ennaltaehkäisevää perhetyötä ja etsivää nuorisotyötä jo ennen kuin tilanne perheessä nuoren kanssa kärjistyy. Ennaltaehkäisyn lisääminen, työskentely niiden perheiden kanssa, joissa ongelmat ovat tulleet todeksi säästää paitsi yhteiskunnallisia menoja, mutta myös perheiden kokemaa hätää ja ahdistusta.

NÄMÄ OVAT AJAMIANI ASIOITA MEILLÄ NOKIALLA.

Nokian vasemmistoliiton Kunnallisvaaliehdokas

Anttiolavi Tero Salonen

Ehdokasnumero: 239.

http://www.anttiolavisalonen.fi

http://www.mielenkartta.fi

Syrjäytyneet ja syrjäytymisvaarassa olevat nuoret Nokialaiset.

Istuin juuri kaksi tuntia Nokian Lukion Auditoriossa kuuntelemassa meille sote – alalla työskenteleville ja muillekin, nuorten kanssa työskenteleville aikuisille tarkoitettua koulutusta siitä, miten nuorten kanssa tulisi puhua kannabiksesta.

Koulutus osui siinä mielessä arvokkaaseen ajankohtaan, että juuri nyt meillä Nokialla – niinkuin kaikilla muillakin paikkakunnilla käy kova kuhina Kunnallisvaalien saralla. Nuorten ääni ei kuitenkaan kuulu, eivätkä nuoret oikein meinaa näkyä keskustelunaiheissa, joita me kunnallisvaaliehdokkaat nostamme esiin. Itseni ja vasemmistoliiton lisäksi vain vihreiden puolelta ollaan nuorten asiaa oltu nostamassa muutaman ehdokkaan toimesta – ja mikä tärkeintä, asiaa esiin nostamassa ovat olleet nuoret ehdokkaat.

Oma ikäni ei anna tähän enää oikein kompetenssia, mutta työni – joka siis on Nokialaisten nuorten (pääosin 15 – 17v.), mutta myös muilta paikkakunnilta tulevien nuorten kanssa tehtyä työtä – antaa ainakin osittaista kompetenssia puhua nuorten asioista – ja jos nyt tämä ei riitä, niin nuorten perheiden kanssa tekemäni työ antaa minulle selkeää osviittaa siitä mihin meillä Nokialla ollaan menossa.

Karu fakta on tämä; Kannabiksen ja muiden päihteiden käyttö on Nokialla lisääntynyt. Alkoholi ei enää ole seksikästä, koska me vanhemmat nojaamme omassa päihteidenkäytössämme valtaosin juuri alkoholin käyttöön. Nuoret sen sijaan suosivat kannabista.

Syy – ja seuraussuhteiden osalta, kannabista käyttävät nuoret turvaavat kannabikseen ja muihin huumaaviin aineisiin samoista syistä, kuin mitä valtaosa aikuisista alkoholin ongelmakäyttäjistä; alkoholilla lääkitään jotain, ja kun lääkinnällinen tarve lopulta katoaa tai muuten vain unohtuu, alkoholiriippuvuus on alkanut aiheuttaa lisäongelmia, joita sitten lääkitään lisäämällä alkoholin käyttöä.

Nuorten kohdalta ongelmana on useimmiten kollektiivinen tarve väheksyä normistoa. Tämä johtaa normiston kokeilemiseen, mikä sinänsä ei ole ongelmallista vaan pikemminkin tavanomaista – mutta tähän saumaan kuuluu myös päihdekokeilujen aloittaminen. Toisinsanoen; siinä vaiheessa kun päihteiden aiheuttamat ongelmat ovat alkaneet näyttäytyä ulospäin – ollaan päihteitä käytetty jo pidemmän aikaa.

Useimmiten juuri nuorten kohdalla päihteidenkäytön ongelmat näkyvät sosiaalisena syrjäänvetäytymisenä – tai kuten on tapana sanoa; syrjäytymisenä. Ollaan arvioita, että yksi teini-iässä syrjäytynyt nuori tulee maksamaan arviolta noin 1 000 000 – 1 400 000 euroa. Tämä ei hintana ole kovin suuri. On kuitenkiin todettava, että esimerkiksi meillä Nokialla on syrjäytymisvaarassa olevia ja jo syrjäytyneitä nuori reilut 150 kappaletta. Hintaa tälle paketille tulee optimistisempienkin laskelmien mukaan vähintään 100 miljoonaa euroa.

