Katsaus lähihistoriaan – Työttömyydenhoitoa Nokialaisittain: Työvalmentajat.

kisälli

Vuoden 2017 alussa, tarkalleen ottaen 5. tammikuuta Nokian kaupungissa kiehahti odotetusti. Alkoi puheensorina asiasta nimeltä työttömyyden hoitaminen kahdeksan työvalmentajan tukemana. Mihin suuntaan Nokian kaupungin työttömyys on tuon jälkeen notkahtanut? Onko työttömyys vähentynyt todella vai ollaanko työttömien valtavaa määrää siroteltu ja siloiteltu niin, että he eivät enää tänä päivänä näytä työttömiltä työttömien valtavassa rintamassa?

Avoimia työpaikkoja Nokialla on tiettävästi tänä päivänä (25.6.) noin kahdeksankymmentä kappaletta, mutta keitä varten kyseiset työpaikat ovat olemassa? Mitä kansalaisen tai kuntalaisen tulee tietää hakeutuessaan työnhakijana mahdolliseksi työntekijäksi työmarkkinoille? Voidaanko apua, tukea ja neuvoa antaa työnhakua koskevissa kysymyksissä. Mielestäni voidaan, mutta mukautuuko tukea, turvaa ja neuvoa antava palveluntarjonta asiakkaiden mukaan. Voidaanko palvelua vain tarjoamalla tarjota, vai vaaditaanko työvalmentajan osaamisalueella mm. ymmärrystä moninaisista päihdeongelmista, perhehoitoon liittyvistä tekijöistä, neuropsykiatrisesta oirehdinnasta ja tietenkin pitkäaikaisen syrjäytymisen aiheuttamista muutoksista yksilötasolla ja sen vaikutuksista työttömyysuhan alla olevien perheiden arkeen. Oliko tarjottu työvalmennus kuitenkaan loppuun asti ajateltu. Uskon asiassa siihen, että kun tällaista palvelua ollaan lähdetty järjestämään, ollaan asiassa lähdetty hyvän-, tietoon perustuvan ymmärryksen kautta kohti idean lopullista toteuttamista.

Marraskuussa 2016 Nokialla oli työttömiä henkilöitä 2199 kappaletta. Vain kuukautta aiemmin määrä oli ollut vielä 132 enemmän. Toisinsanoen, suunta oli laskeva. Jostain syystä, en löydä tämän hetkistä tilastoa asian tiimoilta. Nokian työttömyysaste vuoden 2016 lopulla oli 13,9%.

Pikainen katsastus www.mol.fi sivuille kertoo, että valtaosin työpaikat ovat hyvin laajalle skaalalle tiputeltuja työtehtäviä, joista valtaosa on – yllätävää kyllä; vakituisia. (http://paikat.te-palvelut.fi/tpt/?locations=Nokia&announced=0&leasing=0&english=false&sort=1)

kela

Työpaikkojen ja työttömien suhteellisella määrällä ei kuitenkaan voida tänä päivänä selittää  oikein mitään. Työpaikkojen perässä liikutaan helpostikin pitkiä matkoja ja työtehtävien tekemiseen ollaan valmiita satsaamaan mm. perheen yhteisestä ajasta tai itselle tärkeistä harrastuksista huolimatta. Miksi Nokialla siis on työttömiä ja mikä on näiden työttömien työllistymisen esteenä? Miksi ihmiset ajautuvat mm. kuntouttavan työtoiminnan pariin?

Onnistuttiinko Nokialla siis kahdeksan työvalmentajan keinoin? Mikä olisi onnistunut paremmin jos oltaisiin muutettu kokonaisuutta ja mitä kuntalaiset toivoisivat muutettavan, jotta asiat sujuisivat jouhevammin. Tuleeko monikaan ajatelleeksi, että pitkään työttömänä oleminen ja pitkä työttömyys käy oikeasti täydestä työstä? Ollaanko syyllisyyden viitta sijattu työttömien olkapäille jostain muusta kuin aidosta, oikeasti syystä johtuvista tekijöistä?

