Työstä ja palkoista.

Tänään törmäsin mielenkiintoiseen kirjoitukseen YLE – sivustolla. Kirjoituksessa pohdittiin työnantajien lisääntyneitä toiveita siitä, että erityisesti sote – alalla, mutta myös rakennus – ja muilla palvelualan sektoreilla ei enää riitä, että työntekijällä on ajokortti, vaan toiveissa on, että ajokortin lisäksi työntekijällä olisi käytössään myös oma auto, jota työnantajapuoli voisi hyöyntää. Ajatuksenahan tämä on kaunis, mutta YLE:n artikkelisessa nostetaan erityisesti sote – alan tehtävissä työskentelevien kohdalla ongelmallinen tosiasia. Kun vuotuinen bruttopalkka tosiaan on jotakuinkin 25 000 – 30 000€ luokkaa, ei auton ostaminen ole mahdollista, tai taloudellisesti viisasta. Unohtamatta tietenkään sitä, että auton ostaminen itsessään ei vielä riitä, koska autoa täytyy huoltaa, auto ei kulje ilman polttoainetta tai sähköä, autoa ei voi omistaa ilman vakuutuksia, katsastuksia yms.

Yht’äkkiä ollaan tilanteessa, jossa 25k€ tienaava lähihoitaja maksaa autostaan työnantajan käytössä 10k€, tai enemmän, joka ikinen vuosi – riippuen pitkälti siitä kuinka laajalla alalla työnantajan tarjoamat työtehtävät sijaitsevat.

Ratkaisuina tämänkaltaiseen ongelmaa ovat luonnollisestikin verojen alentaminen niin, että auton ostaminen olisi halvempaa, tai sitten palkkojen nostaminen niin, että auton käyttökulut huomioitaisiin erityisesti niissä työtehtävissä, joissa työnantaja edellyttää oman auton käyttöä osana tehtävää työtä.

Lähde: https://yle.fi/uutiset/3-12036238

Kaikkea muuta sote – alalla tunnutaankin jo kokeilleen, paitsi palkkojen tarkastamista ylöspäin niin, että palkat todellisuudessa vastaisivat alan vaativuutta ja raskautta. Ehkä kysymyksenasettelussa pitäisikin lähteä viimekädessä sellaisesta pohdinnasta, jossa kysytään suoraan, että mitä sellaista työntekijät tarjoavat työantajalle vastineeksi siitä, että työnantajien on mahdollista perustaa eri sote – alan yksiköitä ympäri suomea tai ylipäätään ottaa yksilöasiakkaita sellaisilta alueilta, joista ei löydy osaajia tekemään työtä ilman, että pitää omistaa oma auto. Toisaalta sitten taas – hyvä olisi myös kysyä, että miten työnantajan riski yksikön perustamisesta huomioidaan vaadittaessa oman auton käyttökustannusten huomioimista osana palkanmaksua. Valtaosinhan oman auton käyttökulut on jo nyt mahdollista vähentää verotuksessa, mutta tämä ei saisi olla perustelu.

Tuotteiden ja palveluiden hinnat yhteiskunnassa ovat nousseet jatkuvasti. Päivittäisartikkeleiden laatua ollaan sivumennen redusoitu niin, että mahdollisimman monella on varaa ostaa tarvitsemiaan tuotteita, mutta toisaalta – tämä on vaikuttanut pitkälti siihen, kuinka paljon bulkkia valmistetaan ja kertakäytetään. Huomioitava myös on, että bulkkituotteiden valmistaminen itsessään ei enää tarjoa merkittävissä määrin toimeentuloa työntekijöille paikallisesti suomessa, koska bulkkituotteiden valmistus ollaan siirretty halvemman tuotannon maihin tai likimain kokonaan digitalisoitu.

Pääsääntöisesti kotihoidossa on pyydetty, että on ajokortti ja oma auto. Joskus on jopa niin, että se on vaade vakituisen työpaikan saantiin. Se on mielestäni kohtuutonta.

Silja Paavola, SuPer

Olemme siis vähitellen lähestymässä sellaista katastrofaalista työnteon mallia, jossa työssä käydään, jotta olisi varaa käydä työssä. Pidemmän päälle tämä johtaa siihen tilanteeseen, jossa sote-alalla ei enää ole työntekijöitä tämänkään vertaa. Jo nyt voidaan huomata, että työntekijöitä ei näillä palkoilla saada edes perustason sote – alan työtehtäviin rekrytoitua.

Ongelma tuskin helpottuu sillä, että myös osaavien – ja koulutettujen lähiesimiesten, osastonhoitajien – ja ohjaajien toimeentulotaso on täysin luokatonta.