KEINOT OVAT OLEMASSA – POLIITTINEN PÄÄTÖSTYÖ KUITENKIN JUMITTAA.

Keinot nuorten auttamiseksi ovat olemassa. Ei puhuta pelkästään kannabiksesta tai viinasta, alkoholista tai tupakasta. Syrjäytyminen alkaa aina yksilökohtaisesti. Meiltä Nokialta puuttuu todellinen puuttumisen välineistö vaikka se olisikin olemassa. Viimeaikoina paljon kuohuttanut Kirjastohanke oli yksi tällainen – jonka avulla oltaisiin yletytty niihin nuoriin, jotka ovat syrjäytymisuhan alla. Mutta hieman mutkan kautta oltaisiin kontakti myös niihin jo valmiiksi syrjäytyneisiin nuoriin saatettu saavuttaa. Kyse ei ollut ainoastaan kirjastosta vaan myös nuorison käyttöön tulevasta tilasta Kirjaston yhteydessä. Nuorisotyö – ja nuorisotilat yhdessä ovat tänäkin päivänä ensisijaisia keinoja tarjota nuorille turvallisen aikuisen tukea ja turvaa.

Tämä kuulostaa kenties aika graavilta. Tokihan kodin pitäisi olla se paikka jolla asioihin vaikutetaan. Kyllä – koti on ehdottomasti tärkeässä asemassa – aina sinne ikävuosiin 10 – 12 (13.). Siitä eteenpäin nuori yleensä lähtee kokeilemaan rajojaan ja niitä arvoja, joita koti on tarjonnut. Ja uskokaa; houkutukset ovat moniulotteisia! On seksiä, on herkkuja, on karkkia, on viinaa, piriä, pilveä ja mikä tärkeintä; on kaveripiirin hyväksyntä! Sen ylittäminen on vaikeinta silloin kun ollaan siirrytty kodin turvasta niihin oloihin, joissa säännöt, uudet normit sanellaan cooliuden, räväkkyyden, rajattomuuden keinoin. Miksi siis hylkäsimme kirjastorakennuksen ja sen oheen suunnitellun nuorisotilan. Vastaus löytynee siitä, että hylkäämisen kannalla olleet poliittiset päättäjät varmistelevat valtaosin näin tulevaa neljää vuotta – eli niiden äänestäjien ääniä, jotka jo äänioikeutettuja ovat. Voidaankin sanoa – että niin meni lapsi pesuveden mukana.

Keinona nuorten tavoittamiseen Kirjaston yhteyteen rakennettu nuorisotila olisi ollut huippuluokkaa. Nuorisotyön jatkaminen, ennaltaehkäisevä toiminta ja etsivä nuorisotyö kuitenkin uupuu kokolailla kokonaan tämänpäivän Nokialta. Näin lastensuojelun parissa työskentelevänä Psykiatrisen hoitotyön ja hoitotyön ammattilaisena pidän Nokian tilannetta näiltä osin katastrofaalisena. Suunta on  huono, jos asiaa viedään eteenpäin pelkästään markkinoiden fiiliksellä. Tulosta ei pitäisi mielestäni kuntatasolla tehdä kuntalaisten hyvinvointia heikentävillä ehdoilla. Ne nuoret Nokialaiset – joita uhkaa koulupudokkuus, syrjäytyminen, päihdetäyteinen elämä ovat yhtälailla Nokialaisia, joille tulisi tarjota mahdollisuus kasvaa aikuisiksi – mutta tällä hetkellä kunnallispolitiikkamme tuntuu olevan tämän ja huomispäivän lukujen tuijottelua.