Viime kertaisessa merkinnässäni käsittelin saamaani palautetta onnistumisen tunteen tiimoilta Nokian kaupungilla tarjotusta kuntouttavasta työtoiminnasta. Kuntouttavan työtoiminnan parissa ”työskentelevien” kokemukset osoittautuivat kaikkea muuta kuin myönteisiksi.

Olisin toivonut myös kuntouttavaa työpalvelua pyörittävien tahojen ajatuksia asian tiimoilta enemmän julki, mutta kommentteja ei tältä osalta asiaan tullut.

Se mitä tuli enemmän kuin riittämiin oli eri työkokeiluissa negatiivisia kokemuksia saaneiden pohdintoja. Miten tämä siis liittyy mihinkään – ja voidaanko tätä asiaa tarkastella peilaten juuri em. kahdeksa työvalmentajan työnkuvaan?

5. Tammikuuta julkaistussa artikkelissa kerrotaan muun muassa seuraavia asioita tuolloin palkattujen kahdeksan työvalmentajan toimenkuvasta.

”Työhönvalmentajat pyrkivät parantamaan asiakkaan valmiuksia ja mahdollisuuksia saada työtä. Palvelun sisältö riippuu paljon asiakkaan tavoitteista ja tarpeista; onko tarpeen miettiä esimerkiksi uudelleenkoulutusta tai millaisia palveluja työhön paluun tueksi tarvitaan?”

Käsitin kirjoitukseni saamasta palautteesta, että tekstini lukeneet henkilöt olivat kuta kuinkin kurkkuaan myöten täynnä ”uudelleenkouluttautumista” ja ”erilaisia palveluita”, joilla työnnetään työhön pääsyä aina vain kauemmas siitä, mistä jo tänä päivänä on pulaa.

Minä ymmärrän hyvin tätä ajattelutapaa. Jos ihmisellä on tänään nälkä, hätä tai pakottavan ahdistava olotila sen suhteen, että työtä ei ole, niin ei siinä auta uskoa siihen, että puolentoista vuoden päästä  asiat ovat jo palon paremmalla tolalla.

Mikä siis olisi ratkaisu siihen akuuttiin hätään, jonka alaisuudessa yhä useampi työtön esimerkiksi juuri Nokialla tai vaikkapa Pirkanmaalla, tampereella, ihan koko suomessa elää?

Valitettavasti keinot ovat harvat ja niiden hedelmistä pääsevät tosiasiassa nauttimaan vain ne, jotka ovat valmiita muuttumaan itse – sillä maailma heidän ympärillään ei muutu.

Mikko Nieminen, Nokian kaupunkikehitysjohtaja oli sitä mieltä tuolloin 5. Tammikuuta, että

”- – tarkoitus on uudenlaisella mallilla ottaa työttömyyttä hallintaan niin, että työttömien aktivointiaste nousisi nykyisestä”.

Onnistuttiinko tässä? Mitä tapahtui? Tällä hetkellä kovin moni aktivoitu työtön kokee tulleensa kusetetuksi. Miksi näin?

 

 

Vaihtoehtoja on, mutta halutaanko niihin satsata?

 

Niin, onko meillä vaihtoehtoja? Jos on niin mitä ne ovat? Mainitsin aiemmin tekstissäni, että ”keinot ovat harvat ja niiden hedelmistä pääsevät tosiasiassa nauttimaan vain ne, jotka ovat valmiita muuttumaan itse – sillä maailma heidän ympärillään ei muutu.

Olemassa olevat harvat keinot ovat tosiasiassa aina olleet olemassa. Yksilö voi opiskella ja kehittää itseään silloin kun ”paukut” siihen vielä riittävät. Tiedän hyvin miltä tämä kuulostaa; tämä kuulostaa juurikin siltä, että nyt minä puolustelen sellaista näkemystä, jonka mukaan nuoruus ja kyvykkyys ovat mahdollisuuksia ja kaikki sen jälkeen tuleva on turhaa.

