Mistä liikkeelle ja mihin päin? Nokian – malli. Silkkaa humpuukia vaiko mahdollisuus?

nokianvaakuna

pakkolaki

Kaikki on avoinna. Tuntuu siltä, että kenelläkään ei ole oikeaa vastausta ja ne jotka ovat kokonaisuutta lähteneet selittämään selittelevät sitä tavalla tai toisella omien etujensa tai oman ryhmänsä edun nimissä. Toiveet siitä, että perustulo olisi täysin ilmaista rahaa, on syytä haudata. Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen on ehdottanut, että vastikkeettomasta sosiaaliturvasta luovuttaisiin. (Aamulehti)

 

Mikä siis ratkaisuksi. Vastikkeettoman sosiaaliturvan kuoppaaminen sellaisenaan tuskin ratkaisee mitään, mutta ajan kanssa vastikkeettoman sosiaaliturvan kuoppaaminen saattaa luoda jotain uutta ja antaa uusia suuntia työllisyystilanteen paranemiselle – kunhan vain muistettaisiin, että pakottamalla asiassa ei päästä tavoiteltuun lopputulokseen. Mikä siis ratkaisuksi? Kenties työttömyyttä, työkyvyttömyyden syitä, ja pitkäaikaistyöttömyyteen johtavia tekijöitä pitäisikin tarkastella jollain muulla keinoin kuin johdattelemalla vastikkeettoman sosiaaliturvan nauttijoita pakolla leivättömän pöydän ääreen. Ovatko työttömyyden, työkyvyttömyyden tai pitkäaikaistyöttömyyden syyt ylipäätänsä niin yksiselitteisiä kuin mitä meidän ollaan annettu ymmärtää? Onko syy aina työkyvyttömässä, työttömässä tai pitkäaikaistyöttömässä kansalaisessa?

PERUSTULO vs. TYÖTTÖMYYSTURVA.

Miten Nokian kaupunki voisi tulla vastaan työttömyyden torjumisessa. Olisiko oikea ratkaisu se, että töitä vain järjestettäisiin mahdollisimman monelle työtä haluavalle työttömälle ja miten se tapahtuisi? Vastikkeettomien sosiaalitukien ajan sanotaan olevan matkalla kohti karvasta loppuaan. Nordean Yksityistalouden ekonomisti Olli Kärkkäinen pohdiskeli asiaa vuoden 2017 helmikuussa seuraavasti: ”Nykyisin työtön saa työttömyysturvaa vain jos hän hakee töitä ja opiskelija saa opintorahaa vain jos hän etenee opinnoissaan”. Kärkkäinen pohdiskeli tuolloin myös perustulomallin käyttöönottoa ikään kuin vaihtoehtoisena kannanottona vastikkeettoman sosiaaliturvan sijaan seuraavasti: ”Perustulo olisi sen sijaan vastikkeeton sosiaaliturvamuoto, jossa työttömät ja opiskelijat saisivat sosiaaliturvaa riippumatta siitä, mitä he tekevät tai ovat tekemättä.” Kuten Kärkkäinenkin toteaa – ollaan työttömät jo valmiiksi ehdollistettu toimimaan vastikkeellisen sosiaaliturvan alaisuuteen – he hakevat aktiivisesti työtä. Perustuloa on kutsuttu myös kansalaistuloksi, kansalaispalkaksi, osallistumistuloksi sekä yhteiskunnalliseksi osingoksi, joissa kaikissa malleissa on hieman eroja toisiinsa. (wikipedia)

OSALLISTUMISTULO.

Heikki Hiilamon, Antti Moision ja Pasi Parpon pohdinnoissa vuoden 2017 alussa puhuttiin myös osallistumistulosta. Osallistumistulon käsite on seuraavanlainen; Osallistumistulo poikkeaa perustulosta yhdellä merkittävällä tavalla. Perustulo maksetaan vastikkeetta jokaiselle pysyvästi maassa asuvalle. Osallistumistulon ehtona on osallistuminen jollain tavalla yhteisön toimintaan perustuloa myöntävässä maassa. – – Osallistumistulon saantiehtona olisi sosiaalityöntekijän kanssa sovittu osallistumissuunnitelma. Mikäli asiakas ei halua osallistua, tai sosiaalityöntekijän kanssa ei yrityksistä huolimatta päästä sopimukseen, asiakas siirtyy toimeentulotuen perusosan suuruiselle passiivituelle. Passiivituelta on aina mahdollista palata osallistumistulolle tekemällä suunnitelma sosiaalityöntekijän kanssa.