Me olemme valitettavan selvillä siitä mitä päihteiden väärinkäyttö saa aikaan. Me tiedämme omakohtaisesti mitkä ovat ne graavit seuraukset joita päihteiden liikakäyttö nuorissa aiheuttaa, mutta me tunnumme unohtavan, että kyseessä on seuraus siitä, että jokin on ajanut nuoren käyttämään päihteitä kohtalokkain seurauksin. Minä en halua olla puhumassa kenellekään siitä, että päihteet tulisi kieltää. Ne ovat osa ihmiskunnan historiaa ja kehitystä – mutta ne kuuluvat ennemminkin aikuisten käyttöön. Nuori on vielä kehittyvä. Valtaosin nuoret joita tunnen ovat rentoja ja huippuja tyyppejä. Eivät nuoret tarvitse päihteitä ollakseen rentoja ja cooleja. Päihteet tulevat nuoren elämään vähän niinkuin varkain. Ja kun jokin saa nuoren tuntemaan kuolemattomuuden tunteen rinnalla kaikkivoipaisuutta, maailmantuskaa sekä yliluonnollisen rajatonta elämäniloa, niin uskokaa huviksenne – sitä tulee saada jatkossakin!

Haluan nyt painottaa, että em. toteamus ei ole mikään porttiteorian loppukaneetti. Kuten tekstissäni aikaisemmin mainitsin; ” – – lääkitään jotain, ja kun lääkinnällinen tarve lopulta katoaa tai muuten vain unohtuu, alkoholiriippuvuus on alkanut aiheuttaa lisäongelmia, joita sitten lääkitään lisäämällä alkoholin käyttöä.”

Meillä on todellinen myrskyrintama keskuudessamme ja sen nimi on poliittisen tahdon puute hoitaa kuntalaisten asiaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Minä olen lähtenyt kunnallispolitiikkaan mukaan

yksinkertaisesti siitä syystä, että useamman vuoden työskentely sosiaali – ja terveyspalveluissa on antanut minulle valitettavan selvää osviittaa siitä, että paljon parjatut, suuret sosiaali – ja terveysalan menot koostuvat suomen kansalaisten pahasta olosta, jota me suomalaiset sitten lääkitsemme itsellemme epäsuotuisin keinoin.

Vaikka Sote – menot ovatkin suuria, eivät ne kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, mikä on inhimillisen kärsimyksen hinta. Inhimillisen kärsimyksen hinta on sanoinkuvaamattoman suuri. Mielestäni näin ei saisi olla. Minä haluan tehdä enemmän hätää kärsivien perheiden, päihdeongelmaisten nuorten aikuisten, mielenterveysongelmista kärsivien kuntalaisten, syrjäytymisvaarassa olevien nuorten ja heidän läheistensä  tukemiseksi.

Ratkaisu ei mielestäni saisi olla pääosin sellainen, että kun tilanne on jo kriisiytynyt – vasta sitten lähdetään tukemaan asiakasta. Ratkaisun pitäisi olla ennaltaehkäisevää, kohdennettua, erikoistunutta ja asiakkaan tarpeista lähtevää työskentelyä.

Kuntatasolla meillä Nokialla perheiden hätä, pahoinvointi ja ahdinko näyttäytyvät esimerkiksi niin, että kriisiytyneiden perheiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Myös päihde – ja mielenterveysongelmat ovat kasvaneet syrjäytymisen vanavedessä yli sosiaaliluokkien.

Nuorison ja nuorten aikuisten syrjääntyminen on lisääntynyt yksilöllisellä ja kollektiivisella tasolla huolestuttavan suureksi.

Luonnollisesti syrjäytymiseen, ja erityisesti nuorison kollektiiviseen syrjäytymiseen liittyy vahvasti itselääkintä, jota nuoret toteuttavat päihteiden kautta. Tähän on syytä hakea muutosta!

Nuoret on otettava puheeksi toden teolla kunnallispolitiikassa!

Puheeksiottamisen lisäksi Nokialla on lisättävä ennaltaehkäisevää perhetyötä ja etsivää nuorisotyötä jo ennen kuin tilanne perheessä nuoren kanssa kärjistyy. Ennaltaehkäisyn lisääminen, työskentely niiden perheiden kanssa, joissa ongelmat ovat tulleet todeksi säästää paitsi yhteiskunnallisia menoja, mutta myös perheiden kokemaa hätää ja ahdistusta.

 

NÄMÄ OVAT AJAMIANI ASIOITA MEILLÄ NOKIALLA.

Nokian vasemmistoliiton Kunnallisvaaliehdokas

Anttiolavi Tero Salonen

Ehdokasnumero: 239.

http://www.anttiolavisalonen.fi

http://www.mielenkartta.fi

 

 

Hintojen karkaaminen saattaa kääntyä itseään vastaan.