Viimekädessä tämä kaikki näine hyvineen näyttäytyy niin, että kun asiat jäävät hoitamatta ne eivät suinkaan katoa. Ne muuttuvat hankalammin hoidettaviksi ja tulevat viimekädessä kaikille veroja maksaville kansalaisille kalliimmaksi hoitaa.

Onko meillä siihen varaa? Mitä ovat ennakoinnin ja jälkiviisauden taloudellinen suhde? Siitä ehkä tämän kirjoituksen loppukaneettina voisi jakaa kotikaupunkini tilannetta lasten – ja nuorten päihdeongelmien kasvun tuloksia ja todeta, että ehkä vielä vuosina 2010 – 2017 voitiin puhua, että yksi syrjäytynyt nuori tulee maksamaan yhteiskunnalle sen 1,1miljoonaa euroa. Nykyään, lieveilmiöiden kasaantumisen myötä pitänee puhua kalliimmaksi tulevasta kustannuskokonaisuudesta. Kysyttävä on – että olemmeko me oppineet mitään mistään. Nyt on tullut aika maksella tekemättä jääneistä töistä, ja hinta jatkaa kasvuaan.

Lähde: https://www.nokianuutiset.fi/uutiset/art-2000008166807.html?fbclid=IwAR3J4aTZoeloSANMcP2gnGoQ3Xx6A573yBuMnrwM713C5_1jmTuZWvXsGoM

Hiljainen tieto.

Hiljaisella tiedolla tarkoitetaan työtehtävistä puhuttaessa useimmiten sitä tietoa, jonka pitkään alalla olleet osaajat ja ammattilaiset antavat oman tekemisensä, osaamisensa ja ohjauksensa kautta uusille työntekijöille, yritykselle ja yrittäjälle käyttöön ajan kuluessa.

Screenshot_2020-06-20 tools old - Google Search

Tämä itsessään on hyväksyttävää ja hedelmällistä ajattelua ja toimiva malli sinänsä. Ei ole älyllisesti eikä toiminnallisesti kovinkaan järkevää muuttaa sellaista ratkaisua, joka ollaan havaittu pääsääntöisesti yrityksen tai yhteisön etua edistäväksi käytännöksi, mutta voitaisiinko tällaiseen malliin löytää jonkinlaista tehostinta?

Vastaus ollaan monessa yrityksessä ja yhteisössä löydetty toimivan mallin kautta niin, että hiljaista tietoa omaavat, pitkän linjan ammattilaiset ollaan siirretty raskaista tai enemmän rasittavista kenttätehtävistä asiantuntijatehtäviin  ja enemmän suunnittelua sekä opastamista vaativien tehtävien pariin. Tai, näin ainakin toivoisi olevan. Ainahan asia ei tietenkään näin ole, mutta niiltä osin kuin on, voidaan melkein kautta linjan todeta, että hiljaisen tiedon, osaamisen ja ymmärryksen eteenpäin siirtäminen on toimiva malli, jonka muuttamiseen ei mahdollisesti ole mielekästä lähteä.

Screenshot_2020-06-20 working man - Google Search

Mutta kuinka paljon yrityksissä ja eri yhteisöissä, sekä työpaikoilla ollaan todella satsattu hiljaisen tiedon omaavien tahojen kouluttamiseen pedagogisista lähtökohdista? En tiedä montaakaan työyhteisöä jossa tämä olisi käytäntönä.

Mutta ajatelkaapa – kuinka kovaa dataa ja pehmeää, hiljaista tietoa saataisiin mahdollisimman tehokkaasti hyödynnettyä, jos hiljaisen tiedon jalostunut osaaminen tulisikin pedagokisen osaajan kautta noviisille tai jo vuosia työskennelleelle osaajalle.

Miettikääpä, jos hiljaisen tiedon kantaja olisikin oman kouluttautuneisuutensa ja osaamisensa eteenpäinviemisen ammattilainen! Voisiko se toimia? Vai olisiko pedagogian ymmärtämisestä sittenkin haittaa hiljaisen tiedon eteenpäin siirtymisessä? Tämä on varmasti omalta osaltaan persoonallisuuskysymys; asioiden lähestymisen tapa, ja eteenpäinviemisen tapa ovat erilaisille persoonallisuuksille ja persoonallisuuspiirteille omanlaisiaan menestystarinoita, mutta samalla myös omanlaisiaan kompastuskiviä.

Screenshot_2020-06-20 consulting - Google Search

Valitettava tosiasia edelleenkin on, että hiljaisen tiedon liikkuminen, laajalle leviävä iso kokonaisuus ei ole sellaisenaan kaikkien saatavilla.

