Kuntouttava työtoiminta Nokialla – tulkintaa asian tiimoilta.

 

nokiantehdas

 

Kuten hieman uumoilinkin, aiheutti aiempi merkintäni

”Kuntouttava työtoiminta – työllistymistä tukeva työkokeilu.”

 

eräällä tapaa myrskyn, joka laantui vasta noin tuhannen lukukerran jälkeen. Tämä on täysin ymmärrettävää. Aihe on arka, mutta aihe on myös ajankohtainen. Tosiasia kuitenkin on, että meille suomeen, meille Nokialle – on kehittynyt uusi äärimmäisen vähällä toimeentulevien joukko. Kutsuin tätä joukkoa aiemmessa merkinnässäni äärimmäisen köyhien ryhmäksi. Enkä syyttä. Kutsuin tätä ryhmää myös ”orjatyötä” tekevien ryhmäksi, ja myönnän, että käyttämäni ”orjatyö” oli provokatiivinen vertaus, jonka oli tarkoituskin aiheuttaa älämölöä.

Tosiasia on, että 9e/pvä ei ole ainoa mitä tälle äärimmäisen köyhien – ryhmälle yhteiskunnalta irtoaa. Tosiasia on se, että kaikki mitä tämän päälle irtoaa on silkkaa halveksuntaa. Toki, tukina nämä ihmiset saavat pienen lisän osaksi sitä arkea, jonka varassa kokonaisuuden pitäisi pyöriä niillä sijoillaan ja tarjota mahdollisuuksia, joilla huominen näyttäisi edes vähän valoisammalta.

Kokemukset, joita sain pyydettyäni s-posti viestejä asian tiimoilta olivat kauttaaltaan synkkiä. Tosiasiassa – yli kolmestakymmenestä viestistä asian tiimoilta neljä oli myönteistä. Myönteisistä kokemuksista asian tiimoilta nostan nyt esiin muutamia myönteisyyttä kuvailevia kokonaisuuksia;

  • Elämäntilanne; Elämässä oli sattunut jotain sellaista, että kyseinen 9e/pvässä työ oli avannut elämän arvoja uudelleen sellaisenaan ja näyttänyt elämässä paljon muita tärkeitä puolia, kuten aika rakkaiden kanssa, aika itselle, aika omille ajatuksille.
  • Uudet tuttavuudet; eri elämäntilanteista syntyneet väylät. Ns. elämän purot, joista muodostui yhteinen virta. Täysin eri elämänaloilta yhteen nivoutuneet elämäntarinat. Uusi seurustelusuhde, elämänkumppanin löytyminen.
  • Käsityskyvyn avartuminen, omien arvojen uudelleen puntarointi; ”Ymmärsin paremmin mikä elämässä on todella tärkeää”, ” – – että ei elämä ole pelkkää töiden tekemistä varten. joskus on vaan hyvä antaa olla”, ”tää on ollut parasta aikaa yli 20 vuoden työputken jälkeen”,”Itse olen parhaillaan moisessa, enkä parempaa vois tähän väliin toivoa.”

 

Myönteisten kokemusten yhteinen nimittäjä on hieman pidemmänkin ja tarkemman silmäilyn jälkeen irtaantuminen tavanomaisista rutiineista ja jonkin uuden merkityksen löytäminen elämälleen. Tämä ei ole ihme; työelämä on viimevuosien aikana muuttunut yhä hektisemmäksi, enemmän kuluttavaksi, enemmän voimavaroja raastavaksi. Toisinsanoen, ihmiset kokevat, ettei heille jää omaa aikaa, aikaa omalle elämälle, aikaa niille tärkeille asioille ja ihmisille, joiden vuoksi he ovat tottuneet tekemään työtä; summa summarum: työstä on tullut elämän keskipiste.

Työn perässä, ja elämäntilanteiden myötä vaihdetaan asuinseutua nykyään paljon helpommin, paljon nopeammalla syklillä kuin aikaisemmin ja elämänvirran annetaan tätä nykyä viedä tunteiden kautta enemmän kuin pohtien syvällisesti ja tehden ns. sen tarkempaa suunnitelmaa siitä, mitä elämä lopulta tarjoaa kun heittäydytään eri kokemusmahdollisuuksien vietäviksi; summa summarum: elämän tarjoamat rajattomat mahdollisuudet.

Tulkitsin asiaa näiden vastausten perusteella niin, että ne joiden kokemukset 9e/pvä kuntouttavasta työtoiminnasta ovat myönteisiä, ovat saaneet kuntouttavasta työtoiminnasta sellaista vastinetta, jota he ovat toivoneetkin; elämän sisältö on muuttunut myönteisemmäksi, elämään on tullut väriä, elämän arvot ovat henkilölle itselleen oikeammassa järjestyksessä työkuvioiden, arjen haastavuuden, arjen painostavan kokonaisuuden vähennyttyä ja voimavarojen palattua näiden tapahtumien myötä entiselleen.

Perustavia syitä sille, miksi vastanneet henkilöt ovat näin kokeneet en voi antaa. Enkä lähde tätä tulkitsemaankaan. Jokaiselle meistä on oma elämänsä elettävänään ja jokaisen elämään mahtuu tekijöitä joiden tiimoilta he elämänkulkuaan mukauttavat. Itse näin sosiaali – ja terveysalan varsin raskaalla työkentällä työskentelevänä kansalaisena voisin jossain vaiheessa heittäytyä vapaalle ja kerätä taas itseni kokoon niiltä osin, jotka koen työurani aikana menettäneeni. Toisinsanoen; minä ymmärrän oikein hyvin, miksi ihmiset kokevat em. elämäntarinoidensa mukaan autuuden tunnetta ja voimavarojen palautumista.