Mutta aktivoisiko perusosan suuruinen passiivitulo riittävästi juuri sellaista henkilöä, joka ei haluaisi osallistua osallistumissuunnitelman mukaiseen toimintaan?

 

Osallistumissuunnitelmasta todettua on, että ”Osallistumissuunnitelmasta tulisi aikuissosiaalityön työmuoto toimeentulotuen Kela-siirron jälkeiseen maailmaan, ja mahdolliseen perustulon maailmaan. Käytännössä osallistumissuunnitelma korvaisi nykyisen kuntouttavan työtoiminnan ja sosiaalisen kuntoutuksen – sekä mullistaisi suomalaisen sosiaalityön ja aktivointipolitiikan. Mitä jos asiakkaalle ja sosiaalityöntekijälle annettaisiin valta ja vastuu sopia osallisuutta ja työllistämistä edistävistä toimista keskenään? Osallistumissuunnitelma olisi tällöin aidosti voimavaralähtöinen ja voimaannuttava neuvottelu niin asiakkaalle kuin sosiaalityöntekijälle.”

 

En tiedä onko tämä hyvä ajatus. Mielestäni on jollain tapaa jopa hieman kyseenalaista lähteä ottamaan sellaisia sosiaalitukia pois vastikkeettomuuden nojalla, joilla ollaan ainakin jollain tapaa pystytty turvaamaan esimerkiksi juuri työssä sairastuneiden työkyvyttömien selviytyminen arjessa. Sen sijaan näkisin, että aidosti voimavaralähtöinen ja voimaannuttava toiminta/neuvottelu ovat omiaan viemään asiaa eteenpäin juuri pitkään työttömänä olleiden, lyhytaikaistyöttömien ja päihdeongelmista kärsivien kohdalla. Ratkaisu saattaakin löytyä juuri ratkaisukeskeisestä ja voimavaralähtöisestä ajattelusta, ja juuri sillä perustein tässä voisi olla yhdenlainen ratkaisu, mutta mitä me voisimme ynnätä osaksi tätä ajatusta – saavuttaaksemme ikäänkuin Nokialaisen tavan toimia asiassa Nokialaisten työttömien ja työkyvyltään alentuneiden kohdalla?

 

AIEMMAT YRITYKSET JA YHTEENTÖRMÄYKSET

 

Aiempina ratkaisuina – jotka sittemmin ovat ainakin osittain osoittautuneet hieman huteriksi kokonaisuuksiksi ollaan tarjottu erinäisiä työkokeilumalleja ja kuntouttavaa työtoimintaa. Kirjoitin tästä aiemmin lyhyen blogimerkinnän – jonka tiimoilta kokosin reilun kolmenkymmenen sähköpostiviestin vastauksista jonkin sortin selonteon siitä, mitä mieltä vastanneet olivat juuri kuntouttavasta työtoiminnasta. Pääosin vastanneiden vastaukset olivat kuntouttavaa työtoimintaa kohtaan kielteisiä. Jos kokemus työn tekemisestä on kielteinen niin onko se hyvä kannuste työn tekemiselle. Vastaan itse omaan kysymykseeni; ei. Kielteinen kokemus työn tekemisestä ei ole myönteinen kannuste työn tekemiseksi.

 

Heitän tähän väliin villin – omakohtaisen pohdiskeluni tuotoksen asian tiimoilta. Jos kuntouttava työtoiminta koetaan huonona ja latistavana asiana ja asiaa lähdetään ratkomaan voimavaralähtöisesti ja voimaannuttavin keinoin – ja työkokeilua kohtaan ennakoiva asenne on kielteinen, niin voisiko jonkin ”uuden oppiminen”, vapaaehtoinen opiskelu, omien mielenkiinnon kohteiden kautta tapahtuva kiinnostuksen kehittäminen olla ratkaisu tai toisin sanoen jonkinlainen ponnahduslauta ideoinnin ja työn mielekkyyden virittymiseksi. En ole asiasta täysin varma – mutta luulen, että tosissaan pitkäaikaistyöttömältä, työttömältä tai alentuneesti työkykyiseltä ei juuri tulla kysyneeksi, että ”mitä sinä haluaisit tehdä” ja lähdetä asiaa tätä kautta ratkomaan. Tällöin työn tekemisen kokemus on vaihteluvälillä neutraali tai osittain kielteinen.