Jostain kumman syystä nähdään, että intuitio, yhteisöllinen ymmärtäminen, voimavarojen kokonasvaltainen hyödyntämisen kyky ei ole merkittävässä osassa työyhteisön isoa kuvaa. Vuoropuhelua työntekijöiden, osaajien, ammattilaisten, lähiesimiesten sekä johtavan tahon välillä tarvitaan. Työyhteisön voimavarat ja voimavarojen hyödyntämisen keinot – ovat pitkälti riippuvaisia siitä, johdetaanko työyhteisöä voimavarojen ja toimivien ratkaisujen keinoilla vaiko vaatimusten ja ongelmien ehdoilla.

Vähemmän seiniä, enemmän osaajia.

Suomi tarvitsee tulevaisuudessa toivottavasti vähemmän seiniä ja yhä enemmän osaavaa henkilökuntaa huoltamaan, hoitamaan ja korjaamaan infrastruktuuria.

Tämä itsessään ei ole mitenkään uusi ajatus. Jos ajatellaan nykyistä tilannetta, jossa valtaosa työstä voidaan jo hoitaa etäpalvelutilauksina ja paikalle tilattavina, tarpeeseen vaadittavina asiantuntijoina – niin mikä olisikaan parempi suunta tulevaisuudelle, kuin siirtää osaajia pois tavanomaisesta työpaikkaan sidotusta työstä – yhä enemmän työn kohteeseen kulkevaksi työvoimaksi. Miten tämä voitaisiin toimivalla tavalla ratkaista?

Ongelma olisi varmasti ainakin sellainen, että systeemimme on rakennettu toimimaan etupainotteisesti niin, että palvelut ovat valmiina, odottamassa tarpeen käyttäjiä, tai oikeammin tarpeen potentiaalisia käyttäjiä.

Tämä on tehokas malli silloin kun palveluita tarvitaan, mutta tosiasiassa palveluita ei aina tarvita ihan niin paljoa kuin mitä on kapasiteettia.

En siis missään nimessä kannata sellaista ajattelutapaa, jossa henkilöstömenoista aletaan vähentämään vain säästösyistä, mutta jonkinlaiseen tehostamiseen meidän pitäisi mielestäni satsata. Kenties esimerkiksi työnkierto julkisten palveluiden sisällä pitäisi olla paljon yleisemmin hyödynnettyä. Kenties myös jonkinlainen sisäisten sijaisten järjestelmä voisi toimia. Eli osastomalli, jossa monen eri osaamisalueen ammattilaiset ikäänkuin hoitaisivat omaa työsarkaansa, mutta olisivat samaan aikaan myös siirrettävissä sellaiseen julkisen palvelun työhön, jossa olisi esimerkiksi merkittävää sijaistarvetta. kotiosastotyonkierto

Hyvin merkittäväksi tämä malli tekisi juuri SOTE – palveluiden toteuttamisen kunnallisten palveluiden, tai toisinsanoen – julkisten palveluiden puolella. Mielestäni olisikin eriarvoisen tärkeää, että SOTE – palveluita siirrettäisiin ensinnäkin tuotettavaksi asiakkaan luokse menevinä palveluina mahdollisimman paljon.

Tämä on pullonkaula, josta ollaan toistaiseksi säästetty, koska henkilöstömenot ovat toistaiseksi olleet se ”merkittävin” menoerä tuotettaessa sote – palveluita, mutta tässä kohtaa – tässä kohtaa mielestäni pitää haastaa hallitsevaa ajattelua.

Ihmisille annettavat sosiaalista hyvinvointia – ja terveyttä ylläpitävät, sekä edistävät palvelut eivät niinkään saa olla riippuvaisia siitä, missä palvelua toteutetaan, vaan siinä minkälaisella kompetenssilla palveluita toteutetaan. Tämä ei siis ole – missään nimessä puolustuspuhe tehokkuuden edistämiselle henkilöstöä karsimalla, vaan henkilöstön osaamisen lisäämiselle ja motivoimiselle paremman toimeentulon kautta niiltä osin, kuin säästöä asiakkaiden luokse kulkeutuvista palveluista yhteiskunnallisesti syntyy.

Tämän mallin ohella  pitäisi mielestäni ehdottomasti tehostaa aktiivista palveluiden monituottajamallia, jossa palveluiden vetovastuu määräytyisi tarpeen mukaan jotensakin tasajakoisen palveluiden toteuttamisen kautta julkisen, yksityisen ja esimerkiksi kolmannen sektorin kesken. Julkiset palvelut, jotka turvaavat kaikille kansalaisille palvelut tarvittaessa olisivat oma instanssinsa ja yksityisen puolen palvelut kilpailutettaisiin normaalisti sopimiskausien mukaan.