 

NEGATIIVISET KOKEMUKSET

 

Kahdessakymmenessäkahdeksassa saamassani viestissä sävy oli negatiivinen. Näistä negatiivissävytteisistä viesteistä nostaisin seuraavat kokemukset esiin esimerkinomaisesti:

  • Arvostuksen tunne, kokemukset; Työolojen valvonnan puute. Kokemus siitä, että ihmisarvo on nolla. Täydet työpäivät – rahat ei riitä edes perus elämään. Ei kehtaa katsoa lapsiaan silmiin. Häpeän tunne. Arvostuksen puute yleisesti. Hanttihommat joista ei saa mitään irti. Tunne, että hommia teetetään ilmaiseksi jonkun palkkaa saavan pihan siivoamisesta.
  • Arveluttavaksi koettu toiminta; ”Autot ei ole edes liikenneluvallisua vaikka tehdään luvanvaraista ajoliikenteen harjoittamista.”, ” – – pajatoiminnan ihmiisten yksityisyyden suojissa olevia asioita yleisesti (lääkärikäynnit, poissaolot, sairastumisrt etc) ihan julkisesti kaikkien kuullen.”, ”Ohjaajat antaa vääriä ohjeita – -”,”uhkaillaan etuuksien menettämiselle jos kysyy – -”, ”epämiellyttävää käytöstä. tulee aliarvostettu olo”,” – – kukaan ei oo kysynyt multa, että miltä musta tuntuu kun mut on haukuttu”,”enhän mää semmosta osaa mutta en kyllä saanut siihen mitää opetustakaa”.
  • Palkkatyöhön siirtymisen estäminen; kuntoutujan saatua osa – aikaista palkkatyötä, ei häntä olla ennen juristiin otettua yhteyttä meinattu suosiolla päästää pois kuntouttavasta työtoiminnasta.

    Negatiivisten kokemusten yhteinen nimittäjä voisi olla näiden perusteella arvostuksen tunteen menettäminen. Saamieni viestien perusteella ihmisten suuttumus, viha ja ajoittain jopa katkeroitunut elämänasenne ollaan summattu niine hyvineen epärehelliseltä toiminnalta vaikuttavien kokemusten siivittämäksi. Myös hanttihommat, joiden tekeminen ollaan koettu nöyryyttäväksi nousi vahvasti eri vastauksissa esiin; toisinsanoen – työtehtävät, joissa esimerkiksi siivottiin, kärrättiin, siirrettiin tavaroita tai toimittiin jonkinlaisina yleismies ”Jantusina” ilman sen kummempaa suunnitelmaa prosessimuotoisesti. Negatiivisten kokemusten keskiöön nouseekin kokemus jonka mukaan kuntouttavalla työtoiminnalla teetetyt tehtävät ovat tavaroiden kantoa paikasta a) paikkaan b). Summa summarum: kuntoutujalla voidaan teettää työtehtäviä, jotta palkkatyötä tekevien määrä voidaan pitää riittävän alhaalla.

    Työ on tavallisesti elämää suuntaava tekijä. Meistä jokainen haluaa kuulua johonkin, jossa me voimme tuntea itsemme merkityksellisiksi. Me olemme sosiaalinen laji, jonka eteenpäin menemistä on tyypillisesti viitoittanut yhteisen hyvän edistäminen. Kun työ synnyttää yksilössä kokemuksen, että työllä ei tule toimeen, tulee työstä pakkopullaa, jonka murtamiseksi ei haluta enää nähdä vaivaa. Työn ”hedelmät” ovat moninaiset. Työstä saatu palkka tuo turvaa perheelle, lisää yksilön omanarvontuntoa ja edistää terveyttä. Summa summarum: kokemus on, että työllä ei tulla toimeen.

    TULKINTAA ASIAN TIIMOILTA. 

    Tulkitsin vastauksia niin, että kun yksilö ollaan ”heitetty” osaksi pakonsanelemaa työtoimintaa jolla ei tule toimeen, muuttuu yksilön suhtautuminen tällaista tilannetta kohtaan negatiivissävytteiseksi. Vastaajien kommentoinneissa näkyi se, että osittain he olivat alkuun olleet  toiveikkaita, mutta pajatoiminnan myötä toiveikkuus oli kadonnut. Myös uhkaava toiminta esimiestaholta koettiin latistavaksi, samoin kuin töiden sisältöä luonnehtiva ”hanttihommat”. Perustavia syitä vastannaiden ihmisten lähtökohdille en voi antaa. Totean kuitenkin, että ihan näin arkijärkeen perustuen kokemukset, joilla negatiivisia vastauksia kuvaillaan syövyttävät kenen tahansa jaksamista ja moraalia työskennellä kuntouttavassa työtoiminnassa.

    Valitettavasti näyttäisi olevan niin, että ihmisten kokemukset – niin negatiiviset kuin positiivisetkin muistuttavat toisiaan. Toisaalta koetaan, että irtaantumalla työelämäsä elämä saa uutta sisältöä ja merkitystä, kun taas toisaalta koetaan, että irtaantuminen työelämästä ja joutuminen ”kuntouttavaan työtoimintaan” on ihmisarvoa halventavaa orjatyötä, jolla helpotetaan palkkatyötä tekevien kokonaistyömäärää. Mikä siis ratkaisuksi? Mielestäni tällä tavoin toteutettu työelämän edistäminen vie lopulta itseltään sisällöllisen merkityksen.

