Työstä ja palkoista.

Tänään törmäsin mielenkiintoiseen kirjoitukseen YLE – sivustolla. Kirjoituksessa pohdittiin työnantajien lisääntyneitä toiveita siitä, että erityisesti sote – alalla, mutta myös rakennus – ja muilla palvelualan sektoreilla ei enää riitä, että työntekijällä on ajokortti, vaan toiveissa on, että ajokortin lisäksi työntekijällä olisi käytössään myös oma auto, jota työnantajapuoli voisi hyöyntää. Ajatuksenahan tämä on kaunis, mutta YLE:n artikkelisessa nostetaan erityisesti sote – alan tehtävissä työskentelevien kohdalla ongelmallinen tosiasia. Kun vuotuinen bruttopalkka tosiaan on jotakuinkin 25 000 – 30 000€ luokkaa, ei auton ostaminen ole mahdollista, tai taloudellisesti viisasta. Unohtamatta tietenkään sitä, että auton ostaminen itsessään ei vielä riitä, koska autoa täytyy huoltaa, auto ei kulje ilman polttoainetta tai sähköä, autoa ei voi omistaa ilman vakuutuksia, katsastuksia yms.

Yht’äkkiä ollaan tilanteessa, jossa 25k€ tienaava lähihoitaja maksaa autostaan työnantajan käytössä 10k€, tai enemmän, joka ikinen vuosi – riippuen pitkälti siitä kuinka laajalla alalla työnantajan tarjoamat työtehtävät sijaitsevat.

Ratkaisuina tämänkaltaiseen ongelmaa ovat luonnollisestikin verojen alentaminen niin, että auton ostaminen olisi halvempaa, tai sitten palkkojen nostaminen niin, että auton käyttökulut huomioitaisiin erityisesti niissä työtehtävissä, joissa työnantaja edellyttää oman auton käyttöä osana tehtävää työtä.

Lähde: https://yle.fi/uutiset/3-12036238

Kaikkea muuta sote – alalla tunnutaankin jo kokeilleen, paitsi palkkojen tarkastamista ylöspäin niin, että palkat todellisuudessa vastaisivat alan vaativuutta ja raskautta. Ehkä kysymyksenasettelussa pitäisikin lähteä viimekädessä sellaisesta pohdinnasta, jossa kysytään suoraan, että mitä sellaista työntekijät tarjoavat työantajalle vastineeksi siitä, että työnantajien on mahdollista perustaa eri sote – alan yksiköitä ympäri suomea tai ylipäätään ottaa yksilöasiakkaita sellaisilta alueilta, joista ei löydy osaajia tekemään työtä ilman, että pitää omistaa oma auto. Toisaalta sitten taas – hyvä olisi myös kysyä, että miten työnantajan riski yksikön perustamisesta huomioidaan vaadittaessa oman auton käyttökustannusten huomioimista osana palkanmaksua. Valtaosinhan oman auton käyttökulut on jo nyt mahdollista vähentää verotuksessa, mutta tämä ei saisi olla perustelu.

Tuotteiden ja palveluiden hinnat yhteiskunnassa ovat nousseet jatkuvasti. Päivittäisartikkeleiden laatua ollaan sivumennen redusoitu niin, että mahdollisimman monella on varaa ostaa tarvitsemiaan tuotteita, mutta toisaalta – tämä on vaikuttanut pitkälti siihen, kuinka paljon bulkkia valmistetaan ja kertakäytetään. Huomioitava myös on, että bulkkituotteiden valmistaminen itsessään ei enää tarjoa merkittävissä määrin toimeentuloa työntekijöille paikallisesti suomessa, koska bulkkituotteiden valmistus ollaan siirretty halvemman tuotannon maihin tai likimain kokonaan digitalisoitu.

Pääsääntöisesti kotihoidossa on pyydetty, että on ajokortti ja oma auto. Joskus on jopa niin, että se on vaade vakituisen työpaikan saantiin. Se on mielestäni kohtuutonta.

Silja Paavola, SuPer

Olemme siis vähitellen lähestymässä sellaista katastrofaalista työnteon mallia, jossa työssä käydään, jotta olisi varaa käydä työssä. Pidemmän päälle tämä johtaa siihen tilanteeseen, jossa sote-alalla ei enää ole työntekijöitä tämänkään vertaa. Jo nyt voidaan huomata, että työntekijöitä ei näillä palkoilla saada edes perustason sote – alan työtehtäviin rekrytoitua.

Ongelma tuskin helpottuu sillä, että myös osaavien – ja koulutettujen lähiesimiesten, osastonhoitajien – ja ohjaajien toimeentulotaso on täysin luokatonta.

Viimekädessä tämä kaikki näine hyvineen näyttäytyy niin, että kun asiat jäävät hoitamatta ne eivät suinkaan katoa. Ne muuttuvat hankalammin hoidettaviksi ja tulevat viimekädessä kaikille veroja maksaville kansalaisille kalliimmaksi hoitaa.

Onko meillä siihen varaa? Mitä ovat ennakoinnin ja jälkiviisauden taloudellinen suhde? Siitä ehkä tämän kirjoituksen loppukaneettina voisi jakaa kotikaupunkini tilannetta lasten – ja nuorten päihdeongelmien kasvun tuloksia ja todeta, että ehkä vielä vuosina 2010 – 2017 voitiin puhua, että yksi syrjäytynyt nuori tulee maksamaan yhteiskunnalle sen 1,1miljoonaa euroa. Nykyään, lieveilmiöiden kasaantumisen myötä pitänee puhua kalliimmaksi tulevasta kustannuskokonaisuudesta. Kysyttävä on – että olemmeko me oppineet mitään mistään. Nyt on tullut aika maksella tekemättä jääneistä töistä, ja hinta jatkaa kasvuaan.

Lähde: https://www.nokianuutiset.fi/uutiset/art-2000008166807.html?fbclid=IwAR3J4aTZoeloSANMcP2gnGoQ3Xx6A573yBuMnrwM713C5_1jmTuZWvXsGoM

Kenttäpapin tulevaisuus politiikassa?

Puolustusvoimien kirkollisten asioiden johtaja, kenttäpiispa Pekka Särkiö on julkaissut Kotimaa24 -verkkolehden blogipalstallaan asenteiltaan hämmentävän kirjoituksen.

Screenshot_2020-06-22 Puolustusvoimien kenttäpiispalta hämmentävä kirjoitus Naiset palautettava synnyttäjiksi – Vapaa seksi[...]

Kirjoituksen jälkeen – erityisesti TWITTER – sosiaalisen median palvelussa nousi asiasta äläkkä. Osa twiittailijoista oli hyvinkin hämmentyneitä kenttäpiispan ulostulosta, jossa hän mm. totesi, että

”kulttuurieliitin aiheuttamaa elämäntapojen vallankumousta ”virukseksi, joka on itänyt jo pitkään, mutta hedelmät kypsyvät”.

ja

”Naisen pittää tehä lapsia ja hoitaa ne ja laittaa ruokaa ja ommella. Se on jokkaisen miehen ja naisen velvollisuus, että pannaan se karvakannel soimaan ja tehhään uusia ihmisiä maapallolle hipsimään.”

ja

”bolshevikkien aseellinen vallankumous on väistynyt ja tilalle on kasvanut kulttuurikumous, jolle avioliitto, miehen ja naisen sukupuolijako, ydinperhe ja lasten kasvatus ovat kaiken pahan alku ja juuri”.