Hintojen nousu kuohuttaa monella eri yhteiskunnan osa-alueella. Tuntuu väistämättä siltä, että hintojen karkaamisella pyritään joko huomioimaan yhä syvenevä lama tai yrittäjien mahdollisuuksien vähyys palveluiden tarjonnassa ja kilpailutilanteessa johon pienyrittäjät ovat joutuneet tämän päivän suomessa.

Asiaa ei millään tavoin helpota yhteiskunnallinen tila jonka muassa suuryritysten esiinmarssia pidetään jatkuvasti voimissaan juuri viimeaikaisilla yhteiskunnallisilla muutoksilla. Yhteiskunnalliset muutokset joihin tässä viittaan ovat toistuvasti esiin putkahtavat hyväveli -kauppoja ja toimeksiantoja, joiden takaa paljastuu veroparatiisikytköksiä, suoranaisia lainrikkomisia, lain venytystä, liikelainsäädännön väärinkäytöksiä ja perustulain jatkuvaa halveksuntaa.

Juuri kuluneella viikolla Liikenneministeri Berner toi julki Hallituksen tarkoituksen muuttaa valtiollinen tieverkko maksulliseksi – tyyliin yhdysvallat, jota ylläpitäisivät mm. vakuutusyhtiöt, teleoperaattorit ja autokaupat. Liikenneväylien huollosta Berner tyytyi mainitsemaan kuitenkin vain sen oleellisen seikan, että tämän – – myötä kyky investoida väyliin voisi kaksin- tai kolminkertaistua nykyisestä. Voisi ei suinkaan ole sama kuin ”tulee tapahtumaan”. Voisi on jotain mikä saattaa tapahtua tai ehkä tapahtuu.

Itse saan olla aitiopaikalla tarkastalemassa oman ammattiryhmäni kautta tätä samaa ”voisi” – ajattelutapaa. Tarkoitan tällä sitä, että se mikä jää yksityisiltä ”investoijilta” puolitiehen viedään lainsaneleman mallin mukaisesti päätökseen julkisin varoin. Hurraa! Kukapa tällaisesta voisi kieltäytyä.

 

Ajatelkaapa seuraavankaltaista hypoteesia – yritys tai yksityinen yhtiö joka on tekemässä jotain/tarjoamassa jonkinlaista palvelua jonkin kunnan alueella saa kilpailulain mukaisen rahoituksen – mutta sitten lopulta se ei kykenekään tekemään/tarjoamaan siltä odotettua/ostettua palvelua siihen hintaan, johon se on palvelun luvannut tuottaa. Mitä tapahtuu?

Sopimuskausi ei suinkaan pääty vaan julkista rahoitusta lisätään palvelun loppuun saattamiseksi ja palveluiden saattamiseksi sille tolalle, joka täyttää tarvittavat laatukriteerit. Laatukriteereitä valvotaan pääasiassa ostopalveluiden toteuttajan toimesta ja niiden pääsisältö raportoidaan eteenpäin palvelun ostajalle, eli julkista taloutta pyörittävälle koneistolle, joka tarkastaa laatukriteereiden yhteensopivuuden tehtyjen/tuotettujen raporttien/tapahtuneiden/tuotettujen palveluiden kanssa.

No, miten siis käy tämän hypoteesin mukaan valtakunnalliselle tieverkolle, jos väyläyhtiöiden toimintaa alkavat ylläpitämään vakuutusyhtiöt, teleoperaattorit ja autokaupat? Luullakseni – tulee tapahtumaan niin, että valtion rahoituksella turvataan näiden em. instanssien toiminta ja luodaan näin ollen monopoliasetelma, jonka valvonta ei enää kuulu palvelunostajalle vaan em. instanssien alihankkijoina toimiville yrityksille, joilla on omat alihankkijansa ilman eri sopimusta minkäänlaisesta vapaasta kilpailusta.

Helpommin ymmärrettävänä kokonaisuutena voisi käyttää sanaa pyramidihuijaus; tässä ajattelutavassa vakuutusyhtiöt, teleoperaattorit ja autokaupat hääräilevät capoina ja rahoituksen ostoon tarvittavan taloudellisen potentiaalin tarjoavat tahot taas capo di tutti capoina. Tämän lisäksi varmaan myös lainsäädäntötyötä tekevien joukosta löytyy omalta osaltaan consigliereja ja jonkinsortin underbosseja ja itse työn tekevät toimivat näiden tahojen edustamat, ennalta määritellyt yritykset. Kuulostaako tämä vapaalta kilpailulta?