Ei.

Hyvä, toimiva yhteiskunta ei ole sellainen. Hyvä, terve yhteiskunta levittää hyvää ympärilleen. Toimivasta ja terveestä yhteiskunnasta voivat nauttia myös ne, joilla ei ole ollut mahdollisuutta kehittää ja opiskella silloin kun ”paukut” vielä riittivät. Samaan tapaan toimivasta ja terveestä yhteiskunnassta voivat nauttia myös ne, joilla ei ole mitään antaa yhteiskunnalle. Se on lajillemme ominainen piirre; me huolehdimme heikommistamme. Luonnollisestikin epäterve-, sairas yhteiskunta on terveen yhteiskunnan vastakohta. Sellainen yhteiskunta, joka ei pidä huolta jäsenistään ei ole säilyttämisen arvoinen, eikä myöskään kehityskelpoinen. Yhteiskunta on olemassa jäseniään varten, ja vain terveessä, hyvinvoivassa yhteiskunnassa on hyvinvoivia – yhteiskunnan eteen työskenteleviä yksilöitä, jotka muodostavat perheitä, ryhmiä, yhteisöjä jne.

Kahdeksan työvalmentajan tarjoama työvalmennus asettautui vastatuuleen heti kun siitä oltiin tehty julkinen hanke. Kyseistä pyrkimystä luonnehdittiin mm. seuraavalla tavalla

”Työhönvalmennus on tarkoitettu pitkäaikaistyöttömille sekä heille, joiden työttömyys on vaarassa pitkittyä. Valmennukseen osallistuva työtön ei saa osallistumisestaan työttömyyskorvauksen lisäksi muuta korvausta kuin kulukorvauksen.”

Ajatellaanpa hetki mitä tahansa poliittista toimielintä. Minkälainen tunku olisikaan poliitiikan huipulle, jos kansanedustajana, maakuntapolitiikan nokkamiehenä tai vaikkapa sote-asioiden järjestelijänä oleva henkilö nauttisi ainoastaan kulukorvauksen turvaamaa korvausta työpanoksestaan.

En väitä, että nämä em. toimet ovat millään tavalla mitättömiä tai arvottomia, mutta laitettuna oikeanlaiseen konteksiin niiden todellinen arvoasetelma paljastaa mistä on kyse.

Mikä olisikaan ollut em. kahdeksan työvalmentajan motivaatio työvalmennukseen, jos ainoa korvaus työtehtävistä olisi ollut kulukorvaus?

Hyvän ja toimivan yhteiskunnan, kunnan, maakunnan tai läänin tulisi pystyä tarjoamaan uskottavaa, hyvinvointia lisäävää kollektiivista kokemusta niille yksilöille, joiden se olettaa olevan osa toimivaa kokonaisuutta.

Vastaan itse aiemmin esittämääni kysymykseen ”miksi ihmiset ajautuvat osaksi kuntouttavaa työtoimintaa?”. Koska ihmiset eivät näe muutokselle todellista tarvetta. Jos yhteiskunnassamme on olemassa työpaikkoja, joihin kukaan ei halua mennä – pitää meidän uskaltaa kysyä, että miksi työpaikkaan ei saada työntekijää. Jos yhteiskunnassamme on olemassa työttömiä ja työpaikkoja – pitäisi meidän uskaltaa kysyä, että mistä johtuen tällainen yhtälö on mahdollinen? Mitkä ovat poliittisten päättäjiemme todelliset mahdollisuudet saada aikaan muutos, joka kantaisi myös huomista pidemmälle.