 

Myönteisen kokemuksen puolelle siirtymiseksi ihmisen täytyy löytää mielekkyys jota työn tekeminen hänelle tarjoaa – oli se sitten palkan (ulkoinen motiivi), perheen (sisäinen motiivi) tai tuttavapiirin uudistumisen myötä (sisäinen motiivi). Lienee sanomattakin selvää – että pitkään työttömänä olleen ihmisen usko maailman hyvyyteen ei ole aktiivisesti urheilua ja kalastusta harrastavan perheen isän- tai äidin tasolla vaan pikemmin jossain kiusatun ja väheksytyn alakoululaisen tasolla. Sieltä ei ponkaista osaksi toimivaa yhteiskuntaa ihan vain kannustushuutojen- tai pakottavan patistelun keinoin.

 

Tosiasia kuitenkin on – valitettavasti juuri niin, että jos työtä ei oman osaamisen tai sen hetkisen työkyvyn piiristä ole saatavilla, niin jotain on tehtävä sen eteen, että kyky heittäytyä elämässä eteenpäin heräisi uudelleen yhdeksi monista mahdollisuuksista. Voisiko kaupunkia herätellä toimimaan tämän asian edistäjänä. Nähdäänkö työvoimaa ylipäätänsä eteenpäin pyrkivinä ihmisiä, vai ovatko työntekijät alun alkaenkin vain se pakollinen menoerä, jolla ei työantajapuolella ole muuta merkitystä kuin tuotteiden valmistamisprosessiin osallistuminen ja kuluerän pakkopalkkainen kokonaisuus? Mitä jos tulevaisuutemme nojaisikin yhä vahvemmin siihen ajatukseen, että olisimme kylä, jonka rakenteet kannattelevat kokonaisuutta ja mahdollistavat esimerkiksi aktiivisemman yrittäjyyden ja sitä kautta kollektiivisen hyvinvoinnin leviämisen osaksi kyläämme? Mitä tällainen vaatisi? Mielestäni meidän tulisi nähdä mahdollisuutena purkaa yrityksiä kohtaan asetettua sääntelyä, yhtälailla vastikkeellisesti kuin mitä nyt ollaan esitetty sosiaaliturvan perusteeksi. Mielestäni sääntelyn purkaminen yritysten toiminnan tieltä on yhtälailla sosiaalipoliittinen ratkaisu kuin mitä vastikkeellinen sosiaaiturva on. Konteksti, eli ympäröivä yhteiskunta tarvitsee jollain tavalla molempia. Kumpaisenkin kohdalla asian pitäisi kuitenkin olla joustavasta toteutettavissa. Myös verohelpotuksia pitäisi voida pystyä yrityksille antamaan, ja erityisesti silloin, kun yritys olisi osoittanut olevansa kollektiivista hyvää ympärilleen luova, kestävä ja työllistävä – tärkeä yritys. Näkisin jopa niinkin vapaamielisen kokeilupohjan asiassa, että mikäli yritykset tarjoaisivat ns. kisällityöpaikkoja jonkin tietyn alan opiskelijoille  – niin silloin voitaisiin verohelpotuksia tarkastella vaikka yritys itsessään ei työllistäisikään muita kuin itse yrittäjän. Yhden miehen tai naisen pyörittämillä yrityksillä on myös tilausta meillä Nokialla. Mitä toimivampi ja menestyneempi yritys – sitä todennäköisemmin se jossain vaiheessa pystyy myös muita kuin pelkän yrittäjän työllistämään.

 

Kirjoitin aiemmin blogimerkinnän Nokian Kaupunkiin suurella pieteetillä hankituista kahdeksasta työvalmentajasta, joiden tehtävänä oli herätellä työttömiä, pitkäaikaistyöttömiä ja osittain jo syrjäytyneitäkin kuntalaisia siihen todellisuuteen, josta suunta olisi takaisin kohti työmarkkinoita ja voimaantumisen kautta tapahtuvaa hyvinvoinnin lisääntymistä yksilötasolla ja sitä kautta myös perhekeskeisesti.