Yksityistäminen tällä tavoin tulee lopulta nostamaan hinnat sille tasolle, että palveluntuottaminen näine hyvineen osoittautuu mahdottomaksi. Sitä eivät halua palveluntuottajat, mutta eivät myöskään palveluiden tarvitsijat. Kaikista vähiten sitä toivovat ne, jotka ovat pyyteettömästi lähteneet sille tielle, jossa palveluita ollaan päätetty hankkia esim. kuntalaisten aidon tarpeen toteuttajiksi.

Nyt käynnissä olevasta mallista seuraa väistämättäkin se, että yhteiskunta ei enää voi tällaisia yrityksiä/yksityisiä yhtiöitä pitää palveluiden tuottajinaan. Toki he ovat jo siinä vaiheessa saaneet omansa ja siirtyneet voittoinensa jonnekin toisaalle taikomaan lisää rahaa ja valtaa. Mutta miten tämä vaikuttaa tällä hetkellä – sillä aivan tavallisella kaduntallaajan tasolla?

Toinen mielenkiintoinen uutinen johon törmäsin oli yksityisiä eläinlääkäreitä koskeva kirjoitus. Siinä kerrottiin kuinka helsingin seudulla asuvien kotieläimen omistajien arkea lamaa ja tummentaa tieto siitä, että rakkaan haukun tai kissin kohtaloksi saattaa koitua tavallista palkkatyötä tekevien kukkarolle sopiva julkisten palveluiden puuttuminen eläinlääkinnän puolelta  – eli toisin sanoen palkkatyötä tekevien kukkarolle sopiva huokea hinnoittelu. Sen sijaan – ollaan törmätty ongelmaan, jossa lemmikkieläimelle ei enää ole varaa ostaa yksityiseltä eläinlääkäriltä palveluita.

Itse olen koira – ja kissaihmisiä. Toisinsanoen, meiltä löytyy molempia. Kissamme alkoi vuoden 2015 joulukuussa kakomaan omituisesti, oksenteli toistuvasti ja alkoi menemään huonoon kuntoon. Eläinlääkäreiden tarjontaa tutkaillessamme huomasimme sen valitettavan tosiseikan, että julkista eläinlääkäriä ei kuntataholta löydy. Yksityisiä kylläkin. No, eläinrakkaana ihmisenä ajattelin, että ihan sama – makoi mitä maksoi – Kissa pitää saada kuntoon; ja niin lopulta se yhden tunnin käynti yksityisellä eläinlääkäriasemalla maksoi 660e. Ja minä en asu Helsingissä. (Vaihtoehtoisesti kissan eutanasia olisi maksanut vain 180e.) Vaihtoehtona oli myös seuraavanlainen kokonaisuus – mikäli minulla ei olisi varaa maksaa tutkimuskuluja, tarvittavia hoitoja ja jälkihoito-ohjeita, voisin minä maksaa kyseisen yksityisen eläinlääkärifirman hoitokulut kätevästi osissa Intrum Justitian kautta alkaen 90e/kk seuraavien 10 kk:n ajan. Tällöin hinta siis nousisi kokonaisuudessa 900e. Melkoista – eikö totta. Sanottakoon sen verran, että kyseinen kissa on edelleenkin elossa ja voi hyvin.

Mitä olette mieltä; kuinka pitkälle täytyy ajassa mennä, että tilanne on sama myös terveydenhuollon puolella. Sote tekee kovaa vauhtia tuloaan ja sen mukanaan kantamat merkit ovat kaikkea muuta kuin huojentavia. Ollaan annettu aivan selkeästi ymmärtää, että terveydenhuolto muuttuu kaikilta osin kilpailuksi – samaan tapaan kuin tieverkoston huoltaminen. Luuletteko, että tieverkkoa huolletaan vastaisuudessa paremmin? Siitä ei olla vielä toistaiseksi puhuttu yhtään mitään – ollaan vain mainittu, että väylien kunnossapito ”voisi” muuttua tehokkaammaksi. Millä perusteella näin odotetaan? Koska joku lupaa näin tapahtuvan? Itse Berner on näin luvannut – mutta merkitseekö se yhtään mitään?

