Hoitajien Ylityökielto vaarantaa potilasturvallisuuden?

hoitotyö 3

 

Eilen tuli jälleen kerran hieraistua näin sairaanhoitajamiekkosena silmiään, kun Suomen suurimman sairaanhoitopiirin Johtava Ylilääkäri Petri Bono totesi, että

”Kunta-alan ylityö- ja vuoronvaihtokielto voi vaarantaa pitkittyessään potilasturvallisuuden – -”.

Pitäisikö jättää tämä nyt hautumaan tähän hetkeksi.

Vai toistetaanko vielä kertaalleen se mitä Johtava Ylilääkäri Petri Bono totesi?

”Kunta-alan ylityö- ja vuoronvaihtokielto voi vaarantaa pitkittyessään potilasturvallisuuden”.

Puolitoista päivää YLITYÖ – ja VUORONVAIHTOKIELLOSSA (ei saa teettää lisätyötä toisessa toimipisteessä, esim. sijaisena.) ja potilasturvallisuus vaarantuu?

No, mitenkäs se nyt olikaan niiden palkankorotusten kanssa?

Kieltämättä aika arvokasta työtä me hoitohenkilökunnan jäsenet teemme, jos YLITÖILLÄ ja VUORONVAIHDOILLA (ei saa teettää lisätyötä toisessa toimipisteessä, esim. sijaisena.) pidetään ihmiset turvassa, kunnossa ja elossa.

Kyllä tässä nyt taas koetellaan Hoitoalan ihmisten kiltteyden ja vastuuntunnon rajoja.

Tosin, tämähän ei ole millään tavalla uutta. Vuonna 2007, kun me hoitoalan ihmiset uhkasimme lakolla, syytettiin meitä ahneiksi, pikkusieluisiksi ja ennenkaikkea potilaiden hengen, turvallisuuden ja terveyden vaarantaviksi, lihaviksi – ja ennenkaikkea liian pienellä koulutuksella, liikaa vaativiksi työntekijöiksi. Muistaakseni vuonna 2007 KOKOOMUS lupaili tuntuvaa palkankorotus – mikä ei koskaan sitten tapahtunutkaan.

Tapahtui kuitenkin seuraavaa; 

– Vuonna 2008 Jyrki Katainen vaatimalla vaati, että suomeen pitää luoda 1,8miljoonalle ulkomaalaiselle työpaikkoja. Tällä pohjustettiin uutta matalapalkka-alaa, johon esim. Juhana Vartiainen on myöhemmin ottanut vahvasti myönteisen kannan.

– Vuonna 2011, pääosin Kokoomuksen ja Jyrki Kataisen aloitteen pohjalta suomeen tuotiin Filippiiniläissairaanhoitajia tekemään ahneiden ja uhmakkaiden suomalaissairaanhoitajien työtehtäviä.

– Vuonna 2013 – 2014 Filippiiniläissairaanhoitajat olivat valtaosin kadonneet sairaanhoitotyötehtävistä, koska työnantajapuolen tarjoama  toimeentulo em. filippiiniläissairaanhoitajille oli (heikomman työehtosopimuksen varjolla) huonompi kuin kotimaisilla sairaanhoitajilla. Tätä ei oltu osattu odottaa; Filippiiniläissairaanhoitajat osasivatkin lukea ja keskustella suomalaisten sairaanhoitajien kanssa työehtosopimuksen sisällöstä!

– Vuosina 2013 – 2018 suomeen työskentelemään jääneet filippiiniläissairaanhoitajat ovat nyttemmin pääosin kelpuutettuja yksityisten terveysjättien lähihoitajiksi ja laitosapulaisiksi. Ja kuten arvata saattaa – heikommalla toimeentulolla kuin suomalainen lähi/perushoitaja tai laitosapulainen.

 

Mitä me siis tästä opimme?

Olisi ainakin hyvä muistaa, että vaikka kokoomuksen vaakunaan aina vaalien alla ilmestyykin sirppiä ja vasaraa tai melaa, tietokoneruutua, hirttoköyttä, partaterää… ihan mitä tahansa – niin ei. Kokoomus ei aja työtätekevien asiaa. Mutta koska Kokoomusta ei ihan kaikesta voi syyttää, niin meidän kannattaa nyt palata perustavanlaatuisen kysymyksen äärelle;

Mikä on ihmisten terveyden hinta? Onko se sellainen, jonka ylläpitämiseksi hoitajien pitää tehdä jatkuvasti ylitöitä, tai vaihdella toimipisteitä – jotta tarvittavat työtehtävät tulisi tehtyä?

Mikä on ihmiselle tarjottavan potilasturvallisuuden hinta? Onko se jotain sellaista, jonka ylläpitämiseksi hoitajien pitää tehdä jatkuvasti ylitöitä, tai vaihdella toimipisteitä – jotta tarvittavat työtehtävät tulisi tehtyä?