 

Uskoisin, että nuo kahdeksan työvalmentajaa ovat omalta osaltaan saaneet varmasti jotain aikaan, mutta millä tavoin voisimme vaatia kotikaupunkiamme toimimaan tämän asian tiimoilta vielä tehokkaammin. Mitkä olisivat ne keinot, että nuoriso, nuorten asema osana Nokian tulevaisuutta olisi turvattu?

 

Voitaisiinko Nokialla ottaa esimerkiksi käyttöön ns. Nokian malli, jossa vastikkeellisuus sosiaaliavustuksille olisi portaittain säilyvä ja nouseva? Toisinsanoen – jos oman alan, ja oman ammattitaidon piirissä olevaa työtä ei ole tarjolla, voisi työtön henkilö saada asteittain nousevaa sosiaalitukea esimerkiksi oman alansa erikoistumisopinnoista tai mikseipä jonkin täysin uuden ammatin opiskelusta. Voisiko tällainen malli toimia? Tarkoitukseni ei ole nyt saada asiaa näyttämään siltä, että ”kaikkien pitää erikoistua”. Työmarkkinoiden erikoistuttua ja työelämän muututtua enemmän erikoistuneeksi voitaisiin kuitenkin erikoistumisopintoihin panostaa silloin, kun erikoistumisopintojen kautta potentiaali työntekijän työmarkkinoilla säilymiseen olisi uskottavaa. Faktat ovat karuja; isot ikiaikaiset työllistäjät – teollisuuden tuotanto, tehtaat siirtyvät vähä vähältä halvan tuotannon maihin. Meille suomeen jää kyllä paljon suunnittelu- ja testausavastuuta, mutta nillä ei työllistetä montaakaan tuhatta ihmistä.  Mikä siis ratkaisuksi? Me tarvitsemme motivoituneita yrittäjiä ja pienyrittäjiä. Ihmisiä, ammattilaisia ja osaajia. Kun tehtaan seinät kaatuvat tulee tehtaan muuttua osaksi yhteiskuntaa ja yhteiskunnan tulee ottaa osakseen tehtaan tehtävät isona tuottavana kokonaisuutena. Mutta tämä ei onnistu niin pitkään – kun leikistä on helpompi luopua, kuin mitä sitä on jatkaa.

 

 

Mainokset

Miksi ihmiset ovat kuluttajia?

Consume,  Consumer, subst; a person who purchases goods and services for personal use.  Consumer tarkoittaa hieman hämäävästi sekä ahmijaa, että kuluttajaa. Missä vaiheessa ihmisestä tuli kuluttaja? Miksi ihminen on kuluttaja, eikä esimerkiksi luoja? Tosiasiassahan me luomme kulutustarvikkeita ylikapasiteetilla verrattuna esimerkiksi siihen, miten me ehdimme kuluttaa tavaroita. Toki, tällä perusteella me voimme ajatella, että kenties kuluttamisella tarkoitetaan jo varsin niukoiksi käyneitä luonnonvaroja.

Ahmimisesta puhuttaessa on hyvä muistaa, että; Ahmimishäiriöön sairastuminen alkaa usein tyytymättömyydestä itseen ja omaan kehoon sekä tarpeesta laihtua; ”Samaan aikaan henkilö kuitenkin nauttii herkkujen syömisestä ja laihduttaminen on tämän vuoksi vaikeaa. Niinpä hän alkaa esimerkiksi oksentelemaan herkuttelutuokioiden päätteeksi ja vähitellen tästä aiheutuu ahmintakohtausten ja oksentamisen sitkeä kierre.” Jollain tapaa tämä bulimiaan viittaava oirekuvaus sopii mielestäni hyvin myös kuluttamiseen ja erityisesti rajattomaan kuluttamiseen. Kun yksilö lähtee niin sanotusti hummailemaan ja kuluttaa liikaa on seurauksena yleensä se – että ongelmat kasaantuvat. Toinen ääripää on luonnollisestikin se, että yksilö ei saa päivittäistarpeidensa mukaisia kulutustavaroita käyttöönsä – jolloin ongelmat myöskin kasaantuvat. Kuinka paljon kulutusjuhlasta todella on tarpeellista kulutusta? Onko shoppailu mielenterveydelle tukitoimi, jonka kasaamme itsemme ja sen todellisuuden väliin jossa elämme – ja jonka avulla suljemme silmämme olemassa olevalta tosimaailmalta – ikäänkuin katselisimme televisiosta nälkää näkeviä Afrikkalaisia lapsia? Vähänkään enemmän ajattelevat ihmiset saattaisivat sanoa, että kyllä ”shoppailu voi olla mielenterveyden tukitoimi – mutta mitä sitten.”