Kuinka pitkä askel pitää eteenpäin ottaa, että terveydenhuollon palveluita on tarjolla vain niille, joilla on varaa niistä maksaa riittävästi. Minä veikkaan, että mikäli tämä suunta johon olemme nyt matkalla säilyy – meillä on vuonna 2025 kymmenkertainen määrä köyhiä, kymmenkertainen määrä asunnottomia ja kymmenkertainen määrä sellaisia ihmisiä, joilla ei ole varaa riittäviin terveydenhuollon palveluihin. Mitkä muut palvelut jäävät näiden ihmisten ulottumattomiin? Aika näyttää – ja tähän suuntaan me olemme menossa.

Mutta mikä on tämän kirjoitukseni sanoma? Miten siis hintojen karkaaminen voisi vaikuttaa ratkaisevasti suomen tilanteeseen. Yksinkertaista – suomalaiset eivät enää tarvitse (pakon sanelemana) tarjottuja palveluita, jolloin palvelurakenne eittämättäkin muuttuu. Liian kallilla palveluita tarjoavien yhtiöiden ja yritysten palveluksia ei enää kukaan pysty ostamaan tai saa ostetuksi, jollon näiden samaisten yritysten tarjoamat palvelut – joista valtaosa on osa ns. luodun tarpeen varaan rakennettua palvelurakennetta – menettää merkityksensä. Tämä johtaa tietenkin siihen, että koko yritysverkosto romahtaa oman himmelinsä mukana ja yrityskenttä aukeaa jälleen sellaisille palveluntarjoajille, joiden palveluille on  kollektiivisesti ajatellen kysyntää.

Luotu tarve ei ole kovin merkittävässä asemassa kun pakko tarpeen merkityksettömyydelle käy selväksi. Ei pidä unohtaa, että Suomen kansalaisia hallitaan pitkälti mielikuvien, ajatusten, uhkakuvien ja suomalaisuuden hengessä tapahtuvan kansallistunteen keinoin. Mutta samaan aikaan myös ylläpitämällä menttaalimallia siitä minkälainen suomen kansalaisen tulisi olla sen sijaan minkälainen suomen kansalainen on. Se mikä 75 – 90 vuotta sitten tapahtui viidessä vuodessa tapahtuu nyt päivässä – mitä tulee siis mielialojen, mielipiteiden ja näkemysten muuttamiseen. Tarvitaan kuitenkin riittävän massiivinen kokonaissykäys, joka ollaan höystetty riittävän emotionaalisella mielikuvalla, joka osuu riittävän laajalle alalle kansan syviä rivejä.

Harmittavaa ja mahdollisuuksia lamaavaa tässä aikakaudessa kuitenkin on se, että tämän hallituksen jälkeen luotto yrittäjiin ja yhtiöiden pyrkimyksiin alkaa olemaan vähissä. Se mitä suomi todellakin tarvitsee on pienyrittäjiä – mutta kuka haluaa lähteä pienyrittäjäksi, kun isot-, kasvottomot suuryritykset ja pörssiyhtiöt toimivat lainsäätäjien luoman hyväveliverkoston suojeluksessa ja voivat likimain täysin – lakien ulottumattomissa luoda oman monopolinsa toimintaehdot juuri sellaisiksi kuin ne parhaaksi näkevät.

Se, että yrityksille annetaan mahdollisuuksia tarkoittaa myös sitä, että näiden mahdollisuuksien joukkoon ollaan mahdutettu myös mahdollisuus kaatua. Eikä se  ole mitään muuta kuin elämää. Vaikka minä kannatankin pienyritysten/pienyrittäjien asemaa suomessa, niin ensisijaisesti minä näen pienyrittäjien aseman merkittävimpänä osa-alueena sen, että ne luovat kollektiivista hyvää ympärilleen. Samaan tapaan kuin kuka tahansa työtätekevä suomalainen on luomassa kollektiivista hyvää ympärilleen.

Palvelutuotannon ja tarjonnan rakennetta pitäisi uudelleentarkastella.

Tällä hetkellä tarjottujen palveluiden vaakakuppi näyttäisi olevan painumassa enemmän niinsanotusti ylituotannon kapasiteetin puolelle. Tällä tarkoitan sitä, että valtaosa palveluistamme, kulutushyödykkeistämme ja arjen tarpeiden tyydyttäjistä tuotetaan pääsääntöisesti suuryritysten ja suuren pääoman ehdoilla. Hukkaan heitetty ylikapasiteetti ei edistä kestävää kehitystä eikä palvele yhteiskunnallisesti ajatellen – tasa-arvoisesti niitä, joilla on pulaa kaikesta.