..mutta myös, että

”kulttuurieliitti toimi taistelevina pioneereina promiskuiteetin rintamalla jo 100 vuotta sitten. Seksiä harrastettiin yli sukupuoli- ja avioliittorajojen. Puolueen nuorisoleirillä ei suvaittu porvarillista pihtaamista”.

* * *

Tämä meni vielä jollain tapaa hämmästyksen ja kauhistuksen, mutta myös epäuskon tiimoilta ylitse tavalliselta kansalta – mutta se, että Poliitikoista erityisesti Perussuomalaiset kehuivat yymärsivät kilpaa Kenttäpiispan blogikirjoitusta – ei ihan mennyt yksiin oikein kenenkään oikeustajun kanssa.

Screenshot_2020-06-22 Etusivu Twitter

Mutta toisaalta – kun muistaa, että Perussuomalaisten tämän hetkinen puheenjohtaja (2017 -) on alunperinkin ollut sitä mieltä, että poliittisten vihollisten pitäisi joutua raiskatuiksi, niin liekkö tämä nyt lopulta minkäänlainen ihme.

Screenshot_2020-06-22 Oskar Hartman 🏳️‍🌈 🏳️‍🌈 🏳️‍🌈🏳️‍🌈 🏳️‍🌈 Twitterissä #Persut ovat #äärioikeisto'lainen puolue,[...]Screenshot_2020-06-22 #persut - Twitter-haku Twitter

Jäämme seuraamaan tapahtumia ja tapahtumien etenemistä.

Noloa tämä kyllä on..

Onneksi puolustusvoimat ja Piista itse pahoittelivat tapahtunutta. Perussuomalaiset ja muut isänmaan asiaa ajavat tahot eivät tähän aivan vielä ole heränneet.

Screenshot_2020-06-22 Puolustusvoimat ( Puolustusvoimat) TwitterScreenshot_2020-06-22 Samuli Suonpää Twitterissä Kenttäpiispa Marxilaisuuden edellyttämä proletariaatin vallankumous ei tul[...]

Ansaittu minuus.

Työyhteisöissä tiedetään usein tekijöiden persoonallisuudesta enemmän kuin on tavallista. Työkaverin ja työyhteisön kanssa vietetään keskimäärin enemmän aikaa kuin osan perheenjäsenistä kanssa. Ei olekaan poikkeuksellista, että tämä kostautuu mm. perheen sisäisinä ristiriitoina loma-aikoina tai juhlapyhien aikaan. Yhtälailla työyhteisöissä, yrityksissä ja yhtiöissä ollaan perin selvillä siitä, mikä on kunkin osaajan ”ansaittu minuus”.

Screenshot_2020-06-21 workplace – Google-haku

Ansaitulla minuudella tarkoitan tässä kohtaa työyhteisön tiedossa olevaa persoonallisuutta, jonka kautta erikoisosaaminen, ammatillinen osaaminen saattaa jäädä persoonallisuuden jalkoihin. Tämä persoonallisuuden osa-alue on hämmentävä, koska valtaosalla meistä työssäkäyvistä aikuisista ihmisistä on työminän ohella myös kotiminä, arkiminä, vapaaminä sekä monen kaltaisia erilaisia minuuksia. Ansaittu minuus työelämässä on omalla tavallaan jonkinlainen jatke persoonallisuuden sille osalle, jonka varassa me toimimme kyllä ammattilaisina, mutta joka myös toimii suojautumiskeinona – defenssinä sille, mitä yritämme piilottaa työminä-nimikkeen alle.

Näkevätkö esimerkiksi työyhteisön muut jäsenet meistä tämän ansaitun minuuden useammin kuin esimerkiksi työminän? Tämä on mielenkiintoinen ajatusleikki. Ansaittu minuus työyhteisössä on valtaosin kuitenkin kollaasi minusta, jonka työyhteisön jäsenet ovat minulle antaneet. Ei siis niinkään mitään sellaista, joka kuvaisi minua osaajana tai oman erikoistumisalani asiantuntijana.

Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Me olemme kaikki kuitenkin sosiaalisia olentoja, joita määrittää toivomustemme lisäksi, uskomuksemme, pelkomme, halumme, intuitiomme ja aiemmat kokemuksemme. Yhtäkkiä saatammekin huomamata, että me emme tosiasiassa tunnista tai tunne lainkaan ympärillämme olevia ihmisiä, vaan meillä on vain mielikuva siitä, keitä nämä ihmiset todella ovat! Jokainen meistä on kuitenkin moniääninen, eri persoonallisuuksien/luonteenpiirteiden ja elämänalueiden polyfonia.  Useimmiten luulottelujen yhteentörmäys tapahtuu työpaikalla niissä kohdin, kun astutaan sen näkymättömän rajan yli, joka menee eri osaamisalueiden välillä.

Screenshot_2020-06-21 supervisor – Google-haku

Ei ole myöskään täysin poikkeuksellista, että esimies – alaissuhteessa tapahtuu ansaitun minuuden ja työminän suhteen sekaannuksia. Tämä on huolestuttava tilanne. Mikään ei vie työyhteisöä huonompaan suuntaan, kuin se, että esimies-alaissuhteessa tapahtuu epätyypillistä tasaveroistumista. Tämä ei siis missään nimessä tarkoita, etteivätkö esimiehen ja alaisten välit voisi olla ystävälliset tai asialliset, mutta kovin läheisten suhteiden tai samankaltaistumisen kautta tapahtuva siirtymä esimies-alaissuhteessa johtaa useimmiten katastrofaaliseen tilanteeseen juuri alaisen kannalta.

Etenemisen esteenä onkin useimmiten juuri ansaittu minuus, joka ylittää työntekijän työminän olemassa olon esimiehen näkövinkkelistä. Esimiehen ja alaisen välinen ystävystyminen on aina ongelmallista. Vaikka kyseessä ei sitten olisikaan ystävystyminen sanan varsinaisessa merkityksessä, on tämä valtaosassa tilanteita tuhoon johtava tie. Sama pätee myös siihen, että työntekijän ansaittu minuus menee esimiehen silmissä työntekijän ammattiminuuden tai työminän edelle. Tällöin tilanne pitää useimmiten purkaa uudelleen alkutilanteeseen ja selvittää työyhteisön sisällä, että miltä osin työyhteisön moniäänisyys on johtanut ristiriitatilanteita mahdollistavaan olomuotoon.

doctor-and-business-man

Useimmissa tapauksissa työyhteisöä kannattaa tarkastella ulkoapäin, niin sanotusti kolmannesta persoonasta. Mikä on perustyön tekemisen merkitys työyhteisölle kokonaisuutena ja mitä edustavat kaikki työyhteisön osaajat työyhteisölle yhdessä ja erikseen. Muistettava on myös se, että osa työyhteisön sisäisistä porteista on tarkoituksella avoinna ja osa taas tarkoituksella lukossa.

Lopputulema työyhteisön saumattomalle toiminnalle on, että työlle on tekijänsä. Ja työlle on tarkoituksensa. Jokaisella tekijällä on oma paikkansa ja tarkoitus työlle syntyy työn perustehtävien toteutumisen kautta.

 

Vähemmän seiniä, enemmän osaajia.

Suomi tarvitsee tulevaisuudessa toivottavasti vähemmän seiniä ja yhä enemmän osaavaa henkilökuntaa huoltamaan, hoitamaan ja korjaamaan infrastruktuuria.