LUOMISTYÖTÄ KEHITYKSEN EHDOILLA?

Miksi luominen on kuluttajakontekstin mukaan yrittämistä ja mitä yrittäminen on? Onko yrittäminen sama asia kuin kulutustavaroiden kautta jatkuvaa pyrkimystä (yritystä) saada yhteys tavaroita ja artikkeleita kuluttaviin kanssaeläjiin. Kenties meidän tulisikin kutsua yrittäjiä pyrkyreiksi, koska sanana se on kokolailla samaa tarkoittava kuin yrittäjä. Toisaalta, semanttisesti näsäviisaaksi ei parane heittäytyä; silloin me söisimme munakkaan sijaan munasolukasta ja äiti voisi yhtä hyvin olla emä. Mitä yrittäminen siis on?

Yrittäminen on ensinnäkin hitonmoisen kovaa työtä ja arvokasta sellaista. Yhteiskunnallisesti onkin varsin kieroa, että se sama yrittäminen joka työllistää kuluttajia ja mahdollistaa kuluttajien kuluttamisen – ja täten toimimisen yrittäjien kautta saatavien tuotteiden kuluttajina – toimittaa kuluttajille kulutustavaroita joita kuluttajat kuluttavat. Helpommin tämän voisi kai muotoilla niin, että kuluttaja saa palkkaa ja ostaa palkallaan useimmiten – jollain tavalla oman työnsä tuloksia. Hieman maalaisesti taas ajatellen voisi sanoa, että ”se joka viljaa pui – syö myös leipää jota viljasta valmistetaan”. Mutta onko kuluttajana oleminen suoranaisesti oman työnsä hedelmistä nauttimista?

Kuluttajabarometrin mukaan ei ole. Kuluttajabarometri kertoo, että yli 75% yrittäjien palveluksessa työtä tekevistä kansalaisista ei pysty ostamaan oman työnsä tuloksia riittävästi sillä palkalla jota he työstään saavat. Toki voimme ajatella, että kaikki työhän nimenomaan on yrittäjien tai ainakin palvelusten, artikkeleiden tai tuotevalmistajien palveluksessa olemista. Ja kyllä –  tämä pitää paikkaansa.

Valtaosa työn tekemisestä on kuitenkin sellaista, jossa yrityksen tuottaman palvelun/artikkelin hinta ylittää yritykselle työtä tekevien varallisuuden juuri esimerkiksi niiden tavaroiden/artikkeleiden ostamiseen, joita työntekijä yrityksessä valmistaa tai jonka valmistusketjuun hän kuuluu. Kuinka tuotteita siis voidaan ostaa?

LAINARAHALLA LAINAA – TUOTANTO KAIPAA UUTTA SUUNTAA.

Lainarahan käyttö on suomessa hurjassa nousussa. Tätä kirjoittaessani minun osuuteni valtionvelasta on rapiat 18 990 euroa ja kello tikittää hurjaa vauhtia eteenpäin. Onko syy siinä, että minä ajattelen asiaa jollain tapaa kriittisesti? Ei. Lainarahajärjestelmä on valtiotasolla hiljaa hyväksytty tapa ajatella asioita ja juontaa juurensa hieman nurinkurisesti juuri kapitalistisen järjestelmän järjettömyyteen. Kapitalistinen unelmajärjestelmä on Noam Chomskya ja Friedrich Wilhelm Christian Karl Ferdinand von Humboldtia siteeratakseni järjestelmä, jossa kukaan ei tee työtä itsensä ja lähimmäisensä vuoksi vaan niillä ehdoilla – joilla hän lähimmäisestään huolta pitää jonkun muun määrittelemien ehtojen mukaisesti. Tämä ei ole suora lainaus vaan lainaus Friedrich Wilhelm Christian Karl Ferdinand von Humboldtin ajatuksesta, että työtä tekevä proletaari tekee työtä herran tarpeiden tyydyttämiseksi niillä ehdoin, jotka herra on itsessään määritellyt. Ei lienekään ihme, että herravihalla käsitetään juuri autoritääristä arvojen määrittelijää, jonka murusilla me tavallinen kansakunta elämme.