    Toistaiseksi me olemme tehneet työtä pitääksemme elämämme sellaisessa juopassa, että se on edistänyt yhteiskunnan tärkeimmän yksikön – perheen asiaa. Uskon vakaasti, että kuntouttavan työtoiminnan tarkoitus on tarjota pehmeä lasku työelämään niille, jotka ovat pitkään työelämästä – syystä tai toisesta olleet sivussa. Voidaanko tämä pehmeä lasku toteuttaa niin, että osa kokemuksista on näin negatiivisia?

    Tähän en osaa vastata.

 

 

Mainokset

Miksi ihmiset ovat kuluttajia?

Consume,  Consumer, subst; a person who purchases goods and services for personal use.  Consumer tarkoittaa hieman hämäävästi sekä ahmijaa, että kuluttajaa. Missä vaiheessa ihmisestä tuli kuluttaja? Miksi ihminen on kuluttaja, eikä esimerkiksi luoja? Tosiasiassahan me luomme kulutustarvikkeita ylikapasiteetilla verrattuna esimerkiksi siihen, miten me ehdimme kuluttaa tavaroita. Toki, tällä perusteella me voimme ajatella, että kenties kuluttamisella tarkoitetaan jo varsin niukoiksi käyneitä luonnonvaroja.

Ahmimisesta puhuttaessa on hyvä muistaa, että; Ahmimishäiriöön sairastuminen alkaa usein tyytymättömyydestä itseen ja omaan kehoon sekä tarpeesta laihtua; ”Samaan aikaan henkilö kuitenkin nauttii herkkujen syömisestä ja laihduttaminen on tämän vuoksi vaikeaa. Niinpä hän alkaa esimerkiksi oksentelemaan herkuttelutuokioiden päätteeksi ja vähitellen tästä aiheutuu ahmintakohtausten ja oksentamisen sitkeä kierre.” Jollain tapaa tämä bulimiaan viittaava oirekuvaus sopii mielestäni hyvin myös kuluttamiseen ja erityisesti rajattomaan kuluttamiseen. Kun yksilö lähtee niin sanotusti hummailemaan ja kuluttaa liikaa on seurauksena yleensä se – että ongelmat kasaantuvat. Toinen ääripää on luonnollisestikin se, että yksilö ei saa päivittäistarpeidensa mukaisia kulutustavaroita käyttöönsä – jolloin ongelmat myöskin kasaantuvat. Kuinka paljon kulutusjuhlasta todella on tarpeellista kulutusta? Onko shoppailu mielenterveydelle tukitoimi, jonka kasaamme itsemme ja sen todellisuuden väliin jossa elämme – ja jonka avulla suljemme silmämme olemassa olevalta tosimaailmalta – ikäänkuin katselisimme televisiosta nälkää näkeviä Afrikkalaisia lapsia? Vähänkään enemmän ajattelevat ihmiset saattaisivat sanoa, että kyllä ”shoppailu voi olla mielenterveyden tukitoimi – mutta mitä sitten.”

LUOMISTYÖTÄ KEHITYKSEN EHDOILLA?

Miksi luominen on kuluttajakontekstin mukaan yrittämistä ja mitä yrittäminen on? Onko yrittäminen sama asia kuin kulutustavaroiden kautta jatkuvaa pyrkimystä (yritystä) saada yhteys tavaroita ja artikkeleita kuluttaviin kanssaeläjiin. Kenties meidän tulisikin kutsua yrittäjiä pyrkyreiksi, koska sanana se on kokolailla samaa tarkoittava kuin yrittäjä. Toisaalta, semanttisesti näsäviisaaksi ei parane heittäytyä; silloin me söisimme munakkaan sijaan munasolukasta ja äiti voisi yhtä hyvin olla emä. Mitä yrittäminen siis on?

Yrittäminen on ensinnäkin hitonmoisen kovaa työtä ja arvokasta sellaista. Yhteiskunnallisesti onkin varsin kieroa, että se sama yrittäminen joka työllistää kuluttajia ja mahdollistaa kuluttajien kuluttamisen – ja täten toimimisen yrittäjien kautta saatavien tuotteiden kuluttajina – toimittaa kuluttajille kulutustavaroita joita kuluttajat kuluttavat. Helpommin tämän voisi kai muotoilla niin, että kuluttaja saa palkkaa ja ostaa palkallaan useimmiten – jollain tavalla oman työnsä tuloksia. Hieman maalaisesti taas ajatellen voisi sanoa, että ”se joka viljaa pui – syö myös leipää jota viljasta valmistetaan”. Mutta onko kuluttajana oleminen suoranaisesti oman työnsä hedelmistä nauttimista?

Kuluttajabarometrin mukaan ei ole. Kuluttajabarometri kertoo, että yli 75% yrittäjien palveluksessa työtä tekevistä kansalaisista ei pysty ostamaan oman työnsä tuloksia riittävästi sillä palkalla jota he työstään saavat. Toki voimme ajatella, että kaikki työhän nimenomaan on yrittäjien tai ainakin palvelusten, artikkeleiden tai tuotevalmistajien palveluksessa olemista. Ja kyllä –  tämä pitää paikkaansa.