Tokikin tällainen malli edellyttää, että poliitikoilla ja päättäjillä ylipäätänsä olisi tahtoa valvonnan ja lainsäädännön uudenkaltaiselle tarkastelulle.

Hoitajien palkat nyt..

Liittokierros oli ja meni. Mitä saimme aikaiseksi. Taistelu oli kyllä käsinkosketeltavan kovaa ja yritys oli hyvä, mutta yllättikö lopputulos – ja jos yllätti, niin miten? Kenties itseäni sairaanhoitajana lopputulos yllätti enimissä määrin niiltä osin, että me hoitotyön koulutetut ammattilaiset hyväksyimme taistelun lopputuloksena yksinkertaisen, pitkäänjatkuneen huiputuksen poistamisen – ikäänkuin jonkinlaisena taisteluvoittona. Ei. Ei KIKY – tuntien poisto ollut mikään taisteluvoitto. Se oli tieto. KIKY – sopimus oli alunperinkin täysin mätä rosvous, jolla työnantajille annettiin ilmainen lahja ja ”mukaedistettiin” yksityisen sote – alan kilpailua julkisen palvelun palveluntuottajien ohella.

Miten kävi? Nousivatko palkat yksityisillä sote – palvelualoilla. Ehkä, mutta kuinka merkittävästi. Eivät kovinkaan merkittävästi. Mitä siis tapahtui. Tapahtui niin, että yksityisten palveluntuottajien sairaanhoitajien työtehtävät muuttuivat yhä selkeämmin sosiaalipalvelualojen vaativuutta vastaavaksi työksi. Toisinsanoen – palkat eivät ainoastaan jumahtaneet paikalleen, vaan ne sitoutettiin salaa ja väkipakolla yhä selkeämmin sairaanhoitajan osaamisalueelta sosiaalipalveluiden tarpeita vastaaviksi työtehtäviksi.Olen kirjoittanut tästä aiemmin blogimerkinnän, jonka voit käydä lukaisemassa klikkaamalla tästä.

Sinä olet tehy

Olemmeko me nyt sitten tyytyväisiä. Riippumatta siitä, missä työskentelemme, jäi palkkaan tuleva lisäosa nyt alle 80€:n korotukseen. Tämä on – jos nyt suoraan saa sanoa, silkkaa kusetusta.

Jo pelkästään KIKY – tuntien poisto jää tämän palkannousun jalkoihin. Veikkaan, että seuraavaksi meille selitetään palkkohen harmonisointia, joka siis on aivan varmasti tuloillaan – KORONAviruksen aiheuttamien yhteiskunnallisten menojen tiimoilta.

Ja tuskin tämä siihenkään jää.

Tämän jälkeen palaamme oletettavasti jonkinlaiseen uuteen KIKY – malliin, koska julkisten palveluiden pyörittäminen tulee verovaroin aivan liian kalliiksi.

Jo tällä hetkellä on valitettavan selväksi käynyt, että ne työtehtävät, joiden hoitamiseen lainsäädännön näkövinkkelistä tarvitaan hoitotyön koulutettu, alemman korkeakoulututkinnon omaava sairaanhoitaja – ollaan siirretty sosiaalipalvelualan työehtosopimuksen palkkaluokkien piiriin, ja naamioitu toimimaan sosiaalipalvelualan työtehtävien alla, mutta kuitenkin täysin sairaanhoitajan työtehtäviä mukailevana työnä.

Tämä tulee lopulta koskettamaan jokaista ”ei-suoranaisesti-sairaalassa-työskentelevää” sairaanhoitajaa, ja siirtyy myös vähitellen sairaalaosastoille, esimerkiksi – aluksi juuri kenties mielenterveydenhoitotyön työtehtävien kautta. Hieman myöhemmin geriatrian puolelle, sitten lasten – ja nuorten hoitotyön pariin ja lopulta varmaankin koko terveydenhoitotyön sekä sairaanhoidon työtehtävien laajuudelle.

Se, koska tämä tulee tapahtumaan on vielä avoinna. Itse veikkaan noin kymmenentä vuotta, koska se näyttäisi olevan sykli jolla tämänkaltaisia muutoksia ollaan toteutettu.

 

Viinikanniemi.