Tämä itsessään ei ole mitenkään uusi ajatus. Jos ajatellaan nykyistä tilannetta, jossa valtaosa työstä voidaan jo hoitaa etäpalvelutilauksina ja paikalle tilattavina, tarpeeseen vaadittavina asiantuntijoina – niin mikä olisikaan parempi suunta tulevaisuudelle, kuin siirtää osaajia pois tavanomaisesta työpaikkaan sidotusta työstä – yhä enemmän työn kohteeseen kulkevaksi työvoimaksi. Miten tämä voitaisiin toimivalla tavalla ratkaista?

Ongelma olisi varmasti ainakin sellainen, että systeemimme on rakennettu toimimaan etupainotteisesti niin, että palvelut ovat valmiina, odottamassa tarpeen käyttäjiä, tai oikeammin tarpeen potentiaalisia käyttäjiä.

Tämä on tehokas malli silloin kun palveluita tarvitaan, mutta tosiasiassa palveluita ei aina tarvita ihan niin paljoa kuin mitä on kapasiteettia.

En siis missään nimessä kannata sellaista ajattelutapaa, jossa henkilöstömenoista aletaan vähentämään vain säästösyistä, mutta jonkinlaiseen tehostamiseen meidän pitäisi mielestäni satsata. Kenties esimerkiksi työnkierto julkisten palveluiden sisällä pitäisi olla paljon yleisemmin hyödynnettyä. Kenties myös jonkinlainen sisäisten sijaisten järjestelmä voisi toimia. Eli osastomalli, jossa monen eri osaamisalueen ammattilaiset ikäänkuin hoitaisivat omaa työsarkaansa, mutta olisivat samaan aikaan myös siirrettävissä sellaiseen julkisen palvelun työhön, jossa olisi esimerkiksi merkittävää sijaistarvetta. kotiosastotyonkierto

Hyvin merkittäväksi tämä malli tekisi juuri SOTE – palveluiden toteuttamisen kunnallisten palveluiden, tai toisinsanoen – julkisten palveluiden puolella. Mielestäni olisikin eriarvoisen tärkeää, että SOTE – palveluita siirrettäisiin ensinnäkin tuotettavaksi asiakkaan luokse menevinä palveluina mahdollisimman paljon.

Tämä on pullonkaula, josta ollaan toistaiseksi säästetty, koska henkilöstömenot ovat toistaiseksi olleet se ”merkittävin” menoerä tuotettaessa sote – palveluita, mutta tässä kohtaa – tässä kohtaa mielestäni pitää haastaa hallitsevaa ajattelua.

Ihmisille annettavat sosiaalista hyvinvointia – ja terveyttä ylläpitävät, sekä edistävät palvelut eivät niinkään saa olla riippuvaisia siitä, missä palvelua toteutetaan, vaan siinä minkälaisella kompetenssilla palveluita toteutetaan. Tämä ei siis ole – missään nimessä puolustuspuhe tehokkuuden edistämiselle henkilöstöä karsimalla, vaan henkilöstön osaamisen lisäämiselle ja motivoimiselle paremman toimeentulon kautta niiltä osin, kuin säästöä asiakkaiden luokse kulkeutuvista palveluista yhteiskunnallisesti syntyy.

Tämän mallin ohella  pitäisi mielestäni ehdottomasti tehostaa aktiivista palveluiden monituottajamallia, jossa palveluiden vetovastuu määräytyisi tarpeen mukaan jotensakin tasajakoisen palveluiden toteuttamisen kautta julkisen, yksityisen ja esimerkiksi kolmannen sektorin kesken. Julkiset palvelut, jotka turvaavat kaikille kansalaisille palvelut tarvittaessa olisivat oma instanssinsa ja yksityisen puolen palvelut kilpailutettaisiin normaalisti sopimiskausien mukaan.

Tokikin tällainen malli edellyttää, että poliitikoilla ja päättäjillä ylipäätänsä olisi tahtoa valvonnan ja lainsäädännön uudenkaltaiselle tarkastelulle.

Viinikanniemi.

Asia, josta varmaan kannattaisi näin Nokian asukkaana pitää näppinsä ja mielipiteensä erossa on Viinikanniemi. Se tuntuu juuri nyt jakavan ihmisten mielipiteitä todella rankasti. Itse en kuulu niihin Nokialaisiin, jotka vastustavat Viinikanniemen asunnoiksi, asuinalueeksi laittamista. Tosiasia on, että käytännössä koko tuo alue, Tervasuolta – Sorvaan ollaan jo asutettu. Ilman sen kummempaa huutoa. Itseasiassa, Viinikanniemen asuinalueeksi muuttamisen vastustamisen sijaan, olisi hyvä mieluummin pohtia sitä, että kun Nokian keskusta alkaa olemaan hiljentynyt, vastoin monien kuntalaisten toiveita, niin olisiko juuri ison tien varressa sijaitsevalla Tervasuo – Viinikanniemi alueella potentiaalia kasvattaa keskuuteensa jonkinlainen kauppa/palvelukeskittymä.

Tulee ehkä tavallaan yllätyksenä, mutta talouskasvun tien valitseminen tarkoittaa jatkuvaa talouskasvun tavoittelua. Asuinalueena Viinikanniemi on omanlaisensa, hienolla paikalla sijaitseva alue, joka varmasti tulee vetämään Nokialle varakasta väkeä. Varakas tai hyvintoimeentuleva väki tuo tullessaan Veroeuroja, palveluita ja haluttiinpa sitä tai ei – lisää kuntalaisia.

 

Screenshot_2020-05-31 Nokia City

 

Itse toivoisin, että jo valmiiksi asuinkäyttöön alustettu suunta Nokialla olisi yhä enemmän ja tehokkaammin asuinkäyttöön alustettu ja mahdollistaisi juuri palveluiden määrällistä lisääntymistä Nokian tuolla reunalla. Tämä ehkä itsessään mahdollistaisi myös sen, että Nokia ei enää niin selvästi olisi ohikuljettava kaupunki vaan enemmänkin kauttakuljettava kaupunki, jolla olisi kasvun ja kehityksen edellytyksiä yhä enemmän.

Toki ymmärrän myös Viinikanniemen asuinkäyttöön ottamisen vastustajia. Alue on lähellä erästä Nokian hienoimmista luontokohteista. Tarkoitan tällä Luodon saaren aluetta ja sitä ympäröiviä vesialueita.

Puheissa ollaan pohdittu myös Viinikanniemen lähisaarille vedettyjä siltayhteyksiä ja liikkumista helpottavien reittien luomista. En tarkkaan tiedä, ovatko nämä olleet vain puheita, ja jäävätkö nämä vain puheiksi.

Uskoisin kuitenkin, että laajentamalla Nokiaa enemmän tuolle suuntaa edistämme Nokian asemaa ja houkuttelevuutta ulkopuolelta tuleville palveluntuottajille ja tulevaisuuden veronmaksajille.

 

Nokia kehittyy..vai kehittyykö?

Nokia

Meitä Nokialaisia on tällä hetkellä noin 33 600 kappaletta. Asukasmäärämme kasvaa hitaasti mutta varmasti. Tosiasia on, että meitä pitäisi olla huomattavasti paljon enemmän, jotta vetovoimaisuutemme nousisi uusiin mittoihin. Nokia tarvitsee lisää asukkaita, yrittäjiä, asiakkaita ja veronmaksajia. Ainoa keino lisätä em. ryhmiä on tarjota kattava ja toimiva pohja, jossa on hyvä elää ja olla, mutta myös hyvät ja otolliset tulevaisuuden näkymät.