Valtaosa työn tekemisestä on kuitenkin sellaista, jossa yrityksen tuottaman palvelun/artikkelin hinta ylittää yritykselle työtä tekevien varallisuuden juuri esimerkiksi niiden tavaroiden/artikkeleiden ostamiseen, joita työntekijä yrityksessä valmistaa tai jonka valmistusketjuun hän kuuluu. Kuinka tuotteita siis voidaan ostaa?

LAINARAHALLA LAINAA – TUOTANTO KAIPAA UUTTA SUUNTAA.

Lainarahan käyttö on suomessa hurjassa nousussa. Tätä kirjoittaessani minun osuuteni valtionvelasta on rapiat 18 990 euroa ja kello tikittää hurjaa vauhtia eteenpäin. Onko syy siinä, että minä ajattelen asiaa jollain tapaa kriittisesti? Ei. Lainarahajärjestelmä on valtiotasolla hiljaa hyväksytty tapa ajatella asioita ja juontaa juurensa hieman nurinkurisesti juuri kapitalistisen järjestelmän järjettömyyteen. Kapitalistinen unelmajärjestelmä on Noam Chomskya ja Friedrich Wilhelm Christian Karl Ferdinand von Humboldtia siteeratakseni järjestelmä, jossa kukaan ei tee työtä itsensä ja lähimmäisensä vuoksi vaan niillä ehdoilla – joilla hän lähimmäisestään huolta pitää jonkun muun määrittelemien ehtojen mukaisesti. Tämä ei ole suora lainaus vaan lainaus Friedrich Wilhelm Christian Karl Ferdinand von Humboldtin ajatuksesta, että työtä tekevä proletaari tekee työtä herran tarpeiden tyydyttämiseksi niillä ehdoin, jotka herra on itsessään määritellyt. Ei lienekään ihme, että herravihalla käsitetään juuri autoritääristä arvojen määrittelijää, jonka murusilla me tavallinen kansakunta elämme.

Ei tule unohtaa myöskään lukuja, joilla asioita voidaan selittää selkeämmin näinä kvantitatiivisiin arvoihin nojaavina aikoina; vuodesta 2003 lähtien Suomessa ollaan eletty yhä enenevissä lainarahapainotteisesti. Tämä tarkoittaa, että kuluttajien rahat eivät tosiasiassa enää riitä arjen pyörittämiseen ilman, että lainaa otettaisiin tavalla tai toisella. Vuonna 2003 suomen valtionkonttorin valtionvelka oli 63 320 miljoonaa euroa, eli noin 41,8% koko BKT:sta, oli se vuonna 2016 jo peräti 102 352 miljoonaa euroa. Kun tarkastelemme hallituspuolueiden painopistettä vuodesta 2003 lähtien käy enemmän kuin selväksi – ketkä ovat olleet vetelemässä naruista ja missä tilanteessa.

Toki voimme syyttää kuluttajaa tai kuten joissakin kapitalistisissa piireissä on ollut tapana sanoa ”ostajaa” siitä, että hän tekee väärän ostopäätöksen ostaessaan tuotteen, jota hän ei todella pystyisi ostamaan tai jolla hän ei todellisuudessa tee yhtään mitään. Mutta tämäkö on se yhteiskunta jossa meillä kaikilla on hyvä olla? Yhteiskuntana me suomalaiset olemme saavuttaneet sen lakipisteen, jossa joukossamme vaeltelee sellaisia kanssaeläjiä, joilla ei ole yhtään mitään – lukuunottamatta velkaa. Velka alkaa olemaan likimain yhtä yleinen tapa selittää kansalaisen ominaisuuksia kuin esimerkiksi ihonväri, kansallisylpeys tai teräväpiirtotelevisio. Mitä se todellisuudessa tarkoittaa, että joukossamme on ihmisiä joilla ei ole mitään muuta kuin velkaa? Se tarkoittaa että olemme menneet jossain todella pahasti vikaan. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä. Käytännössä juuri velka selittää kuluttajuutta paremmin kuin mikään muu kuvaava elementti. Consumer – jolla siis tarkoitetaan ahmijaa ja kuluttajaa on henkilö joka ottaa kakusta aivan liian ison palasen ja voi tämän tiimoilta lopulta huonosti. Me olemme velkaantuneet huimaa vauhtia ja vauhti kiihtyy. Mikä siis ratkaisuksi?

TASA-ARVON UTOPIA?

Meidän tulisi kansalaisina hoitaa huono-osaisimpiemme asiat kuntoon. Me olemme päästäneet yhteiskuntamme siihen pisteeseen, jossa joukossamme todella kuljeskelee ihmisiä, joiden omistus on kaikilta osin velkapainotteinen ja apean toivoton. Velkaantuneiden masentuneisuus on muita ihmisiä keskimäärin 70% yleisempää. Varsin pelottavana tosiasiana voidaan pitää myös sitä – että masennukseen taipuvaisista ihmisistä yli puolet ovat potentiaalisia velan ottajia, seksihurjastelijoita ja päihteiden väärinkäyttäjiä. Ei lienekään ihme, että juuri pelkästään velkaa omistavilla ihmisillä on tyypillisimmin rikkonaisuuksia perhesuhteissa, perheensisäistä väkivaltaa ja merkittävissä määrin korkeita lukemia itsemurhatilastoissa. Myös tällaisten perheiden lapset kärsivät ja nuorten – sekä nuorten aikuisten syrjäytymisistä 1/3 onkin perheen taloushuolista johtuvaa. Taloushuolet johtavat yhä enenevissä määrin päihteiden väärin käyttöön, väkivaltaan perheen sisällä, lastensuojelullisiin toimenpiteisiin ja alati suurentuviin sosiaali – ja terveysalan menoihin. Kulutusyhteiskunnan kannalta tällä ei kuitenkaan tunnu olevan merkitystä; elintasojuopa tuntuu kasvavan, terveyserot suurenevat ja tulevaisuus tältä osin on varsin uhkaavan sävyinen.