Asia, josta varmaan kannattaisi näin Nokian asukkaana pitää näppinsä ja mielipiteensä erossa on Viinikanniemi. Se tuntuu juuri nyt jakavan ihmisten mielipiteitä todella rankasti. Itse en kuulu niihin Nokialaisiin, jotka vastustavat Viinikanniemen asunnoiksi, asuinalueeksi laittamista. Tosiasia on, että käytännössä koko tuo alue, Tervasuolta – Sorvaan ollaan jo asutettu. Ilman sen kummempaa huutoa. Itseasiassa, Viinikanniemen asuinalueeksi muuttamisen vastustamisen sijaan, olisi hyvä mieluummin pohtia sitä, että kun Nokian keskusta alkaa olemaan hiljentynyt, vastoin monien kuntalaisten toiveita, niin olisiko juuri ison tien varressa sijaitsevalla Tervasuo – Viinikanniemi alueella potentiaalia kasvattaa keskuuteensa jonkinlainen kauppa/palvelukeskittymä.

Tulee ehkä tavallaan yllätyksenä, mutta talouskasvun tien valitseminen tarkoittaa jatkuvaa talouskasvun tavoittelua. Asuinalueena Viinikanniemi on omanlaisensa, hienolla paikalla sijaitseva alue, joka varmasti tulee vetämään Nokialle varakasta väkeä. Varakas tai hyvintoimeentuleva väki tuo tullessaan Veroeuroja, palveluita ja haluttiinpa sitä tai ei – lisää kuntalaisia.

 

Screenshot_2020-05-31 Nokia City

 

Itse toivoisin, että jo valmiiksi asuinkäyttöön alustettu suunta Nokialla olisi yhä enemmän ja tehokkaammin asuinkäyttöön alustettu ja mahdollistaisi juuri palveluiden määrällistä lisääntymistä Nokian tuolla reunalla. Tämä ehkä itsessään mahdollistaisi myös sen, että Nokia ei enää niin selvästi olisi ohikuljettava kaupunki vaan enemmänkin kauttakuljettava kaupunki, jolla olisi kasvun ja kehityksen edellytyksiä yhä enemmän.

Toki ymmärrän myös Viinikanniemen asuinkäyttöön ottamisen vastustajia. Alue on lähellä erästä Nokian hienoimmista luontokohteista. Tarkoitan tällä Luodon saaren aluetta ja sitä ympäröiviä vesialueita.

Puheissa ollaan pohdittu myös Viinikanniemen lähisaarille vedettyjä siltayhteyksiä ja liikkumista helpottavien reittien luomista. En tarkkaan tiedä, ovatko nämä olleet vain puheita, ja jäävätkö nämä vain puheiksi.

Uskoisin kuitenkin, että laajentamalla Nokiaa enemmän tuolle suuntaa edistämme Nokian asemaa ja houkuttelevuutta ulkopuolelta tuleville palveluntuottajille ja tulevaisuuden veronmaksajille.

 

Nokia kehittyy..vai kehittyykö?

Nokia

Meitä Nokialaisia on tällä hetkellä noin 33 600 kappaletta. Asukasmäärämme kasvaa hitaasti mutta varmasti. Tosiasia on, että meitä pitäisi olla huomattavasti paljon enemmän, jotta vetovoimaisuutemme nousisi uusiin mittoihin. Nokia tarvitsee lisää asukkaita, yrittäjiä, asiakkaita ja veronmaksajia. Ainoa keino lisätä em. ryhmiä on tarjota kattava ja toimiva pohja, jossa on hyvä elää ja olla, mutta myös hyvät ja otolliset tulevaisuuden näkymät.

Nokian ongelma asukkaiden saralla ei ole aivan yksiselitteinen. Me olemme helposti ohikuljettava kaupunki – ja vielä toistaiseksi me jäämme vahvasti Tampereen, Ylöjärven, Pirkkalan ja monen muun lähikunnan varjoon.

 

NOKIAN KARTTA
Vielä toistaiseksi Ohikuljettava Nokia?

Nokian Kaupunkisuunnittelun ongelmana on, että isot tiet kulkevat Kaupunkimme ohitse, eivätkä niinkuin esimerkiksi Tampereella sen läpi. Samaa voidaan todeta melkeinpä minkä tahansa ison kaupungin kohdalla; kulkeminen tapahtuu Kaupungin kehityskeskittymän kautta, tai sen läpi.

Ajattelisin, että Nokian kaupungin laajenemisella on myönteisiä vaikutuksia väkimäärän kasvuun, mutta samaan aikaan myös palveluiden kehittymiseen. Tulevaisuuteen pitää kuitenkin pystyä katsomaan myös peruspalveluiden saralla.

Kenties keskustamme tai toissijainen ”keskustamme” siirtyy vuosien saatossa yhä enemmän Taivalkunnan -, Koskenmäki/Kehon -, Tervasuon – tai mahdollisesti jopa kolmenkulman suunnalle. Kenties, ja toivottavasti!