Yhteiskuntamme mätänee latvasta alaspäin. Me seuraamme tätä nurinkurista, heikkomielistä näytelmää ja pohdimme mitä tapahtuu seuraavaksi. Ei ole ihme, että yhteiskuntamme näyttäytyy epäreiluna, sairaalloisempana kuin aikoihin. Toisaalta meidät valtaa viha, toisaalta katkeruus, toisaalta pelko sellaisia tekijöitä kohtaan joihin olemme kohdistaneet vain silkkaa arvailua. Myös toivoa on nähtävissä, mutta kauttaaltaan se tuntuu olevan kovin vähissä. Haluan painottaa, että itse liputan paremman huomisen, valoisamman ja terveemmän yhteiskunnan puolesta. Minä uskon, että moraalisesti valveutuneilla päättäjillämme on takanaan tieto siitä, että he ovat päättäjiä vain siksi, että heillä on taustallaan järjestäytynyt yhteiskunta, joka tarjoaa heille yhtälailla tukea, turvaa ja mahdollisuuden toimia päättäjänä.

Työttömyydestä ollaan saatu väännettyä viime vuosien aikana vitsaus jonka syyllinen on työtön itse. Työttömät ollaan saatu kilpailemaan keskenään ja Suomalaiset ollaan käännetty yhä useammalla eri rintamalla toisiaan vastaan. Minä uskon, että riittävän syvien vastakkainasettelujen saattelemana me hylkäämme demokraattisen kehityksemme, hylkäämme arvomme, hylkäämme kaiken sen toivon, jonka varaan olemme tulevaisuuttamme rakentaneet. Mikäli päättäjämme, meidän valitsemamme lainsäädäntötyötä tekevät tahot osoittautuvat kerta toisensa jälkeen aiempien lainsäätäjien kopioiksi ja tekevät kaikkensa saadakseen vain itselleen parempaa olemme matkalla kohti synkkiä aikoja.

Kuka tietää – mihin tämä kaikki lopulta johtaa ja mitä sen jälkeen on luvassa.

eduskunta2_750

Se mistä voimme kuitenkin olla varmoja on, että hylkäämällä demokratian, hylkäämällä toiveet paremmasta tulevaisuudesta ja hylkäämällä uskomme ihmiseen itseensä – emme tule saavuttamaan yhtään mitään hyvää. Kehityksen on annettava kehittyä, tulevaisuuden on annettava tapahtua. Ja me kaikki olemme osa tätä päivää.

Mainokset

Liian valmis näytelmä?

Narratiivisen ajattelun ydinajatuksena voidaan pitää ajatusta, jonka mukaan ongelma tulee nähdä erillisenä osana ihmisestä itsestään. Ihminen itse – ei ole ongelma. Toinen merkittävä narratiivisen ydinajattelun ajatus on, että keskustelu, rehellinen vuoropuhelu synnyttää korjaavia inspiraation lähteitä – ideoita, tuntemuksia ja toiveita siitä mihin suuntaan yksilö haluaisi elämänsä menevän. Tämän päivän nuoret ovat kuitenkin varsin ristiriitaisessa asemassa ajatellen, että heille ollaan tarjottu varsin avoin temmellyskenttä, jossa kaikki mitä heillä on – on  turvattua. Synnyttääkö liian valmis kokonaisuus ristiriitoja joiden ratkaiseminen edellyttää kapinointia koko järjestelmää vastaan? Onko järjestelmä luonut rajattomuudellaan liian valmiin näytelmän, jossa kokonaisuuden täydentämiseksi ei tarvita mielikuvitusta? Voiko mielikuvituksen jääminen pois yhtälöstä synnyttää regressiivisiä piirteitä, joiden ratkaisemiseksi yksilön taantumus muuttuu pysyväksi tilaksi – sellaiseksi, jossa vaadimme, edellytämme jatkuvaa huolenpitoa ja hyvinvointia? Voisiko tämä selittää pettymyksen sietämisen ongelmaa tämän päivän nuorison keskuudessa?