Nokian ongelma asukkaiden saralla ei ole aivan yksiselitteinen. Me olemme helposti ohikuljettava kaupunki – ja vielä toistaiseksi me jäämme vahvasti Tampereen, Ylöjärven, Pirkkalan ja monen muun lähikunnan varjoon.

 

NOKIAN KARTTA
Vielä toistaiseksi Ohikuljettava Nokia?

Nokian Kaupunkisuunnittelun ongelmana on, että isot tiet kulkevat Kaupunkimme ohitse, eivätkä niinkuin esimerkiksi Tampereella sen läpi. Samaa voidaan todeta melkeinpä minkä tahansa ison kaupungin kohdalla; kulkeminen tapahtuu Kaupungin kehityskeskittymän kautta, tai sen läpi.

Ajattelisin, että Nokian kaupungin laajenemisella on myönteisiä vaikutuksia väkimäärän kasvuun, mutta samaan aikaan myös palveluiden kehittymiseen. Tulevaisuuteen pitää kuitenkin pystyä katsomaan myös peruspalveluiden saralla.

Kenties keskustamme tai toissijainen ”keskustamme” siirtyy vuosien saatossa yhä enemmän Taivalkunnan -, Koskenmäki/Kehon -, Tervasuon – tai mahdollisesti jopa kolmenkulman suunnalle. Kenties, ja toivottavasti!

Itse olen näille näkymille täysin avoin ja odotan Nokian Kaupungin kehittymiseltä paljon. Mutta vaikka kaupunkimme keskusta liikkuisikin – suuntaan tai toiseen, on tämän hetken keskusta-asujien palvelut pystyttävä turvaamaan myös tulevaisuudessa.

Tulevaisuuden uskoa Nokialla lisää mielestäni ainakin Kolmenkulman yrityspuisto ja yritysten laajamittainen lisääntyminen alueella; näiltä osin tulevaisuus ei ihan kamala juttu tule olemaan.

Henkilökohtaisesti toivon, että Nokia kehittyisi Nokiana – yrittäjien ja yritysten asiaa edistämällä – asukkaiden tarpeet ja toiveet huomioiden sekä niin, että meillä olisi suunta kohti tulevaa – ei niinkään mennyttä kohti.

 

PERUSPALVELUT KUNTOON 

Nokian peruspalveluista merkittävimpiä menoeria tulevat edelleenkin jatkossa olemaan uusi terveyskeskus, koulujen uudelleenrakentaminen (homekorjaaminen) ja päivähoidon, sekä kotisairaanhoidon kehittäminen. Viimeisimmässä tulee edessä olemaan todella rankkaa puurtamista.

Aikaisempi kokonaisulkoistuspyrkimys Pihlajalinnan alaisuuteen oli huonompaan suuntaan mennyttä kunnallispolitiikkaa. Kokonaisulkoistuksen tarkoitusperät ovat edelleenkin hivenen auki, liittyen marssijärjestykseen, jolla kokonaisulkoistusta pyrittiin tekemään. Ensiksi oltiin kiinnostuneita itse palveluntuottajasta, ja vasta sitten alettiin selvittelemään palveluiden kattavuutta. Tähän ei terveyspalveluiden, lastensuojelun, vanhustenhuollon tai kotisairaanhoidon palveluissa tulisi enää mennä. Sen sijaan palveluita on kehitettävä juuri siihen suuntaan, jossa palveluita teetetään ja tuotetaan yhä enenevissä määrin, riittävällä resurssilla ihmisten koteihin – ja niille sijoille, joissa palvelu mahdollistaa vähäisellä resurssilla tuotetut laitos-/keskusmuotoiset palvelut.

Kokonaisulkoistuksen sijaan on suosittava siis ketteriä monituottajapalveluita, joissa päävetovastuu palveluiden tuotossa on julkisella palveluntuotannolla.

terveyskeskus Nokia
Nokian Entinen Terveyskeskus

Toki näiden palveluiden kuuluu vastata aitoon palvelun tarpeeseen; palveluntarpeen vähättelyllä saadaan aikaan ainoastaan monimutkaistuneita kuluja, monimutkaistuneita ongelmia ja tätä kautta lisääntynyttä palveluntarvetta, joka itsessään taas maksaa meille Nokian asukkaille enemmän.

TULEVAISUUS ON NUORISSA JA VERKOSSA.

On sanomattakin selvää, että tulevaisuuteen on mentävä isolla sykkeellä. Joko meillä on potentiaalia ja mielenkiintoa tulevaisuuteen tai sitten voimme yhtä hyvin heittää hanskat tiskiin jo nyt. Me tarvitsemme tulevaisuutta enemmän kuin tulevaisuus itsessään tarvitsee meitä – ja ainoa keino todella pärjätä tulevaisuudessa on hyödyntää tulevaisuuden tekniikkaa, ymmärrystä ja kouluttautuneita ihmisiä.

LANIT

Menneisyyteen meillä ei ole varaa enää palata, eikä tähän päivään voida oikein jäädä. Puheet siitä, että teollisuutta ja tekniikkaa säilyttävän kehittymisen pitää tapahtua meidän ehdoillamme ovat silkkaa huuhaata. Me tarvitsemme kilpailua, jossa kilpaillaan uusilla markkina-alustoilla, uusilla innovaatioilla ja uusilla tuotteilla sekä palveluilla. Toki vanhallekin teollisuudelle on tärkeä paikkansa, mutta se itsessään ei saa olla ainoa oljenkortemme.

Minä olen sanonut tämän aikaisemminkin, ja sanon sen jälleen. Tulevaisuutemme, kaikessa raskaudessaan on nuorissa ja nuorten kyvyssä hyödyntää osaamistaan ja kykyjään niin, että he pääsevät ”elämän syrjään” kiinni osaamisen, luoton, tunnustuksen ja parhaiden kykyjensä kautta!

Nokian kaupungin on siis panostettava nuoriinsa. Ja erityisesti niihin nuoriin, jotka haluavat mennä eteenpäin elämässään. On mahdollistettava kollektiivisia tietokonetapaamisia yhä tehokkaammin. On mahdollistettava terveitä, kehittäviä harrastuksia ja ennenkaikkea tarjottava pohja hyvän elämän alulle opintojen kautta.

Se minkä nuoret ovat ymmärtäneet jo vuosia sitten on verkkoalusteinen palveluiden tuotanto, palveluiden tarjonta ja liiketoimintojen lisäämisen mahdollisuudet.

nokian lukio

Se mitä tämä herättää tyypillisesti aikuisissa ihmisissä on useimmiten varsin pessimistinen ”mitä hemmettiä nyt taas!” – ajatus. Ja niin sen pitää ollakin! Sukupolvien välinen murros tapahtuu harvemmin täysin muitta mutkitta.

PALVELUT JOKO LUOVAT MARKKINOITA, TAI LAAHAAVAT NIIDEN PERÄSSÄ.

Ollaan esitetty, että yhteiskuntamme valuu maamme nykyhallituksen muassa tilanteeseen, jossa palvelut muuttavat veroja pakoon ulkomaille.