Minä olen vastaan sellaista ajatusta, jonka mukaan perusturvan peruspalvelut, peruselämän edellytykset olisivat syy sille, että me maana ja kansakuntana velkaannumme tätä vauhtia. Kun nyt ajatellaan – ja varmasti tämän pystyy osoittamaan millä tahansa mittarilla, ollaan meillä suomessa – suomalaisessa yhteiskunnassa velkaa juuri nyt – enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja velka kasvaa. Mistä syystä velka kasvaa? Johtuuko se siitä, että meillä on verovaroin kustannetut peruselämän palvelut? Vai johtuuko velkaantumisen huikea kasvusuora siitä, että ihmiset eivät yksinkertaisesti tämän päivän yhteiskunnassa pysty elämään sellaista elämää, jossa meidän jokapäiväinen tarpeemme tulee tyydytetyksi ilman, että otamme lisää velkaa? Kuka tällaiseen ajatteluun meitä sitten kannustaa?

Kuten totesin tämän blogimerkinnän puolenvälin tienoilla – hieman alun jälkeen; ahmiminen on jokin sellainen tapahtuma, jossa yksilö ottaa liian suuren määrän jotain syötävää ja syö sen liian nopeasti.

Tästä seuraa pahoinvointia, oksentelua ja voinnin heikkenemistä. Mitä seuraa voinnin heikkenemisestä? Siitä seuraa eittämättä se, että tällainen yksilö voidessaan huonosti ulottaa huonovointisuuttaan ympärilleen – jolloin pahoinvointi muuttuu muutenkin kuin kollektiivisena peilisoluilmiönä alati kasvavaksi pahoinvoinniksi. Toisinsanoen – pahoinvoinnistä tulee tapa.

Ja kun pahoinvointi leviää, muuttaa muotoaan ja jalostuu – voidaan lopulta puhua maan tavasta voida pahoin. Me voimme huonosti syystä. Ja se syy meidän on jokaisen pystyttävä kohtaamaan rohkeasti. Velkataakkamme on kasvanut ja kasvaa yhä. Meidät ollaan houkuteltu monitahoisesti toimimaan niin, että peruselämämme tarpeet ovat muuttuneet vuosien saatossa sen hintaisiksi, ettei meillä ole enää varallisuutta elää rahalla jonka tienaamme, sellaista elämää, johon meillä tulisi olla varaa. Ratkaisuiksi meille ollaan tarjottu palveluita, jotka ollaan yhytetty vastaamaan talouden mittareita, markkinoiden mittareita ja palveluntarjoajien toiveita. Ostajan vika? Kyllä. Mutta kuinka pitään voidaan ajatella, että ostaja on kaikesta vastuussa? Varmasti nopeasti voidaan vastata, että aina. Mutta silloin pitää hyväksyä se tosiseikka, että jos koko yhteiskunta perustuu ajatukselle jossa ostajalla on kaikki vastuu  kaupankäynnistä, niin silloin kaupankäyntiä ei enää ole. Silloin kaupankäynnistä on tullut pakkopullaa. Silloin kaikki tarpeet voidaan luoda eikä tarpeita edelleenkään tyydytetä tarpeiden edellyttämällä tavalla; asiakkaiden todellisen tarpeen mukaisesti.

Onko ihmisellä siis varaa valita? Voiko nykyihminen olla jotain muuta kuin kuluttaja, ja mitä se vaatisi? Platon on todennut kirjassaan ”VALTIO”, että ne joilla hyvinvointia on, eivät siitä luovu levittääkseen hyvinvointia. Mielestäni tuo on varsin hyvä ajatus ja pitää myös paikkansa. Toisaalta – oliko Platon oikeassa. Hän myös väitti, että se joka tietää miten hyvinvointia voidaan säilyttää osaa myös hyötyä siitä, että on olemassa kanssaihmisiä, jotka todella tarvitsisivat osakseen  hyvinvointia kaiken kokemansa kurjuuden sijaan. Kokolailla nopeasti ajatellen – Platon olisi oikeassa. Mutta riittääkö se? Me emme voi lähteä sokraattiseen väittelyyn aivan kaikesta vain koska haluaisimme sokraattisia vastauksia kaikkeen. Siksi meidän on uskallettava esittää tasa-arvoinen vaatimus siitä, että ne – joilta kaikkea puuttuu saisivat osakseen muutakin kuin ei mitään tai hyvin toimeentulevien määrittelemää lisävelkaa olemassaololleen.

MITÄ ON KULUTUKSEN TULEVAISUUS?