Itse olen näille näkymille täysin avoin ja odotan Nokian Kaupungin kehittymiseltä paljon. Mutta vaikka kaupunkimme keskusta liikkuisikin – suuntaan tai toiseen, on tämän hetken keskusta-asujien palvelut pystyttävä turvaamaan myös tulevaisuudessa.

Tulevaisuuden uskoa Nokialla lisää mielestäni ainakin Kolmenkulman yrityspuisto ja yritysten laajamittainen lisääntyminen alueella; näiltä osin tulevaisuus ei ihan kamala juttu tule olemaan.

Henkilökohtaisesti toivon, että Nokia kehittyisi Nokiana – yrittäjien ja yritysten asiaa edistämällä – asukkaiden tarpeet ja toiveet huomioiden sekä niin, että meillä olisi suunta kohti tulevaa – ei niinkään mennyttä kohti.

 

PERUSPALVELUT KUNTOON 

Nokian peruspalveluista merkittävimpiä menoeria tulevat edelleenkin jatkossa olemaan uusi terveyskeskus, koulujen uudelleenrakentaminen (homekorjaaminen) ja päivähoidon, sekä kotisairaanhoidon kehittäminen. Viimeisimmässä tulee edessä olemaan todella rankkaa puurtamista.

Aikaisempi kokonaisulkoistuspyrkimys Pihlajalinnan alaisuuteen oli huonompaan suuntaan mennyttä kunnallispolitiikkaa. Kokonaisulkoistuksen tarkoitusperät ovat edelleenkin hivenen auki, liittyen marssijärjestykseen, jolla kokonaisulkoistusta pyrittiin tekemään. Ensiksi oltiin kiinnostuneita itse palveluntuottajasta, ja vasta sitten alettiin selvittelemään palveluiden kattavuutta. Tähän ei terveyspalveluiden, lastensuojelun, vanhustenhuollon tai kotisairaanhoidon palveluissa tulisi enää mennä. Sen sijaan palveluita on kehitettävä juuri siihen suuntaan, jossa palveluita teetetään ja tuotetaan yhä enenevissä määrin, riittävällä resurssilla ihmisten koteihin – ja niille sijoille, joissa palvelu mahdollistaa vähäisellä resurssilla tuotetut laitos-/keskusmuotoiset palvelut.

Kokonaisulkoistuksen sijaan on suosittava siis ketteriä monituottajapalveluita, joissa päävetovastuu palveluiden tuotossa on julkisella palveluntuotannolla.

terveyskeskus Nokia
Nokian Entinen Terveyskeskus

Toki näiden palveluiden kuuluu vastata aitoon palvelun tarpeeseen; palveluntarpeen vähättelyllä saadaan aikaan ainoastaan monimutkaistuneita kuluja, monimutkaistuneita ongelmia ja tätä kautta lisääntynyttä palveluntarvetta, joka itsessään taas maksaa meille Nokian asukkaille enemmän.

TULEVAISUUS ON NUORISSA JA VERKOSSA.

On sanomattakin selvää, että tulevaisuuteen on mentävä isolla sykkeellä. Joko meillä on potentiaalia ja mielenkiintoa tulevaisuuteen tai sitten voimme yhtä hyvin heittää hanskat tiskiin jo nyt. Me tarvitsemme tulevaisuutta enemmän kuin tulevaisuus itsessään tarvitsee meitä – ja ainoa keino todella pärjätä tulevaisuudessa on hyödyntää tulevaisuuden tekniikkaa, ymmärrystä ja kouluttautuneita ihmisiä.

LANIT

Menneisyyteen meillä ei ole varaa enää palata, eikä tähän päivään voida oikein jäädä. Puheet siitä, että teollisuutta ja tekniikkaa säilyttävän kehittymisen pitää tapahtua meidän ehdoillamme ovat silkkaa huuhaata. Me tarvitsemme kilpailua, jossa kilpaillaan uusilla markkina-alustoilla, uusilla innovaatioilla ja uusilla tuotteilla sekä palveluilla. Toki vanhallekin teollisuudelle on tärkeä paikkansa, mutta se itsessään ei saa olla ainoa oljenkortemme.

Minä olen sanonut tämän aikaisemminkin, ja sanon sen jälleen. Tulevaisuutemme, kaikessa raskaudessaan on nuorissa ja nuorten kyvyssä hyödyntää osaamistaan ja kykyjään niin, että he pääsevät ”elämän syrjään” kiinni osaamisen, luoton, tunnustuksen ja parhaiden kykyjensä kautta!