Ollaan esitetty, että ”ilmastonmuutoshömppä” ja liiallinen mukautuminen ajavat tehtaamme ja tuotantomme kiinaan, tai muihin maailman maihin, joissa vähät välitetään yhtään mistään. Ollaan esitetty, että jos me emme tee pitkäaikaista kovien arvojen politiikkaa – perinteinen teknologia, perinteinen teollisuus romuttuu isona kokonaisuutena Suomen talousalueella.

Nämä väitteet pitävät omalta osaltaan kaikki paikkaansa. Mikäli jatkamme sillä linjalla, jolla olemme jatkaneet kohta 40 vuotta.

Kehitys markkinatalouden saralla on – pidimmepä siitä tai emme – sellaista, jossa me olemme joko luomassa markkinoita, tai sitten seuraamassa niitä. Meidän ei pidä tyytyä siihen mitä meillä on. Meidän pitää mennä eteenpäin!

Jäämällä näille sijoille, jatkamalla uppiniskaisesti kilpailua ”perinteisen teollisuuden/tekniikan” saralla me päädymme lopulta kilpailemaan halpatuotannosta muiden halpatuotantomaiden kanssa – ja siitä ei todellakaan seuraa mitään hyvää palkkatyötätekeville, yrittäjille ja lopulta kansalaisille.

Samaa voidaan todeta tilanteesta meillä Nokialla. Me olemme joko luomassa jotain uutta ja ihmeellistä, tai sitten me seuraamme sitä, mitä tapahtuu kaikkialla muualla ja kuljemme perässä.

Oli miten oli – ensimmäinen askel tulevaisuuteen on otettava pian. Toistaiseksi tämän askeleen ottamiseksi ei tarvita isojakaan rahallisia satsauksia.

Tarvitaan kuitenkin aktiivista muutosjohtamista, uskallusta, rajoja rikkovaa toimintaa ja luottoa siihen, että tulevaisuus kantaa.

Menneisyydestä voimme ottaa oppia, mutta sinne me emme voi palata.

 

www.anttiolavisalonen.fi Jatka lukemista ”Nokia kehittyy..vai kehittyykö?”

Hyvät, Pahat, Rumat ja Digitalisaatio

Nokia

 

Elokuvassa Hyvät, Pahat ja Rumat keskitytään kolmen päähenkilön profiileihin. Hyvä on henkilöhahmo nimeltään Blondi, joka myös miehenä ”vailla nimeä” tunnetaan. Paha on palkkatappajana kunnostautunut ”enkelisilmä” ja Ruma on Blondin avustajana toimiva Tuco Benedicto.

Elokuvan alkua luonnehtii kenties parhaiten se kuinka Blondi ja Tuco huijaavat virkaatekeviä ihmisiä ja tekevät näin rahaa.

Koska Ruma, eli Tuco – on viranomaisten haluama rikollinen, toimii Blondi Tucon pidättävänä tahona – saaden näin Tucon pidätyksestä kuuluvan palkkion itselleen. Blondi kuitenkin lopulta pelastaa Tucon likimain varmalta hirttokuolemalta, jonka jälkeen Tuco ja Blondi jakavat pidätyksestä saadut rahat keskenään.

Mutta mitä tällä on tekemistä Digitalisaation kanssa?

Ei varmastikaan paljon mitään. Mutta tarinana Digitalisaation hyödyntäminen ja hyödyntämiskohteiden kohdentuminen työtätekevän väestön hirttosilmukaksi on temaattisesti varsin samankaltainen. Meillä on taho, joka kantaa etsityn tai jo ennelta tiedetyn tahon – Ruman, tai kenties tässä tapauksessa Työtä tekevien ihmisten ryhmän estradille. Työtätekevälle väestölle ollaan lueteltu erinäinen syntilista, josta johtuen työtekevä väestö tuomitaan menettämään itsemääräämisoikeutensa, mahdollisuus tehdä työtä sellaisella palkalla, jolla perheensä ja itsensä voi elättää ja myös usko tulevaisuuteen, koska syyttävän tahon suunnitelmissa on lisätä vastakkainasettelua kansan itsensä sisällä niin, että työtätekevän ja työtätarjoavan väestön sukset menisivät mahdollisimman paljon ristiin, ellei sitten jopa solmuun asti.

Nyt on hyvä huomauttaa, ennenkuin pääsemme tämän pidemmälle, että minä olen Digitalisaation vankkumaton kannattaja. Näen paljon mahdollisuuksia, joilla ihmisten tekemää työtä voidaan Digitalisaation kautta kehittää yhä tehokkaammaksi, toimivammaksi ja tuottavammaksi. Olen ammatiltani hoitoalan ammattilainen ja uskon, että erinäisten digitalisaatiovälitteisten apuvälineiden kautta juuri hoito-, hoiva- ja erityis/erikoishoitotyön osa-alueet tehostuvat huomattavasti, kun digitalisaatiota vain opitaan käyttämään osana hoitotyön arkea.  Sama pätee myös tekniikan alalla. Työ tehostuu, työstä tulee turvallisempaa ja työstä tulee ennenkaikkea tuottavampaa, kun digitalisaation hyödyt saadaan valjastettua. Itseasiassa – kaikki työ johon digitalisaatio voidaan yhdistää osaksi ihmisen tekemää työtä, tehostuu, muuttuu tuottavammaksi ja mahdollistaa maailman muuttumisen muutamalla askeleella kohti parempaa huomista. Mikä siis on ongelma?

Varmastikaan kukaan meistä ei halua, että työtätekevien ihmisten määrää oleellisesti vähennetään, vaan pikemminkin niin – että työtätekevien ihmisten rinnalle istutettu digitalisaatio tehostaa ihmisten tekemää työtä ja saa enemmän hyvää aikaiseksi meille kaikille. Eikö vain? Tämähän digitalisaation taustalla täytyy olla?

Mutta onko sittenkään?

Kun tarkastelee yhteiskunnan poliittisen päätahon mielipiteitä ja ajatuksen juoksua vähänkään syvemmin digitalisaatiopuheiden ohella – tulee huomanneeksi, että valtaosin digitalisaation idealisaatio tähtääkin työväen korvaamiseen digitalisaation keinoin – eikä niinkään työväen työtehokkuuden lisäämiseen.

 

Mutta miksi moinen?

Politiikka on peliä. Poliitikot kiristävät, huijaavat ja saavat viranomaistahot toimimaan tietyillä tavoin juuri erinäisten uhkakuvien, lupausten ja maanittelujen varjolla. Raha puhuu ja iso raha puhuu enemmän. Ja kun yhteiskuna ollaan alistettu jatkuvalle voittojen ja pääoman kahminnalle, sekä voittojen ja kahmintojen kautta kerätylle erinäiselle liikehdinnälle ja vaikuttamisen keinoille, alkavat viranomaisten keinot olemaan kokolailla vähissä.

Kun tyypillinen poliittinen figuuri sanoo, että digitalisaation kautta yhteiskunta muuttuu tuottavammaksi otettuaan ”tuottavuusloikan” tarkoittaa se näillä kahdella puolen osittain eri asioita.