Kulutuksen tulevaisuudesta voidaan luonnollisesti todeta sen olevan varsin vakaalla pohjalla. Se mikä on huomattavaa on – että nuoret ihmiset kuluttavat huomattavasti enemmän välittämättä minkäänlaisesta sovinnaisuudesta. On olemassa myös nuoria ja nuorten ihmisten ryhmittymiä, jotka ymmärtävät kulutuksen kuluttavan ominaisuuden. Tässä ryhmässä nuorilla on useimmiten elämäntapana jokin ihan muu kuin kertakäyttöisen materiaalin hyödyntäminen tai sitten palvelut, joita nämä nuoret hyödyntävät ovat e- tuotteita. Kulutuksen tulevaisuuden lisääntyminen johtuukin pitkälti siitä, miten nuoret tienaavat tulevaisuudessa elantonsa. Itse liikun kokolailla paljon nuorten ja nuorten aikuisten maailmassa. Ei – tämä ei tarkoita, että olisi pyrkimässä jollain tavalla ikuiseen nuoruuteen takaisin. Minua kiinnostavat ensisijaisesti nuorten mielikuvat, nuorten toiveet ja nuorten kokemat haasteet – nuorten arkipäivän lomassa. Työni kautta minulla on mahdollisuus olla ns. lähellä niitä nuoria jotka tämän päivän yhteiskunnassa luovat huomispäivän suuntaviivoja. Toisinsanoen; vanhan vallan alta versoaa uutta toivoa. Mutta onko nuorten hahmottelema todellisuus lopulta toiveikasta? Nuorisotyöttömyys, koulupudokkaiden huima määrä, syrjäytymisuhan alla oleva nuoriso, jo syrjäytyneiden nuorten määrä – ne ovat kaikki isoja asioita. Ne kaikki ovat kalliita asioita – ja ne kaikki tulevat meille kaikille eteen ajan kanssa – mutta juuri nyt niiden hahmottaminen saattaa olla liian aikaista esimerkiksi kunta – tai edes maakuntatasolla.

Platon viittaa tähän toisessa kirjassaan ”Valtio”, kohdassa, jossa Sokrates keskustelee Adeimantoksen kanssa valtion merkityksestä. Yhtä hyvin Platon olisi voinut todeta asian koskevan myös kunta – , tai maakuntapolitiikkaa itsessään. Sokrates toteaa, että kun meillä on monenlaisia tarpeita, jotka vaativat tulla tyydytytetyiksi – niin yksi tarve kutsuu yhden ratkaisun tätä tarkoitusta varten. Tässä me olemme mielestäni menneet vikaan. Meillä on käsissämme yhteiskunta, joka nojaa vahvasti trendien mukaiseen ajatteluun. Ei niinkään ajatteluun, että tosiasiassa jollekin tarpeelle – todelliselle tarpeelle, tulisi löytää todellinen ratkaisu, vaan pikemmin ratkaisu joka myötäilee todellista tarvetta ja luo lisätarpeita, joiden avulla tarve alkuperäiselle tarpeelle korostuu. Helpompi tätä asiaa olisi selittää niin, että jokainen ”luotu” tarve toimii ikäänkuin skimmaukseen tähtäävänä ”tarpeen” korostajana, joka ei ratkaise alkuperäisen tarpeen merkitystä; tarvetta itsessään. Ikäänkuin mereen hukkuvalle miehelle todella tarjottaisiin oljenkorsia, paperisilppua, betoniporsaita, käpyjä, keppejä, tietokoneita, MP3 – soittimia, halpoja ja heikkolaatuisia vaatteita ja jotain muuta – kaiken tämän lisäksi – millä hetkellinen pinnallapysymyminen mahdollisesti mahdollistuisi.  Ylikapasiteetin merkitys yhteiskunnan tuotantojärjestelmässä, joka perustuu siis lainoitettuihin ostoihin alkaa mielestäni selkeästikin hahmottua – eikä syy lopulta taidakaan olla ostajassa itsessään. Miksi siis ihmiset ovat kuluttajia? Tämä vastaa kysymykseeni, jonka esitin aiemmin tämän kirjoituksen alussa; koska vain kuluttamalla yhteiskunta joka meillä on – pysyy niiden voimien hallinnassa, jotka tällaisesta yhteiskunnasta hyötyvät. Kulutuksen tulevaisuus on turvattu – samaan tapaan kuin kuluvan maailman, elinympäristömme suunta, joka ollaan näiden voimien tiimoilta valmiiksi osoitettu.

http://www.anttiolavisalonen.fi

http://www.mielenkartta.fi

Kuntalaisten hyvinvointi on oltava avainasemassa.

Kuntalaisten hyvinvointi on turvattava myös päivystysuudistuksen myötä. Sosiaalipäivystyksen ja terveydenhuollon yhteistyön vahvistamiselta voidaan odottaa paljon. Kunnallinen laillaturvattu sosiaalihuolto saattaa olla ensimmäisenä tulilinjalla puhuttaessa Sosiaalihuollon palvelujärjestelmän uudistuksesta. Siirryttäessä SOTE:n mukana palvelujärjestelmän uudistuksessa eteenpäin muuttuu moni asia niin, että kunnalliset palvelut vähenevät tai katoavat kokoaan ja näiden tilalle tulee yksityisiä palveluntarjoajia. Paine palveluiden tarpeellisuuden osoittamiseen tulee olemaan silmiinpistävä. Tätäkö me haluamme?