Nokian kaupungin on siis panostettava nuoriinsa. Ja erityisesti niihin nuoriin, jotka haluavat mennä eteenpäin elämässään. On mahdollistettava kollektiivisia tietokonetapaamisia yhä tehokkaammin. On mahdollistettava terveitä, kehittäviä harrastuksia ja ennenkaikkea tarjottava pohja hyvän elämän alulle opintojen kautta.

Se minkä nuoret ovat ymmärtäneet jo vuosia sitten on verkkoalusteinen palveluiden tuotanto, palveluiden tarjonta ja liiketoimintojen lisäämisen mahdollisuudet.

nokian lukio

Se mitä tämä herättää tyypillisesti aikuisissa ihmisissä on useimmiten varsin pessimistinen ”mitä hemmettiä nyt taas!” – ajatus. Ja niin sen pitää ollakin! Sukupolvien välinen murros tapahtuu harvemmin täysin muitta mutkitta.

PALVELUT JOKO LUOVAT MARKKINOITA, TAI LAAHAAVAT NIIDEN PERÄSSÄ.

Ollaan esitetty, että yhteiskuntamme valuu maamme nykyhallituksen muassa tilanteeseen, jossa palvelut muuttavat veroja pakoon ulkomaille.

Ollaan esitetty, että ”ilmastonmuutoshömppä” ja liiallinen mukautuminen ajavat tehtaamme ja tuotantomme kiinaan, tai muihin maailman maihin, joissa vähät välitetään yhtään mistään. Ollaan esitetty, että jos me emme tee pitkäaikaista kovien arvojen politiikkaa – perinteinen teknologia, perinteinen teollisuus romuttuu isona kokonaisuutena Suomen talousalueella.

Nämä väitteet pitävät omalta osaltaan kaikki paikkaansa. Mikäli jatkamme sillä linjalla, jolla olemme jatkaneet kohta 40 vuotta.

Kehitys markkinatalouden saralla on – pidimmepä siitä tai emme – sellaista, jossa me olemme joko luomassa markkinoita, tai sitten seuraamassa niitä. Meidän ei pidä tyytyä siihen mitä meillä on. Meidän pitää mennä eteenpäin!

Jäämällä näille sijoille, jatkamalla uppiniskaisesti kilpailua ”perinteisen teollisuuden/tekniikan” saralla me päädymme lopulta kilpailemaan halpatuotannosta muiden halpatuotantomaiden kanssa – ja siitä ei todellakaan seuraa mitään hyvää palkkatyötätekeville, yrittäjille ja lopulta kansalaisille.

Samaa voidaan todeta tilanteesta meillä Nokialla. Me olemme joko luomassa jotain uutta ja ihmeellistä, tai sitten me seuraamme sitä, mitä tapahtuu kaikkialla muualla ja kuljemme perässä.

Oli miten oli – ensimmäinen askel tulevaisuuteen on otettava pian. Toistaiseksi tämän askeleen ottamiseksi ei tarvita isojakaan rahallisia satsauksia.

Tarvitaan kuitenkin aktiivista muutosjohtamista, uskallusta, rajoja rikkovaa toimintaa ja luottoa siihen, että tulevaisuus kantaa.

Menneisyydestä voimme ottaa oppia, mutta sinne me emme voi palata.

 

www.anttiolavisalonen.fi Jatka lukemista ”Nokia kehittyy..vai kehittyykö?”

Mihin Menet – Nokian Sote – palvelut?

 

Yhteenliittymäsuunnitelmat Mänttä – Vilppula – Juupajoen kanssa taputeltiin pakettiin.

Meillä Nokialla huokaistiin monen kuntalaisen suulla helpotuksesta, mutta samalla varmaankin moniin Nokialaisiin mieliin nousi epäilys siitä, että oliko ratkaisu sittenkään oikea.

Riskit liittymisen puolesta olivat jo ennalta tiedossa, mutta tiedossa olivat myös riskit sen suhteen, mitä voi seurata liittymättä jättämisestä. Kunnallispolitiikassa asiasta käytiin ja tullaan varmaan käymään jatkossakin keskustelua vielä pitkään.

Ei sillä, etteikö Nokialla muitakin puitavia asioita olisi – unohtamatta Jättikoulua ja sen sijoituspaikkaa, Viinikanniemen leirintäalueen kohtaloa, tilannettamme kaupunkina, jonka ohi on helppo kulkea ja kaikkea muuta mahdollista taivaan ja maan väliltä.