Ei tule unohtaa myöskään lukuja, joilla asioita voidaan selittää selkeämmin näinä kvantitatiivisiin arvoihin nojaavina aikoina; vuodesta 2003 lähtien Suomessa ollaan eletty yhä enenevissä lainarahapainotteisesti. Tämä tarkoittaa, että kuluttajien rahat eivät tosiasiassa enää riitä arjen pyörittämiseen ilman, että lainaa otettaisiin tavalla tai toisella. Vuonna 2003 suomen valtionkonttorin valtionvelka oli 63 320 miljoonaa euroa, eli noin 41,8% koko BKT:sta, oli se vuonna 2016 jo peräti 102 352 miljoonaa euroa. Kun tarkastelemme hallituspuolueiden painopistettä vuodesta 2003 lähtien käy enemmän kuin selväksi – ketkä ovat olleet vetelemässä naruista ja missä tilanteessa.

Toki voimme syyttää kuluttajaa tai kuten joissakin kapitalistisissa piireissä on ollut tapana sanoa ”ostajaa” siitä, että hän tekee väärän ostopäätöksen ostaessaan tuotteen, jota hän ei todella pystyisi ostamaan tai jolla hän ei todellisuudessa tee yhtään mitään. Mutta tämäkö on se yhteiskunta jossa meillä kaikilla on hyvä olla? Yhteiskuntana me suomalaiset olemme saavuttaneet sen lakipisteen, jossa joukossamme vaeltelee sellaisia kanssaeläjiä, joilla ei ole yhtään mitään – lukuunottamatta velkaa. Velka alkaa olemaan likimain yhtä yleinen tapa selittää kansalaisen ominaisuuksia kuin esimerkiksi ihonväri, kansallisylpeys tai teräväpiirtotelevisio. Mitä se todellisuudessa tarkoittaa, että joukossamme on ihmisiä joilla ei ole mitään muuta kuin velkaa? Se tarkoittaa että olemme menneet jossain todella pahasti vikaan. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä. Käytännössä juuri velka selittää kuluttajuutta paremmin kuin mikään muu kuvaava elementti. Consumer – jolla siis tarkoitetaan ahmijaa ja kuluttajaa on henkilö joka ottaa kakusta aivan liian ison palasen ja voi tämän tiimoilta lopulta huonosti. Me olemme velkaantuneet huimaa vauhtia ja vauhti kiihtyy. Mikä siis ratkaisuksi?

TASA-ARVON UTOPIA?

Meidän tulisi kansalaisina hoitaa huono-osaisimpiemme asiat kuntoon. Me olemme päästäneet yhteiskuntamme siihen pisteeseen, jossa joukossamme todella kuljeskelee ihmisiä, joiden omistus on kaikilta osin velkapainotteinen ja apean toivoton. Velkaantuneiden masentuneisuus on muita ihmisiä keskimäärin 70% yleisempää. Varsin pelottavana tosiasiana voidaan pitää myös sitä – että masennukseen taipuvaisista ihmisistä yli puolet ovat potentiaalisia velan ottajia, seksihurjastelijoita ja päihteiden väärinkäyttäjiä. Ei lienekään ihme, että juuri pelkästään velkaa omistavilla ihmisillä on tyypillisimmin rikkonaisuuksia perhesuhteissa, perheensisäistä väkivaltaa ja merkittävissä määrin korkeita lukemia itsemurhatilastoissa. Myös tällaisten perheiden lapset kärsivät ja nuorten – sekä nuorten aikuisten syrjäytymisistä 1/3 onkin perheen taloushuolista johtuvaa. Taloushuolet johtavat yhä enenevissä määrin päihteiden väärin käyttöön, väkivaltaan perheen sisällä, lastensuojelullisiin toimenpiteisiin ja alati suurentuviin sosiaali – ja terveysalan menoihin. Kulutusyhteiskunnan kannalta tällä ei kuitenkaan tunnu olevan merkitystä; elintasojuopa tuntuu kasvavan, terveyserot suurenevat ja tulevaisuus tältä osin on varsin uhkaavan sävyinen.