Kuntien sosiaalityöntekijät ovat jo nyt kovan paikan edessä tehdessään sosiaalihuoltolain mukaisia ratkaisuja. Sosiaalityöntekijät ovat suuressa osassa suomen kuntia täysin ylityöllistettyjä ja sama koskee myös muuta sosiaalialan työkenttää. Jo pelkästään perheiden pahoinvointi, syrjäytyminen ja päihdeongelmat – sekä alati kasvava työttömyys lisäävät tämän kakun kokoa entisestään. Ratkaisuksi ollaan laadittu ”rakenteellinen” muutos jonka tehtävä on korjata likimain kokonaan nyt käsiin räjähtäneiden  ongelmien vyyhti.

Huomioikaa – että rakenteellinen muutos ei tarkoita samaa kuin ”laadullinen” vaan pikemmin jotain siltä väliltä. Hinta määrittelee paljolti sitä – mitä palvelua on saatavilla. Tilanne on kuitenkin varsin sykkyrällä; kun toisaalta tarvittaisiin niitä osaavia käsipareja – ollaankin rakenteellisen muutoksen kautta lähdetty hakemaan halvempia ratkaisuja, vähemmällä määrällä käsipareja ja kuka tietää – minkä valtuutuksen voimin. Se mitä rakenteellinen muutos tarvitsee on laatua, eikä niinkään määrällisesti suuntautunutta palvelua.  Siinä mielessä ollaan osittain lähdetty oikealle tielle, mutta tälle tielle olisi hyvä suunnata yhä enemmän laadullista asioiden tarkastelua. Laadullisen tarkastelun tärkeimpänä työvoittona voidaan nähdä ennaltaehkäisevä aspekti, joka toistaiseksi palvelee parhaiten työssäkäyviä ja hyvin koulutettuja kuntalaisia. Tämä on sinänsä nurinkurista, että juuri heikommassa asemassa olevat henkilöt tarvitsisivat ennaltaehkäiseviä palveluita eniten. Ennaltaehkäisevien palveluiden alalla juuri kohdennetut palvelut olisivat ratkaisu moneen ongelmaan.

Kuntalaisten hyvinvoinnin edistäjiksi pitäisi ehdottomasti nostaa yksityisten palveluntarjoajien ja kunnallisten toimijoiden yhteistyö. Sillä tästä ”sopasta” ei selvitä kilpailemalla siitä kuka tekee halvimmalla ja saa eniten sopimuksia hoidettavakseen.  Kuntalaisten tarpeet on asetettava etusijalle. Kuntalaisten tarpeiden huomioiminen ei saa olla yhden oven taakse mahdutettu kokonaisuus vaan pikemminkin käytävä, jossa palvelua tarjotaan enemmän kohdennetusti ja tarkasti sellaisena ratkaisuna, joka palvelee kuntalaista itseään ja sitä kautta vähentää sosiaalihuoltoon tarvittavia euroja. Sosiaalihuollon toimenkuva on siinä mielessä kinkkinen, että toisaalta sitä sanelee vahva kaavamainen lakiviidakko – toisaalta kuitenkin taas inhimillinen aspekti, ymmärrys ja kokemus. Kokemuksen, eli hiljaisen tiedon siirtyminen tulee turvata huomioitaessa kohdettujen palveluiden tarjoamista.  Samaan aikaan moniammatillista yhteistyötä on lisättävä ja toisinaan myös vaalittava. Tällä hetkellä yhteistyöverkko näyttäisi olevan siirtymässä sellaiselle ulapalle, jossa keskustelu, tiedon siirtyminen muuttuvat yritys – ja liikesalaisuuksiksi.

Me olemme astumassa veneeseen, josta puuttuvat airot. Jos me kuvittelemme, että toistamalla aiemmat virheet saamme aikaiseksi säästöjä ja kenties jopa muutaman lisätyöpaikan, niin silloin me pysymme tiellä joka on viimeaikoina muuttunut huonosti hoidetusta tiestä hyvlätyksi – jota meidän on kuitenkin pakko kulkea. Tuleva  sopimus on aikeissa tarjota yleismaailmallisia palveluita, joiden erikoistumisalana ei suinkaan ole erikoistunut kokonaisuus vaan pikemminkin ”varastointi”. Haluammeko tällaisen huomisen? Vain kohdennetut – asiakkaiden todellisen tarpeen huomioivat lähtökohdat voivat ratkaista asiakkaiden todelliset ongelmat. Näiden ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan jatkuvaa dialogia eri osaajien välillä. Tarvitaan hiljaisen tiedon siirtymistä ja tarvitaan kokemusta. Toistaiseksi meillä suomessa etsitään ongelmia, osoitetaan niitä ja eletään niiden kautta –  mutta ratkaisuja ei näihin ongelmiin haluta löytää.

Pelottavin skenaario lienee se, että jo nyt huonosti saatavien palveluiden saaminen vaikeutuu tulevaisuudessa. Tällä hetkellä kuntalaiset eivät taloustilanteestaan johtuen ole oikeutettuja kaikkiin niihin palveluihin kuin mitä heidän olisi mahdollista saada mikäli taloudellinen tilanne antaisi myöden. Asiakasmaksut sekä matkakulut ovat jo alkuun se kynnyskysymys joka estää hakeutumisen tarpeellisen palvelun piiriin. Ratkaisuna voidaan nähdä jalkautuva palvelu, joka toimii kunnallisella tasolla niin, että se käy asiakkaiden luona, laatii asiakkaiden ongelmista selonteon, tarjoaa ensisijaista palvelua, on mukautumiskykyinen, suosittelee tarvittavaa palvelua ja konsultoi asiantuntijatahoja ongelmien ratkaisemissuunnitelman ja ratkaisukokonaisuuden toteuttamiseksi.