Mikä on ihmisen hengen hinta? Ja kenen vastuulla se on? Onko se yksittäisen työntekijän vastuulla? Työntekijän jolta edellytetään jatkuvaa joustoa työajan suhteen, ylitöiden muodossa, tai työntekemisen suhteen toisessa toimipisteessä vain, koska työresurssi halutaan pitää minimissä?

Vastaus näihin kaikkiin on; ei. Työntekijän vastuulla on tehdä työnsä niin hyvin kuin hän pystyy. Vastuu ei myöskään ole esimiehellä, eikä yksikön johtajalla.

Heidän tehtävänsä on resurssoida parhaan kykynsä mukaan työntekijöitä kentälle tekemään tätä tärkeää työtä.

Vastuu tästä kaikesta on lopulta siinä – miten me näemme koko SOTE – kentän merkityksen.

Jos ratkaisu vuodesta toiseen on, että säästöä luodaan tekemällä vääryyttä, jättämällä hoitamatta, siirtämällä vastuuta työntekijöiden niskoille niissä kysymyksissä, joihin vastaaminen on työntekijän ihmisarvoa, itsemääräämisoikeutta ja ammattitaitoa halveeraavaa, niin silloin meillä kenelläkään ei ole hyvä olla.

Me hoitotyötä tekevät ihmiset emme paljoa pyydä.

Me vastaamme ihmisten hyvinvoinnista, ihmisten terveydestä ja kaikkien julkisuuteen levinneiden asiantuntijalausuntojen perusteella myös ihmisten hengestä.

Eikö se ole riittävä syy vaatia ansaittua arvostusta yhteiskunnassa?

 

 

Anttiolavi Salonen, 

www.mielenkartta.com

Mainokset

Itseohjautuneisuutta, saneltuja käytänteitä.

 

 

 

eduskunta2_750Itseohjautuvia laivoja, itseohjautuvia lennokke, itseohjautuvia henkilöautoja. Tulevaisuus näyttää upealta, uudelta uljaalta maailmalta, jossa tilaa itseohjautuneisuudelle on enemmän kuin koskaan. Työvälineinä robotit ovat jo nyt marssimassa yhteiskuntaa pyörittäville aloille kovalla sykkeellä. Puhutaan lääkärikunnan eräiden tehtävien osittaisesta katoamisesta, lakimiesten osittaisesta katoamisesta..

Tosiasiassa – koneet ovat jo nyt korvanneet esimerkiksi kaupan kassahenkilökuntaa monessa pienessä ja vähän suuremmassakin kaupassa. Voimme siis hyvin mielin odottaa, että tulevaisuudessa väijyvä tulevaisuus tulee vahvasti nojaamaan koneiden tekemään työhön, jossa ihmisten tehtäväksi jää jonkinlainen Herroina ja Rouvina elämästä nauttiminen.

Mutta onko asia todella näin. Omituista kyllä – kaiken tämän tehtävien siirtelyn vuoksessa koneille ollaan toistuvasti ja yhä enenevissä määrin siirretty tehtäviä, joita ovat tavallisesti tehneet yhteisölliset ammattikunnat.

Eräs hallituksen viimeisistä lakialoitteista ei kuitenkaan koske itseohjautuvia laivoja tai edes lennokkeja. Törkeyden huipentumana lienee yksi viimeisimmistä lakialoitteista jonka tiimoilta työntekijä ei saisi tietyin perustein keskustella esimerkiksi työnantajaliittoaan edustavan lakimiehen kanssa riita-asioiden sisällöstä työpaikalla. Tämä ollaan verhoiltu näyttämään siltä, että kyseessä on tavalla tai toisella liikesalaisuuksien ja teknisten tietojen välittäminen eteenpäin asioiden selvittelyssä. Tässä kuitenkin tunnutaan unohtaneen, että salassapitoa ja yritysten liikesalaisuuksia varten ollaan jo aikapäiviä sitten määritelty ne lainkohdat, joista rangaistus heilahtaa kokolailla helposti, mikäli kyseisiä lainkohtia on valmis rikkomaan.

Hallitus valmistelee lakia, joka estäisi työntekijää kertomasta keskeisiä tietoja liiton juristille työpaikan riitatilanteissa. Tämä tarkoittaa, että työntekijä ei voisi enää kertoa liikesalaisuuksia tai luottamuksellisia teknisiä tietoja esimerkiksi ammattiliittonsa juristille, vaikka riita koskisi työsuhdetta ja liikesalaisuuksia.
Näin ei voisi toimia, vaikka tieto olisi keskeistä työntekijän kiistellessä työnantajan kanssa aiheesta, joka jollakin tavalla liittyy liikesalaisuuteen tai teknisiin tietoihin. Työntekijä voisi myös saada rangaistuksen, jos hän vilauttaa liikesalaisuuden tai teknisen ohjeen asiaansa avustavalle työpaikkansa ulkopuoliselle ihmiselle. Ongelmaa lisää se, että työnantajat vaativat sopimuksiin yhä useammin kirjausta salassapitovelvollisuudesta, mutta puhumisrajoite olisi voimassa, vaikka sopimuksessa ei olisi mitään mainintaa salassapidosta.