Minä olen vastaan sellaista ajatusta, jonka mukaan perusturvan peruspalvelut, peruselämän edellytykset olisivat syy sille, että me maana ja kansakuntana velkaannumme tätä vauhtia. Kun nyt ajatellaan – ja varmasti tämän pystyy osoittamaan millä tahansa mittarilla, ollaan meillä suomessa – suomalaisessa yhteiskunnassa velkaa juuri nyt – enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja velka kasvaa. Mistä syystä velka kasvaa? Johtuuko se siitä, että meillä on verovaroin kustannetut peruselämän palvelut? Vai johtuuko velkaantumisen huikea kasvusuora siitä, että ihmiset eivät yksinkertaisesti tämän päivän yhteiskunnassa pysty elämään sellaista elämää, jossa meidän jokapäiväinen tarpeemme tulee tyydytetyksi ilman, että otamme lisää velkaa? Kuka tällaiseen ajatteluun meitä sitten kannustaa?

Kuten totesin tämän blogimerkinnän puolenvälin tienoilla – hieman alun jälkeen; ahmiminen on jokin sellainen tapahtuma, jossa yksilö ottaa liian suuren määrän jotain syötävää ja syö sen liian nopeasti.

Tästä seuraa pahoinvointia, oksentelua ja voinnin heikkenemistä. Mitä seuraa voinnin heikkenemisestä? Siitä seuraa eittämättä se, että tällainen yksilö voidessaan huonosti ulottaa huonovointisuuttaan ympärilleen – jolloin pahoinvointi muuttuu muutenkin kuin kollektiivisena peilisoluilmiönä alati kasvavaksi pahoinvoinniksi. Toisinsanoen – pahoinvoinnistä tulee tapa.

Ja kun pahoinvointi leviää, muuttaa muotoaan ja jalostuu – voidaan lopulta puhua maan tavasta voida pahoin. Me voimme huonosti syystä. Ja se syy meidän on jokaisen pystyttävä kohtaamaan rohkeasti. Velkataakkamme on kasvanut ja kasvaa yhä. Meidät ollaan houkuteltu monitahoisesti toimimaan niin, että peruselämämme tarpeet ovat muuttuneet vuosien saatossa sen hintaisiksi, ettei meillä ole enää varallisuutta elää rahalla jonka tienaamme, sellaista elämää, johon meillä tulisi olla varaa. Ratkaisuiksi meille ollaan tarjottu palveluita, jotka ollaan yhytetty vastaamaan talouden mittareita, markkinoiden mittareita ja palveluntarjoajien toiveita. Ostajan vika? Kyllä. Mutta kuinka pitään voidaan ajatella, että ostaja on kaikesta vastuussa? Varmasti nopeasti voidaan vastata, että aina. Mutta silloin pitää hyväksyä se tosiseikka, että jos koko yhteiskunta perustuu ajatukselle jossa ostajalla on kaikki vastuu  kaupankäynnistä, niin silloin kaupankäyntiä ei enää ole. Silloin kaupankäynnistä on tullut pakkopullaa. Silloin kaikki tarpeet voidaan luoda eikä tarpeita edelleenkään tyydytetä tarpeiden edellyttämällä tavalla; asiakkaiden todellisen tarpeen mukaisesti.

Onko ihmisellä siis varaa valita? Voiko nykyihminen olla jotain muuta kuin kuluttaja, ja mitä se vaatisi? Platon on todennut kirjassaan ”VALTIO”, että ne joilla hyvinvointia on, eivät siitä luovu levittääkseen hyvinvointia. Mielestäni tuo on varsin hyvä ajatus ja pitää myös paikkansa. Toisaalta – oliko Platon oikeassa. Hän myös väitti, että se joka tietää miten hyvinvointia voidaan säilyttää osaa myös hyötyä siitä, että on olemassa kanssaihmisiä, jotka todella tarvitsisivat osakseen  hyvinvointia kaiken kokemansa kurjuuden sijaan. Kokolailla nopeasti ajatellen – Platon olisi oikeassa. Mutta riittääkö se? Me emme voi lähteä sokraattiseen väittelyyn aivan kaikesta vain koska haluaisimme sokraattisia vastauksia kaikkeen. Siksi meidän on uskallettava esittää tasa-arvoinen vaatimus siitä, että ne – joilta kaikkea puuttuu saisivat osakseen muutakin kuin ei mitään tai hyvin toimeentulevien määrittelemää lisävelkaa olemassaololleen.

MITÄ ON KULUTUKSEN TULEVAISUUS?