Me kaikki olemme joskus olleet tilanteessa, jossa liian valmis malli musertaa meidät ajattelemaan, että ollaanko tässä tekemässä minusta nyt jollain tavalla typerämpää kuin mitä minä todella olen. Neuropsykiatrisena erityispiirteenä usein esiintyvä Autisminkirjo on vain yksi esimerkki siitä, miten tämän päivän todellisuus on muuttunut järkyttävän valmiiksi pureskelluksi kokonaisuudeksi ilman, että asiaan on minkäänlaista pyrkimystä vaikuttaa. Koko yhteiskunta toimii kuin jonkinlainen kylmä kone, jossa säännöt, säännönmukaisuudet, oikea tapa ajatella ja elää ovat elinehto. Luovuuden tulee olla sidottua johonkin tapaan ajatella yhteiskunnallisesti oikein. Samoin ollaan tunteidensäätely alistettu normaaliin ja epänormaaliin tapaan ajatella ja nähdä kokonaisuuksia. Ne yksilöt, joiden pääasialliset voimavarat ovat juuri mielikuvituksen, haaveilun, mustan ja valkoisen alalla ovat hätää kärsimässä yhteiskunnassa joka nojaa vahvasti symbolistiseen maailmankuvaan, aikatauluihin, aikataulujen ymmärtämisen kautta luotuun tehotuotantoon ja ennen kaikkea jonkinlaiseen kaiken hyväksyntään osana yhteiskunnan järjestyksen muuntumista alati tehokkaammaksi kokonaisuudeksi.

Me olemme unohtaneet, että nuoruus, ajattelun ristiriidat ja ajatusten täydentäminen  kokonaisuudessa on osa nuoruuden merkittävää kehitysvaihetta, jossa yksilö luo kuvan siitä mikä elämässä on oikein ja mikä väärin. Mikäli tämä malli ollaan alistettu ajatukselle, että on olemassa vain oikeita vaihtoehtoja, eikä ”näytelmää” tarvitse täydentää tunteiden, ajatusten, mielikuvituksen ja mystisten mallien kautta – päädymme me yhteiskunnassa siihen, että neuropsykiatristen erityispiirteiden kautta elävät ihmiset oirehtivat ja muuttavat yhteiskuntaa juuri siihen muotoon, joka heille sopii elettäväksi.

Tämä malli on opittu kokonaisuus, jossa on vain mustaa ja vain valkoista. Asiat joko ovat tai ne eivät ole. Ei ole olemassa ns. harmaata vyöhykettä, joka muuttaisi todellisuutta olemassaolonsa kautta johonkin ennalta-arvaamattomaan suuntaan, luoden samalla uusia ulottuvuuksia, vapaita ulottuvuuksia. Yhteiskunta muuttuu lopulta yhden ajattelumallin koneeksi, joka tällä hetkellä näyttäisi olevan tehokkuusajattelu. Itseasiassa, tämä edellä mainittu harmaa vyöhyke muuttaa tilaksi, jossa olemuksen koostumus on muuttunut siihen muotoon, johon se palaa alati tiuhempaan tahtiin, kunnes se viimein hallitsee yksilötasolla arkea kaikilla arjen osa-alueilla. Toisin sanoen, se mitä syntyy ei ole kapinointia, vaan passiivista kapinaa.

Hanskat tiskiin tyyppinen ajattelu on hyvin yleistä tämän päivän nuorilla ja syy tähän on pitkälti se, että tulevaisuus ollaan kirjoitettu heidän kohdallaan täysin selväsanaisesti sellaiseen muotoon, jossa se ei ole mitään muuta kuin työtä, työtä ja työtä. Ja mihin tämä työ lopulta johtaa? Se ei johda siihen, että nuoret suinkaan muuttuisivat maailmanluokan tähdiksi, joita he ihailevat. Ja ihailu on täysin avointa. Some nuoruus on ennen kaikkea esikuvien kautta tullut tapa elää elämäänsä, esikuvien eleiden, olemisen ja ajatusten toistamista. Juuri sitä mitä kaikki ovat jossain vaiheessa elämäänsä kokeneet tärkeäksi. Some nuoruus on valmis malli, jossa matkinen, valmis todellisuus, valmis kokonaisuus näyttäytyy nuorelle sellaisessa muodossa, jossa tulevaisuus kokonaisuutena nuoren ajatuksissa todella on.