Tällä uudella, nyt valmistelussa olevalla lailla pyritään venyttämään kokolailla yksipuolisesti – kaikkea riitelyä työpaikoilla niin, että mikäli työnantaja katsoo em. salaisuuksia rikottavan on työnantajalla mahdollisuus soveltaa Rikoslain 30 luvun 5 pykälää työntekijää vastaan, jolloin alkuperäinen riitatilanne – riippumatta mikä tahansa se ikinä olikaan – jää tulkinnanvaraiseksi.

Salassapidettävien asioiden kohdalla toteutetaan jo nyt merkittävää yksipuolista ja paikallista sopimista. Työnantajan määrittelemien salassapitosopimusten puitteissa voidaan toimia vast’edes tulkinnanvaraisesti, mikäli työntekijä turvautuu esimerkiksi oman ammattiliittonsa tarjoamiin lakipalveluihin. Mitä tästä lopulta sitten seuraa? Tämä tulee johtamaan ajan kanssa lakko-oikeuden kaikinpuoliseen mitätöintiin, työnantajan tekemien päätösten kyseenalaistamatta jättämisiin, paikallisten sopimusten lisääntymisiin kaikissa mahdollisissa tilanteissa, joissa paikallisesti voidaan asioista sopia.

Näyttää valitettavan paljon siltä, tämä hallitus – kaikessa oikeistohegemoniassaan on valmis romuttamaan kaiken sen, minkä eteen edelliset, jopa ne vähän heikomminkin toimineet hallitukset – ovat tehneet tosissaan työtä. Eikä pelkästään sitä – vaan myös sen, että uskoa parempaan huomiseen todella on. Meillä suomessa on näillä näkymin edessä tulevaisuus, joka sanellaan kaikilta osin rahan ehdoilla. Minkäänlaiseen inhimilliseen aspektiin ei enää haluta aikaa tai varoja tuhlata.

Mihin tämä uusi, nyt valmisteilla oleva laki siis nojaa ajatuksensa; työntekijäpuolen vaatimusten mitätöintiin, ristiriitatilanteiden ohittamiseen työnantajapuolen etujen mukaisesti, työntekijäpuolen saavutettujen etujen alas ajamiseen.Toisinsanoen, kaikkiin niihin tekijöihin, joita hallitus on nyt antanut ymmärtää olevan tuloillaan – joista tyypillisesti työtätekevä väestö on nostanut äläkän.   Teorian tai käytännön kautta toteennäytettävän esimerkin tiimoilta nyt valmisteilla olevan lain heikkouksia on kuitenkin vaikea osoittaa tosiksi.

Voimme luonnollisestikin hakea referenssiä historiallisesta perspektiivistä asiaan ja pohtia syitä sitä kautta miksi tällaisen lain valmistelu todennäköisesti ollaan laitettu käyntiin, vaikka esimerkiksi yrityssalaisuuden säilyttämisen kohdalla laki jo tällä hetkellä suojaa työnantajaa, yritystä ja yhtiötä – tai muuta sellaista tahoa, joka työllistää työntekijöitä/työtä tekeviä henkilöitä. Paikallisten sopimusten kautta ollaan kuitenkin yhä enenevissä määrin luotu pontta sille tosiasialle, että työnantaja voi vaatia sopimuksiin yhä useammin kirjausta salassapitovelvollisuudesta, mutta myös ”puhumisrajoitteen” muodossa, vaikka sopimuksessa ei olisi mitään mainintaa salassapidosta.

Mikäli tarkoituksena on lietsoa lakkoa, ristiriitoja ja eriarvoisuuden kasvua on tämä operaatio menestys. Liitoista tuskin on pääosin enää vastusta työnantajien pyrkimyksille – päinvastoin; liittojen päättävinä eliminä häärivät työnantajapuolen asiaa ajavat sidosryhmäuskovaiset, joille oma tontti on juuri sellainen kuin asiassa ollaan kaavailtukin.

Luotto tulevaisuuteen tulee kuitenkin säilyttää. Kun tämä farssi lopulta päättyy on työntekijöillä kova työ edessään asioiden saattamiseksi sille tolalle, jossa työntekijöiden yhteiskunnallinen arvo ja merkitys jälleen myönnetään. Sitä ennen meillä on kuitenkin paljon vielä roskaa edessämme joka pitää selvitellä asiallisesti, mutta vakuuttavin keinoin.