Viranomaisnäkökulmasta tuottavuusloikka tarkoittaa, että viranomaisten työtehtäväkentällä tuottavuuden asettamia raja-arvoja pitää tarkastelle niin, että työtätekevien työehdot toteutuvat, sopimukset joita uuden työtavan tekeminen edellyttää – tulee sopia ja lainsäädännöllisten kohtien toteutumisen valvontaprosessien pitää kohdata niille määritellyt raamit. Politiikan kannalta asiat tarkoittavat kutakuinkin samaa, mutta hyötynäkökulman pitää tuottaa poliittisia pisteitä, joiden kautta sidosryhmäetujen ajaminen tehostuu ja luo uutta pohjaa jatkuvalle tuotekehittelylle sekä tuotekehittelyn muassa muodostuneille työpaikoille. Hieman yksinkertaisemmin sanottuna voidaan todeta, että viranomaisten tehtävä on vaalia sopimusyhteiskunnan toteutumista ja poliittisten toimijoiden tehtävänä on kerätä puolueen ajamien arvojen mukaisia poliittisia pisteitä.

Ongelma, joka nyt kaavaillussa digitalisaation esiinryntäyksessä ei suinkaan ole siis digitalisaatio itse – vaan se miten sitä ollaan lähdetty hyödyntämään. Pääosin esimerkiksi Juha Sipilän kaavailame ”tuottavuusloikka” ja siihen yhdistetty digitalisaatio ei tähtää työtehtävien säilymiseen ja vaan yhteiskunnan muuttumiseen digitalisaation muassa enemmän digitalisoituneeksi. Toisinsanoen – työtehtävien vähenemiseen, henkilöstömenojen isoihin vähennyksiin ja yrittäjyyden uuteen nousemiseen juuri tätä kautta. Tätä tapaa luonnehtii kenties vahvimmin juuri korrelaatio siihen, että työtätekevä ihminen korvataan pääasiassa koneella.

Eikä tämäkään ole paha asia, koska koneita tarvitsee huoltaa ja korjata..rasvata, palvella ja ihailla.. mikä tosin itsessään ollaan kuitenkin jo ennalta valtaosin digitalisoitu.

Ongelma on osittain verrattavissa jonkinlaiseen politisoituneeseen uskontoon. Toisinsanoen – kun ihminen itsessään menettää merkityksensä, ei ole enää väliä sillä mitä iso koneisto ajaa eteenpäin. Tässä tapauksessa ollaan lähdetty toteuttamaan uhkakuvaa, jossa työntekijä ei enää merkitse mitään, koska digitalisaatio itsessään korvaa työntekijän työpanoksen. Mitä siis jää työntekijälle? Työntekijälle jää mahdollisuus kouluttautua uuteen ammattiin, tai erikoistua työssään sellaiselle tasolle, jossa hän toimii konetta ohjaavana, korjaavana ja tuntevana tahona – koneenkäytön ammattilaisena. Ei paha! Tätähän sen kai kuuluisikin olla; ihminen kouluttautuu, ja kone palvelee ihmistä. Voilá! Ei ollenkaan paha. Mutta..

Yhdistettynä kaikkeen muuhun poliittiseen jargoniin – pilvet muuttuvat varsin tummasävyisiksi toiveikkuuden taivaanrannassa.

Aktiivimallia ajaneiden tahojen mielikuvitus on käsittämättömän laaja. Äänenpainot, joissa työtätekevien ihmisten työehtosopimuksia muutetaan nollatuntisopimuksiksi, palkkoja ollaan valmiita pienentämään työnantajien ehtojen mukaisesti ja kaikenlisäksi pelottelukeinona esiin nostetaan yhä useammin digitalisaation kautta tapahtuva pakottava tarve heikentää työehtosopimuksessa sovittuja reunaehtoja – eivät luo millään tavalla uskoa työtätekevän väestön osalle.

Helpotusta eivät luo Juhana Vartiaisen kommentit aktiivimallista, ajatukset uudesta matalapalkkakansanryhmästä, eivätkä Jyrki Kataisen elättelemät toiveet 1,8 miljoonasta ulkomaalaisesta halpatyöntekijästä. Kun tähän ynnätään Björn Wahlroos, Saul Schuback ja moni muu työtätekevien, työttömien ja syrjäytyneiden ihmisarvoa väheksyvä oikeistolainen, niin voimme vain kysyä – kenen etua  tällä kaikella ajetaan?

Vuonna 2013 Juhana Vartiainen oli täysin avoimesti ajamassa suomeen uutta matalapalkkakansanluokkaa, eikä vauhti, saati mielipiteet Vartiaisen retoriikassa ole näin viisi vuotta myöhemmin muuttuneet saati hiljentyneet. Yhä edelleenkin puhutaan samoista asioista. Nyt tosin nimellä nimillä aktiivimalli, kiky – sopimus, palkkaharmonisaatio ja digitalisaatio.

Kuten tulin tässä tekstissä jo maininneeksi – olen minä vankkumaton digitalisaation kannattaja. Politiikka, poliittinen retoriikka, jolla digitalisaatiota ajetaan eteenpäin – eivät saa minulta kuitenkaan minkäänlaista myötätuntoa. Ihmisistä – työtätekevistä kansalaisista ei saa tehdä töistä jatkuvasti kilpailevia heittopusseja. Työstä pitää saada palkka, joka riittää perheen elättämiseen. Työn pitää luoda uskoa tekijässään siihen, että tulevaisuus on turvattu. Digitalisaatio ei saa olla uusi keppi, jolla viranomaistahoa viedään ja vedätetään, eikä se saa olla uhkakuva työtätekeville ihmisille.

 

 

Anttiolavi Salonen

Lapsiperhepolitiikkaa Nokialaisittain.

 

nokianvaakuna

YLE TV 1:n Suuri presidenttivaaliväittely oli eilen surullista katsottavaa. Ei vain siksi, että kaikki ehdokkaat olivat erimielisiä käytännössä katsoen kaikesta, mutta myös siksi, että kysyttäessä lasten, – ja nuorten syrjäytymisen uhasta nyky-yhteiskunnassa – nostettiin valtaosin ehdokkaiden puheenvuoroissa esiin talouspolitiikka.

Ymmärrän toki, mitä ehdokkaat yrittivät sanoa; kun taloudella menee hyvin, syrjäytyminen vähenee, kun taloudella menee hyvin – usko tulevaisuuteen paranee ja kirkastuu ja kun taloudella menee hyvin ihmiset rakentavat yhdessä hyvää tulevaisuutta.

Nämä ovat kaikki tärkeitä huomioita ja ennenkaikkea tosiasioita. Syrjäytymisriskit pienenevät kun yhteiskunnan talouspolitiikka toimii, ihmisillä on rahaa – eikä deflaatio vaani jokaisen mahdollisuuden vanavedessä.

Oleellisesti huomioni kuitenkin kiinnittyi siihen, että kukaan ehdokkaista ei millään tavalla huomioinut niitä jo valmiiksi syrjäytyneitä reilua 70 000 alaikäistä ja niitä 120 000 syrjäytymisvaarassa olevaa alaikäistä lasta tai nuorta. Tai, mikäli huomioi, en minä lastensuojelun parissa työskentelevänä (Psykiatrisena) Sairaanhoitajana tätä mahdollisuutena tai millään tavalla merkittävänä muutoksena parempaan päin huomioinut.

Presidenttiehdokkaiden keinot ja ymmärrys syrjäytymisriskin korjaamiseksi olivat likimain täysin sellaisia, jossa uimataidoton heitetään suoraan syvään päähän allasta – ja sitten vain toivotaan, että se uimataito jostain löytyy. (Todettava on, että hukkunut ihminen ei enää mitään yhteiskunnalle maksa, mutta tätä ei yksikään presidenttiehdokkaista ääneen lausunut.)