Ongelman näkeminen nuoressa itsessään on muuttunut nuoren itsensä ongelmaksi, johon ollaan tarjottu ratkaisuksi työtä, työtä ja työtä. Mutta onko työ – rauhallinen arki se ratkaisu, jota nuoret haluavat kokea, vai onko se jotain muuta? Kuinka moni nuori todella haluaa elää elämänsä niin, että  perhe-elämä on elämän tie ja totuus jo niinä varhaisteini-iän ja teini-iän vuosina. Yllättävän moni normaali nuori ja erityisesti neuropsykiatrisia erityispiirteitä omaava nuori hakeutuu tämän päivän satujen, tietokone- ja konsolipelien maailmaan. Konsoli – ja tietokonepelien maailma on satumaailma, jossa todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat. Tarinat ovat valmiita ja niihin vaikuttaminen tapahtuu toistuvasti niin, että tehtävät ollaan tehty suoritettavaksi, kilpailijat tieltä raivattaviksi ja omatunto unohdettavaksi. Kaiken kruunaa jonkinlainen palkkio hyvin toteutetusta kokonaisuudesta, mahdollisimman monesta tuhotusta vastustajasta ja täydellisesti omantunnon katoamisesta. Ei ihme, että tämän päivän satusedät ovat moraaliltaan löyhää sakkia, jolle terve kilpailu on kirosana ja esteiden täydellinen tuhoaminen ainoa mahdollinen tapa nähdä ja kokea tyytyväisyyden tunteita.

Liian valmis järjestelmä on kuin näytelmä, josta puuttuu näytelmän tärkein elementti – näytelmän mielissään täydentävä yleisö. Voisiko tässä olla syy myös siihen, miksi NEPSY – ongelmat ovat tämän päivän yhteiskunnassa niin paljon vallalla. Yhteiskuntamme on suoritusyhteiskunta. Sitä se on ollut jo kauan, mutta jossain vaiheessa ollaan ylitetty se kriittinen piste, jota ei olisi pitänyt ylittää. Ja nuoriso oirehtii. Jopa neurotyypillisten nuorten on vaikeaa tulla toimeen tämän päivän yhteiskunnassa, joka nojaa kaikilta osin koossapysymisen kovan ytimen sille, että kaikki pitää olla valmista, valmiiksi pureksittua tai ainakin sellaista, että kaikki on matkalla kohti jotain valmista, jotain ennalta hyväksyttyä tai jo valmiiksi hylättyä.

Yhteiskunta on valmis taulu tyhjällä kanvaasilla, kun se mitä sen pitäisi olla on mielikuvituksen rajoissa liitelevä ameeba jolla on perhosen, runoilijan, shamaanin ja sotakenraalin risteytyksestä lähtöisin olevia tarunhohtoisia ajatuksia siitä, mitä maailma voisi olla. Missä vaiheessa me olemme ohittaneet sen pisteen, jossa vapaasta ajattelusta tuli vapaata ajattelua, joka tähtäsi kaikella olemuksellaan johonkin valmiiseen lopputulokseen?

Mielestäni tämänhetkinen yhteiskunta ei perustu ajatukselle, jossa käydään avointa rehellistä vuoropuhelua. Vuoropuhelu on muuttunut sanelluksi kokonaisuudeksi ja se on vääjäämättä vaikuttanut inspiraatioon. Inspiraatio ollaan sekin alistettu tehotuotannon välineeksi – mistä johtuen valtaosalla tehotuotannon tuotannosta tavoitteena on ainoastaan inspiraation lähteinen valmistaminen, ja tätä kautta inspiraation täydellinen hallinta. Ihminen, yksilö ei ajelehdi pelkästään passiivisesti ryhmän mukana vaan pyrkii aktiivisesti olemaan osa ryhmää. Tämä ollaan otettu vahvasti huomioon myös yhteiskunnallisen kokemuksen kehittämistä mallintavassa ajattelussa.