Toistaiseksi ongelmallinen ryhmä ovat myös ne, joiden saatavilla ei ole tietoa eri palveluista. Tässäkin ratkaisevana tekijänä voidaan nähdä koulutuksen suoma etu ja tuloerojen eriarvoistava vaikutus. Tämän päivän yhteiskunnasta löytyy useita perheitä, joiden ongelmana on työllisyystilanne, mutta toisaalta myös henkisesti kuormittavat lähtökohdat, jotka tunnutaan unohtavan aina ensimmäisinä. Nuorison pahoinvointi ei ole yksiselitteistä, vain pelkästään vanhempien työllisyystilanteesta johtuvaa. Kun perheen lapset tai nuoret voivat huonosti, niin koko perheen dynamiikka kärsii. Tämä vaikuttaa merkittävästi myös perheen hyvinvointiin. Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö. Kun yhä useampi perhe voi huonosti – voi yhteiskuntakin huonosti. Pahoinvoinnin syyt eivät ole yksinomaan selitettävissä millään yksittäisellä muutoksella tai edes muutosryppäällä – kuten on ollut viimeaikoina tapana. Kuntalaisten hyvinvoinnin takeena tulee myös nähdä mahdollisuus hyödyntää palveluita, joita ilman perheet eivät selviydy. Se on myönteisen yhteiskuntakehityksen tae – tie valoisampaan huomiseen. Paluuta menneeseen ei ole. Jos yhteiskunnassa jokin rakenteellinen muutos on tarpeen on se juuri laadullinen rakenteellinen muutos; yhteiskunta on saatava kiinnostumaan työnteosta ja ennenkaikkea opiskelusta. Tällä hetkellä nojaamme koviin arvoihin, joissa vallalla on suoran toiminnan vaatimus. Tämä on kovin paikka kaikille kuntalaisille, kaikille suomalaisille – teidän on opiskeltava, mentävä kouluun, kiinnostuttava jälleen kerran siitä, minkä jo toivoitte olevan ohi; elämänmittainen opiskelu tulee olemaan  osa parempaa  tulevaisuutta.

Ongelmana voidaan nähdä siis myös asenteellinen palveluista kieltäytyminen. Tällöin palveluiden olemassaolo halutaan kieltää ja se nähdään ennakoivasti kielteisenä asiana. Toisaalta sosiaalinen paine ajaa kansalaisia yhä kauemmas lain takaamien palveluiden piiristä. Koetaan, että palveluiden tarjonta ei kohtaa omia toiveita, koetaan myös palveluiden olevan asenteellisia, puolueellisia tai jollain tavoin riittämättömäksi alun alkaenkin laadittuja. Yhteiskunta ei ole suinkaan rakentunut sellaiselle pohjalle, jossa terve työikäinen ihminen voi vain levätä laakereillaan. Palveluiden olemassaolo on turvaa tuova kokonaisuus silloin, kun palveluille on todellinen tilaus. Toki meillä Suomessa on lakeihin ja sopimuksiin perustuvat määräykset ja säännöt, sekä yleismaailmalliset sopimukset siitä, mikä on meidän tehtävämme niin kunta kuin lääni ja valtiollisellakin tasolla. Ja näistä on pidettävä kiinni. On kuitenkin varsin ongelmallista, että me millään haluaisi noudattaa esimerkiksi ihmisarvoon sitoutettuja sopimuksia. Me jotenkin täysin sokeasti luotamme siihen, ettemme koskaan tule tarvitsemaan ulkopuolista apua tai tukea osaksemme.  Se on sellainen utopia, josta kannattaisi pyrkiä eroon mahdollisimman äkkiä. Jo pelkästään hyvät kauppakumppanuussuhteet perustuvat – ainakin moraalisella tasolla sellaiselle olettamukselle, että kauppakumppani kohtelee kansalaisiaan hyvin, ellei sitten kohtalaisesti. Tähän ollaan viimevuosina kuitenkin pyritty hakemaan muutosta, eikä muutos suinkaan ole parempaan maailmantilaan meitä viemässä.

Yhteiskunta muuttuu ja yhteiskunnan jäsenten ennen tukevana pitämä pohja murenee. Palvelurakenteiden uudistaminen on alttiina ja odottaa uutta tulevaa. Sosiaali – ja terveyspalveluiden uudistaminen on lähtökohtaisesti tapahduttava kansalaisten ja kuntalaisten edut turvaten. Yksityistäminen ei saa olla ”ainoa” ratkaisu, mikäli sillä havitellaan pelkkiä säästöjä tai jonkinlaista ”moniosaamisen” tuomaa huojennusta. Yhdenvertaisuus palveluiden saamiseksi kuntalaisten käyttöön on jo nyt osoittautunut haasteelliseksi toteuttaa suunniteltujen mallien mukaisesti. Rakenteellinen muutos ei takaa esimerkiksi yhä enenevissä määrin kasvaville moniongelmaisille perheille sellaisia palveluita, joita nämä perheet tarvitsevat. Jo pelkästään ennaltaehkäisevän työn määrän väheneminen tulee ajamaan perheet yhä syvemmälle synkkään vyyhteen, ellei rakenteellisen muutoksen kokonaisuutta muuteta kohdennettuja palveluita tarjoavaksi kokonaisuudeksi.