Hyviä huomioita asian tiimoilta esitti ainoastaan paneelin puheenjohtajana toiminut YLE:n toimittaja, joka likimain suorasanaisesti viisasi syrjäytymiseen liittyviä tekijöitä, kuten päihde – ja mielenterveysongelmat osaksi syrjäytymisasteen syvyyttä.

Huomionarvoista oli myös se, että YLE:n toimittaja oli perehtynyt aiheeseen niinkin hyvin, että hän totesi täysin ymmärrettävästi myös sen tosiseikan, että lapsen – tai nuoren päihde, – mielenterveysongelmat ja syrjäytymisen muut kerrannaisvaikutukset vaikuttavat myös em. lapsen/nuoren perheen hyvinvointiin, joka itsessään kiihdyttää syrjäytymisriskiä myös perheen muiden lasten parissa ja heikentää työssäjaksamis perheen aikuisten keskuudessa. Näihin asioihin presidenttiehdokkaat eivät millään tavalla ottaneet minkäänlaista kantaa eilis illan paneelissa.

 

TILANNE NOKIALLA. 

 

Viime vuoden puolella keväällä istuin Nokian Lukion auditoriossa kuuntelemassa luentoa Kannabiksen käytön tilanteesta Nokialla. Tuon luennon jälkeen olin asteen verran enemmän huolissani nuorison tilanteesta Nokialla. Lasten – ja nuorten ääni ei tuolloin kuulunut missään muualla kuin vaalipuheissa, joita valtaosin pitivät sellaiset tahot, jotka ovat sittemmin moneen kertaan kääntäneet takkinsa asian tiimoilta erinäisin vaihtoehtoisin liikkein, mutta myös ihan suoranaisesti hylkäämällä jos valmiiksi syrjäytyneet ja syrjäytymisvaarassa olevat lapset, nuoret ja heidän perheensä.

Syrjäytyneiden nuorten ja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tilanteen lisäksi myös syrjäytymisvaaraa ennakoiva koulupudokkuus on meillä Nokialla tiettävästi lisääntymään päin.

Tämä tarkoittaa, että yhä useampi nuori ei lähde jatko-opiskelemaan peruskoulun jälkeen. Tämä ei itseasiassa olisi kehittyvässä maassa, tai alkuteollisessa yhteiskunnassa ongelma, koska linjastolla pystyy kuka tahansa työskentelemään, mutta vauhdikkaasti digitalisoituvassa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa vauhdikkaasti kumuloituvaa  työttömien syrjäytyneiden ja päihdeongelmaisten joukkoa.

Eilen ilmoitettu Nokian Kaupungin SOTE – PALVELUIDEN ALASAJAMINEN ja siirtäminen Pihlajalinna Oy:n alaisuuteen ei tule helpottamaan tilannetta millään tavalla. Edessä on rankkaa karsintaa työvoimasta ja ns. itsensä turhaksi tekevien palvelualustojen poistamisia kuviosta. Tämä tarkoittaa, että se vähäinenkin ennaltaehkäisevä tuki lasten, nuorten ja heidän perheidensä asian edistämiseksi tulee katoamaan jonkin ajan saatossa palveluvalikoimasta Nokialla. Näin on tapahtunut vastaavanlaisten liikeluovutusten yhteydessä toisaalla – ja näin tulee hyvin oletettavasti tapahtumaan myös Nokialla.

Viime vuoden puolella (kevät 2017) Nokialla oli jo valmiiksi syrjäytyneitä nuoria ja syrjäytymisuhan alla olevia nuoria reilut 100. Nyt tilanne on mennyt pahemmaksi. Eikä loppua tilanteen pahenemiselle ole näkyvissä.

Osaa Nokian Kaupungin päättäjistä tuntuu vaivaavaan ”Presidenttiehdokkaiden tauti”, jossa kaiken voi selittää niin, että kunhan talous saadaan kuriin, niin tilanne paranee kaikilta osin. Tämä on totta. Mutta se osa, joka ei kuulu tähän ”kaikkeen”, se jo valmiiksi menetettyjen lasten ja nuorten joukko kasvaa. Isoja asioita on odotettavissa ja päätöksiä tunnutaan tekevän pääasiassa talouden ehdoilla. Tämä ei ole huono asia ollenkaan – koska talous on tärkeää. Mutta mitä me olemme valmiita tekemään esimerkiksi Nokialla niiden jo tällä hetkellä syrjäytyneiden lasten -, nuorten ja heidän perheidensä asialle? Päätökset, joilla sote – palveluissa työskentelevien ihmisten työn teon mahdollisuudet vedetään minimiin eivät paranne yhdenkään sote- palveluita tarvitsevan kuntalaisen tai kansalaisen asiaa.

Seinät voidaan saada Nokialle mihin tahansa hintaan, mutta seinät itsessään eivät valtaosin tee työtä. Työstä kuuluu saada sellaista palkkaa, että sillä tulee toimeen, voi elättää perheensä ja huolehtia lapsistaan. Nokian Kaupungin sote – työntekijöiden siirtyminen Pihlajalinna Oy:n alaisuuteen tulisi eittämättä johtamaan siihen, että KVTES muuttuisi AVAINTATES:ksi. Tämä tarkoittaa, että pudotus palkoissa tulee olemaan useita satoja euroja per. sote – työntekijä.

Muutamien julkisuuteen päätyneiden sanomisten ja lauseiden perusteella voimme jo nyt päätellä, että selvitystyö sote – palveluiden uudelleenjärjestämisestä ja Nokian Sote – palveluiden siirtymisestä Pihlajalinna Oy:n alaisuuteen ollaan jo valmiiksi tehty. Tosiasiassa – mitään selvitystyötä ei tulla tekemään, koska poliittinen tahtotila on valtaosin sellainen, jossa siirtymä seinien rakentamiseksi on tärkeämpää kuin aito palveluiden laadun kehittäminen.

 

Sairaanhoitaja (AMK)

Anttiolavi Salonen

Ongelmista ratkaisuihin?

 

nokianvaakuna

Nokian uusi Prisma ottaa ensihenkäyksensä aivan näiden päivien kynnyksellä. Tarkemmin ottaen Prisma avautuu 16.11.2017. Tämä on tiettävästi historiallinen päivä, koska nyt Nokia siirtyy niiden Prismaisten kaupungien joukkoon, joka on alati kasvava.

Yrittäjäkadusta tulee todellakin iso yritysrypäs, jossa kaikki palvelut alkavat olemaan saatavilla yhden ja saman katon alla. Ymmärrettävästi Prismaan siirtyvät ainakin apteekkipalveluista vastaava Härkiapteekki, Alkoholin myyntiin erikoistunut Alko sekä Musti ja Mirri, useita muita palveluyksiköitä unohtamatta. Jopa Sote-kioski NOSTE aloittaa Prisman tiloissa. Ilmassa on todellakin muutoksen tuulia!

Itseäni tilanne muistuttaa pitkälti niistä päivistä, jolloin suomessa siirryttiin käyttämään valuuttana Euroa. Mutta nostalgia sikseen – riittääkö Prisman ovien aukaiseminen nostamaan Nokiaa maailmankartalla?

Mikäli lähiseutujen medioihin on uskominen, niin Kaupunki Nimeltä Nokia puuskuttaa kovaa kyytiä eteenpäin. Voidaankin puhua todellisesti talvipäivän ihmeestä jota ollaan kyhäilty pitkän kaavan mukaisesti useammalla eri taholla.