Kun riittävä määrä ihmisiä saadaan passivoitua toimimaan jollain tietyllä tavalla – toimii passivoitunut maailman katsomus ohjenuorana yhä useammalle yksilölle. Ryhmästä erottuvat ne, jotka putoavat kollektiivisen passivoitumisen ulkopuolelle ja syrjäytyvät niine hyvineen omaan pieneen tilaansa toteuttamaan omia pyrkimyksiään, omien ehtojensa mukaisesti. Tämä asettelu muokkaa luonnollisestikin yhteiskuntaa moniulotteisempaan suuntaan. Pseudokulttuurien synnystä voidaan ajatella hieman kyseenalaisella tavalla niin, että ne jotka eivät ole sopeutuneet täysin kunakin aikakautena vallitsevaan yhteiskunnan passiivijärjestelmään – ovat ajan kanssa luoneet oman kulttuurinsa, joka taas aikojen saatossa on osana muita pseudokulttuureja muokannut yhteiskunnallista passiivijärjestelmäänsä omaan suuntaan. Mutta – mikä siis tässä on ongelma?

Tämän hetken yhteiskunta on diagnosoinut passiivijärjestelmänsä ulkopuolelle pudonneet jäsenensä edustamaan jonkinlaista mentaalista kollektiivia. Yhä useampi passiivisen yhteiskuntarauhan, yhteiskunnan passiivijärjestelmän jalkoihin tallautunut, tai sen ulkopuolelle pudonnut yksilö vaatii yhteiskunnan taholta hoivaa ja huolenpitoa siitä syystä, että yhteiskunnan rattaat ovat kirskanneet liian vauhdikkaasti yhteiskunnan junaa eteenpäin. Toisin sanoen tämä tarkoittaa, että yhteiskunta ei ole ihmistä/yksilöä varten rakennettu kokonaisuus vaan yksilöstä on tullut yhteiskunnan tarpeisiin mukautunut ameeba. Mutta mikä on ratkaisu kaikkiin näihin asioihin?

Liian valmis näytelmä on jaettava osiin. On löydettävä hyvin yksinkertainen kokonaisuus monen eri kokonaisuuden matkalta. Tätä kokonaisuutta on koeteltava, kritisoitava, kehuttava, ja ennenkaikkea se on romutettava useaan kertaan ja rakennettava uudestaan osista, joita kokonaisuudessa ei uskottu olevankaan. Ja kun monen eri kokonaisuuden matka ollaan selkiytetty tehdään siitä selkeä, yhtenäinen matka, jonka osa-alueiden toteuttaminen ollaan rajattu vain ja ainoastaan yhden osa-alueen toiminnoksi. Mitä konsoli – ja tietokonepelit meille opettivatkaan? Niissä on todellakin selkeä tavoite. Mitä on tehtävä, että lopputulos saavutetaan. En pidä lainkaan mahdottomana sitä ajatusta, että tehtävä voisi olla vaikka kuinka hankala, vaikeasti hallittava kokonaisuus, kunhan se ei ole sitä heti alusta lähtien. Olemmeko me unohtaneet kuinka monimutkainen maailma oli silloin, kun synnyimme?

Ikäkaudet ja kehityskaudet ovat uusia pieniä syntymiä, joissa yksilön on psyykkisen kontekstinsa keinoin osattava siirtyä seuraavalle kehitystaholle tai taantua osittain aiempaan elämänvaiheeseensa. Jos työ, maailma, yhteiskunta ja kokemuksellinen lähestymistapamme on ja tulee olemaan jatkossakin fraktaalinen värikuva, joka ollaan ennalta määritelty jonkin tarpeen toteuttajaksi ja tyydyttäjäksi – tulemme me jatkossakin elämään yhteiskunnassa, jossa meillä kukoistaa uusavuttomuus, neuropsykiatristen erityispiirteiden massaesiintymiset ja ratkaisemattomat yhteiskunnalliset ongelmat. Yhteiskunnasta ja elämästä on saatava irti jotain muutakin kuin palkkaa ja valmiita – valmiiksi pureksittuja kokemuksia.

 

www.mielenkartta.fi