Suuryritysten ja suuren pääoman keinoilla tuotetut palvelut ollaan mitoitettu kansallisella tasolla sellaisiksi, että palvelurakenne, sekä palveluiden saatavuus kaikilla elämän osa-alueilla muodostaa isolta rintamalta liikkeelle lasketun kokonaispaketin, johon ollaan mahdutettu myös niitä yhteiskunnallisesti tärkeitä palveluita, joiden ollaan perinteisesti katsottu kuuluvan erityisosaamisen, erikoistuneen tietämyksen ja täten kansalaisten hyvinvointia turvaavan konkretian piiriin.

En sano, etteikö yksityistä sektoria ja yksityisen sektorin keskisuuria yrityksiä tarvita palveluiden tuottajina yhteiskunnassa ja erityisesti kunnallisella tasolla. Yhteiskunta tarvitsee sekä julkista, että yksityistä puolta hoitamaan kansalaisten asiaa ja turvaamaan tärkeitä palveluita. Yksityisyrittäjyyden kautta tapahtuva tuotanto, palveluiden laajuus tulee olla osa konkreettista huomista – mikäli haluamme työpaikkojen määrän lisääntyvän millään osa-alueella.

On uskallettava helpottaa pienyrittäjien asemaa niin, että pienyrittäjien tarjoama ”kohdennettu” osaaminen  ja kohdennetut palvelut alkavat tuottamaan kunnallisella tasolla tulosta. Tuloksella tarkoitan inhimillistä pääomaa joka muodostuu pääosin siitä tosiseikasta, että me tarvitsemme veronmaksajia, osaajia, erityisosaajia ja ennenkaikka hyvinvointia – jonka saavuttaminen on realistista vain sellaisessa yhteiskunnassa, jossa kansalaisilla on oikeus ja mahdollisuus työhön sekä riittävään toimeentuloon.

Pienyrittäjien aseman parantamisen seurauksena voidaan tulevaisuudessa nähdä pätkätöiden vähentymistä, mutta myös vuokratyön ja osa-aikatyön asteittaista hiipumista. On ymmärrettävä myös se realiteetti, että yli 50 vuotias, pitkän työuran tehnyt työssäkäyvä henkilö on yritykselle valtava tiedollinen ja taidollinen etu ja hiljaisen tiedon mukanaan kuljettaja. On varmistettava vaikka sitten lainsäädännön keinoin, että kenenkään työura ei katkea juuri elämän seesteisiä vuosia lähestyttäessä.

Pienyrittäjyyden aseman parantamisella ja kohdennettujen palveluiden lisäämisellä on mahdollista luoda työpaikkoja, joissa ihmiset todella voivat tehdä töitä enemmän kuin puoli vuotta kerrallaan. Tuskin kukaan itseään ja henkilökuntaansa vähääkään arvostava yrittäjä ajattelee yritystään sellaisena työllistäjänä, jolle työntekijät ovat vain se pakollinen menoerä, johon tarvitsee satsata vain sen verran että työ tulee tehdyksi. Työvoimaa ”kertakäyttökamana” pitävä yrittäjä ei näe nenänvarttaan pidemmälle, eikä hänellä todennäköisesti ole mitään oleellisesti pysyvää tarjottavaa yhteiskunnalle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhteiskunta tarvitsisi niitä yrittäjiä, jotka työllistävät vain itsensä ja tekevät tällä tavoin tulosta. Minä näen, että hyvä suomi – hyvä yhteiskunta on mahdollista nostaa jälleen maailmankartalle pitkäjänteisen yhteistyön seurauksena. Tarvitaan kuitenkin uskoa siihen, että yhtä köyttä vetämällä voimme onnistua ja siihen, että toisiamme vastaankäännettyinä kilpailutilanne ajaa meidät alati pahenevaan syöksykierteeseen, josta pois pääseminen on meidän itsemme käsissä. Valinta on meidän. Meidän on itse kavuttava siitä kuopasta pois, jonka itsellemme kaivamme! Haluammeko me keskittyä olennaisiin seikkoihin vaiko niihin epäolennaisiin?