Kolmenkulman lähiseudulle nouseva yritysparkki herättää kiinnostusta, samaan tapaan kuin uusi Prisma. Näistä jälkimmäisen kohdalla innostus on varsin Nokialaista, mutta hyvä alku sekin. Kyseenalaiseksi kuitenkin jää, että mitä tapahtuu Nokian citymarketille ja jo valmiiksi autioituvalle Keskustan alueelle.

 

NOKIAN ONGELMA ON…

 

Nokian ongelma ei ole niinkään sijainti. Me makaamme komeasti Turun ja Tampereen välisen moottoritien varressa. Tämän lisäksi, Pori – Tampere väylä kulkee ohitsemme, eikä Vaasaan johtavalta tieltäkään ole pitkä matka Nokialle. Viimeisimmän reitin ongelma lienee tiettävästi meidän kannaltamme kuitenkin Tampere ja erityisesti Lielahden ostoskeskuskeskittymä.

Itse vanhan liiton Nokialaisena olen hyvinkin tietoinen niistä teistä, ”jotka vievät Nokian keskustaan”, mutta ulkopaikkakuntalaisten silmin Nokialle pääseminen, saati Nokian tarjoamien palveluiden ääreen pääseminen on mitä luultavammin työn ja tuskan takana. Näin ei suinkaan saisi olla.

Nokian ongelma lieneekin se, että meille ei oikein ole selkeää reittiä. Me olemme nimemme perusteella yksi tunnetuimmista seutukunnista suomessa. Toisinsanoen – brändi, jota Nokia nimi edustaa on valmis myyntivaltti monessa suhteessa. Olen ottanut tähän kantaa aiemminkin.

Se mihin meidän Nokialla pitäisi aktiivisemmin pyrkiä on, että kulkuväylät mahdollistaisivat enemmän ”Nokian kautta kiertämisen” matkalla jonnekin sinne, mihin tätä nykyä mennään Nokian ohitse. Voisiko ratkaisu olla alikulkutie tai jopa tunneli Turuntieltä Nokian keskustaan tai Nokian valtatielle, ehkä jopa pikaväylä, tai suomen pisin maakaistaleen ylittävä silta? Entä Porintieltä paremmin suunnattu liikenne Nokian keskustan kautta Tampereen suuntaan – tai päinvastoin, Tampereelta pohjoiseen päin suuntaava väylä yhä selkeämmän Nokian kautta tapahtuvaksi kiertoväyläksi. Mikä olisi keino, jolla potentiaalisia asiakkaita saataisiin enemmän Nokiaa hyödyttäviksi asiakkaiksi? Mitä se vaatisi?

En totta vieköön tiedä.

Nämä olisivat kalliita, mutta saman aikaisesti kuitenkin varsin innovatiivisia ratkaisuja, mikäli keskustan yleiskaavaan ei muulla tavoin voida koskea.

Prisman herättämä vitsien ja herjojen virta on likimain käsinkosketeltavaa, mutta samaan aikaan se on myös uusi mahdollisuus Nokian keskusta-alueen elävöittämiseksi; Nokian keskusta nimittäin laajenee vihdoinkin keskustaa kohden! Nousemassa oleva ”Nokian Tetris”, sekä jo valmis ”Maamerkki” ovat myös hyvä alku sille, että Nokian keskusta-alueen potentiaalia voitaneen tulevaisuudessa hyödyntää kunnallispalveluiden tarjoajien ohella myös pienten palveluiden  kehittyvävänä alustana. Mikä olisikaan upeampaa kuin pienyrittäjien Nokia! Toivoisin, että vielä ennen kuin vuosikymmen kääntyy 2025 paremmalle puolelle, Nokian korkeat rakennukset olisivat omalla tavallaan Nokialainen ilmiö omassa mittakaavassaan.

Tulevaisuudessa toivoisin näkeväni tämän lisäksi, että meille Nokialla kulkisi paikallisjunan ohella myös Tampereen ratikka.

Raitiovaunulinja itsessään  toisi enemmän liikennettä Nokialta pois päin, mutta samaan aikaan myös uusia asukkaita alati kasvavaan kyläämme. Ongelmista ratkaisuihin Nokian kokoisessa kaupungissa lähtee ajatuksesta, jossa Nokialla on hyvä ja helppo asua, mutta kuitenkin niin, että Nokialta on hyvät ja toimivat yhteydet ympäri lähialueita esimerkiksi työtehtävien perässä. Tärkein valttimme tällä hetkellä ovatkin uudet asukkaat ja heidän muodostamansa verotulot, mutta samaan aikaan myös se tärkein – eli, uusien potentiaalisten yritysten hilautuminen kohti Nokiaa. Vain yritysten kautta Nokian sisäiset työmarkkinat voivat eheytyä, muuttua joustavammaksi ja ennenkaikkea tarjota työtä yhä useammalle Nokialaiselle – mutta samaan aikaan myös syyn muuttaa Nokialle.

Me siis tarvitsemme uusia asukkaita, uusia yrittäjiä, uutta innovaatiota mutta myös kauttakulkua. Ja kauttakulkua me tarvitsemme paljon lisää. Mitä olisivat ne Nokian alueelle mahdollisesti uusina nousevat palvelurakenteet ja verkostot? Mitä me Nokialla voisimme tarjota ulkopaikkakuntalaisille? Uusia asuntoja tänne tuntuu nousevan enemmän kuin paljon, mutta riittääkö se meille, että meistä tulee Tampereen kainalossa köllivä nukkumalähiö?

 

OLISIKO RATKAISU LIITTYÄ OSAKSI TAMPERETTA?

Vastaan omaan hölmöön kysymykseeni – vanhan liiton Nokialaisena, että ei. Mielestäni ratkaisu ei saa olla, että sulaudumme vähä vähältä osaksi Tamperetta. Meidän ei tule antaa tulevaisuuden viitoittaa tietämme siihen suuntaan, jossa meistä – Nokiasta, Nokialaisista tulee Tampereen Kaupunginosa. Me olemme jo pelkästään nimenä niin merkittävä brändi, että sen hyödyntäminen lysähtäisi kokonaan osana Tampereen Kaupunkia.

Ratkaisu olisi, ellei sitten tehokkaampi tieverkosto joka vie Nokian läpi – niin vähintäänkin se, että Nokia leviäisi Prisman ja kolmenkulman alueelta lähemmäs ”vanhaa keskustaa”, mutta samaan aikaan myös koskenmäen ja kartanon alueen kautta Nokian Rantasipi Edenillepäin. Näin me voisimme mahdollisesti valjastaa Nokian potentiaalisena tuottavuuden ja palveluiden keskittymänä lähellä Tampereen vanhaa ja arvokasta kulttuurikaupunkia.

Olen aiemmissa kirjoituksissani pohtinut Kartanonalueelle perustettavaa lähiruokakeidasta. Se ei toistaiseksi ole ottanut oikein tuulta siipiensä alle. Miten olisi siis Nokia, joka leviäisi keskustasta Sahan alueelle päin, kohti Hotelli rantasipiä. En ole varma, mutta luulen, että Nokianvirran rantamaisemat voisivat olla omalla tavallaan houkuttelevia sijoituskohteita muutenkin kuin asuinsijoiksi. Alueenahan Sahan alue itsessään on täynnä mahdollisuuksia. Luova hulluus kuitenkin askarruttaa. Miten tehdä Nokiasta vieläkin parempi Nokia?