Kulutuksen tulevaisuudesta voidaan luonnollisesti todeta sen olevan varsin vakaalla pohjalla. Se mikä on huomattavaa on – että nuoret ihmiset kuluttavat huomattavasti enemmän välittämättä minkäänlaisesta sovinnaisuudesta. On olemassa myös nuoria ja nuorten ihmisten ryhmittymiä, jotka ymmärtävät kulutuksen kuluttavan ominaisuuden. Tässä ryhmässä nuorilla on useimmiten elämäntapana jokin ihan muu kuin kertakäyttöisen materiaalin hyödyntäminen tai sitten palvelut, joita nämä nuoret hyödyntävät ovat e- tuotteita. Kulutuksen tulevaisuuden lisääntyminen johtuukin pitkälti siitä, miten nuoret tienaavat tulevaisuudessa elantonsa. Itse liikun kokolailla paljon nuorten ja nuorten aikuisten maailmassa. Ei – tämä ei tarkoita, että olisi pyrkimässä jollain tavalla ikuiseen nuoruuteen takaisin. Minua kiinnostavat ensisijaisesti nuorten mielikuvat, nuorten toiveet ja nuorten kokemat haasteet – nuorten arkipäivän lomassa. Työni kautta minulla on mahdollisuus olla ns. lähellä niitä nuoria jotka tämän päivän yhteiskunnassa luovat huomispäivän suuntaviivoja. Toisinsanoen; vanhan vallan alta versoaa uutta toivoa. Mutta onko nuorten hahmottelema todellisuus lopulta toiveikasta? Nuorisotyöttömyys, koulupudokkaiden huima määrä, syrjäytymisuhan alla oleva nuoriso, jo syrjäytyneiden nuorten määrä – ne ovat kaikki isoja asioita. Ne kaikki ovat kalliita asioita – ja ne kaikki tulevat meille kaikille eteen ajan kanssa – mutta juuri nyt niiden hahmottaminen saattaa olla liian aikaista esimerkiksi kunta – tai edes maakuntatasolla.

Platon viittaa tähän toisessa kirjassaan ”Valtio”, kohdassa, jossa Sokrates keskustelee Adeimantoksen kanssa valtion merkityksestä. Yhtä hyvin Platon olisi voinut todeta asian koskevan myös kunta – , tai maakuntapolitiikkaa itsessään. Sokrates toteaa, että kun meillä on monenlaisia tarpeita, jotka vaativat tulla tyydytytetyiksi – niin yksi tarve kutsuu yhden ratkaisun tätä tarkoitusta varten. Tässä me olemme mielestäni menneet vikaan. Meillä on käsissämme yhteiskunta, joka nojaa vahvasti trendien mukaiseen ajatteluun. Ei niinkään ajatteluun, että tosiasiassa jollekin tarpeelle – todelliselle tarpeelle, tulisi löytää todellinen ratkaisu, vaan pikemmin ratkaisu joka myötäilee todellista tarvetta ja luo lisätarpeita, joiden avulla tarve alkuperäiselle tarpeelle korostuu. Helpompi tätä asiaa olisi selittää niin, että jokainen ”luotu” tarve toimii ikäänkuin skimmaukseen tähtäävänä ”tarpeen” korostajana, joka ei ratkaise alkuperäisen tarpeen merkitystä; tarvetta itsessään. Ikäänkuin mereen hukkuvalle miehelle todella tarjottaisiin oljenkorsia, paperisilppua, betoniporsaita, käpyjä, keppejä, tietokoneita, MP3 – soittimia, halpoja ja heikkolaatuisia vaatteita ja jotain muuta – kaiken tämän lisäksi – millä hetkellinen pinnallapysymyminen mahdollisesti mahdollistuisi.  Ylikapasiteetin merkitys yhteiskunnan tuotantojärjestelmässä, joka perustuu siis lainoitettuihin ostoihin alkaa mielestäni selkeästikin hahmottua – eikä syy lopulta taidakaan olla ostajassa itsessään. Miksi siis ihmiset ovat kuluttajia? Tämä vastaa kysymykseeni, jonka esitin aiemmin tämän kirjoituksen alussa; koska vain kuluttamalla yhteiskunta joka meillä on – pysyy niiden voimien hallinnassa, jotka tällaisesta yhteiskunnasta hyötyvät. Kulutuksen tulevaisuus on turvattu – samaan tapaan kuin kuluvan maailman, elinympäristömme suunta, joka ollaan näiden voimien tiimoilta valmiiksi osoitettu.

http://www.anttiolavisalonen.fi

http://www.mielenkartta.fi