Mutta sote – palvelut ja niiden järjestäminen…

Miksi tapahtui näin, miksi ei lähdetty luomaan liitosta, miksi liitos olisi voitu luoda – kuka oli kaiken takana ja oliko kaiken takana yhtään mitään oleellista.

Oliko mielenkiinto Mänttä – Vilppula – Juupajokea kohtaan Marraskuussa 2017 lähtölaukaus jollekin sellaiselle, mikä johti vääjäämättä kohti selvitystyön aloittamista Nokian SOTE – palveluiden täysimääräisestä ulkoistamisesta Nokialla.

Ja vaikka tosiasia onkin, että järjestys asioiden hoidossa oli jotensakin kieroutunut, on lopputulos sellainen, että nyt meillä Nokialla on edessämme uusi huominen, jossa oletettavasti tulee olemaan enemmän kysymysmerkkejä kuin monessa muussa poliittisessa liikahduksessa – Nokian kunnallispolitiikan saralla pitkiin aikoihin.

…mitä tästä eteenpäin?

Nokian SOTE – palveluiden ulkoistaminen ei suinkaan ollut ajatuksena täysin susi. Vaikkakin kokonaisulkoistukseen ryhtyminen itsessään ei ollut millään tavalla hyvä juttu.

Se mihin Meillä Nokialla olisi hyvä vastaisuudessa panostaa SOTE – palveluiden tuottamisessa olisi aktiivinen ja tehokas monituottajamalli – ja erityisesti sellainen monituottajamalli, jossa lisättäisiin pienten ja keskisuurten, motivoituneiden ja erikoistuneiden palveluntuottajien määrää sote – palveluiden saralla Nokian Kaupungissa, ja niin – että päävetovastuu sote – palveluiden tuotossa olisi jatkossakin Nokian Kaupungilla itsellään – unohtamatta tietenkään sitä, että osa palveluista voitaisiin tuottaa isojen terveysalan yritysten kautta.

Ratkaistavaksi jää, että mistä me saamme rahat sote – palveluiden tarjoamiseksi kuntalaisille Nokian Kaupungin alueella.

Ratkaistavaksi jää myös se, mihin suuntaan me Nokian sote – palveluiden tulevaisuuden näemme liukuvan.

Toivoa täytyy, että jatkossa suunnitelmia tehtäisiin tarpeen edellyttämällä tavalla, eikä muihin motiiveihin nojaten. Mitä ne ikinä sitten ovatkaan.

 

– Anttiolavi Salonen

Hoitajien Ylityökielto vaarantaa potilasturvallisuuden?

hoitotyö 3

 

Eilen tuli jälleen kerran hieraistua näin sairaanhoitajamiekkosena silmiään, kun Suomen suurimman sairaanhoitopiirin Johtava Ylilääkäri Petri Bono totesi, että

”Kunta-alan ylityö- ja vuoronvaihtokielto voi vaarantaa pitkittyessään potilasturvallisuuden – -”.

Pitäisikö jättää tämä nyt hautumaan tähän hetkeksi.

Vai toistetaanko vielä kertaalleen se mitä Johtava Ylilääkäri Petri Bono totesi?

”Kunta-alan ylityö- ja vuoronvaihtokielto voi vaarantaa pitkittyessään potilasturvallisuuden”.

Puolitoista päivää YLITYÖ – ja VUORONVAIHTOKIELLOSSA (ei saa teettää lisätyötä toisessa toimipisteessä, esim. sijaisena.) ja potilasturvallisuus vaarantuu?

No, mitenkäs se nyt olikaan niiden palkankorotusten kanssa?

Kieltämättä aika arvokasta työtä me hoitohenkilökunnan jäsenet teemme, jos YLITÖILLÄ ja VUORONVAIHDOILLA (ei saa teettää lisätyötä toisessa toimipisteessä, esim. sijaisena.) pidetään ihmiset turvassa, kunnossa ja elossa.

Kyllä tässä nyt taas koetellaan Hoitoalan ihmisten kiltteyden ja vastuuntunnon rajoja.

Tosin, tämähän ei ole millään tavalla uutta. Vuonna 2007, kun me hoitoalan ihmiset uhkasimme lakolla, syytettiin meitä ahneiksi, pikkusieluisiksi ja ennenkaikkea potilaiden hengen, turvallisuuden ja terveyden vaarantaviksi, lihaviksi – ja ennenkaikkea liian pienellä koulutuksella, liikaa vaativiksi työntekijöiksi. Muistaakseni vuonna 2007 KOKOOMUS lupaili tuntuvaa palkankorotus – mikä ei koskaan sitten tapahtunutkaan.

Tapahtui kuitenkin seuraavaa; 

– Vuonna 2008 Jyrki Katainen vaatimalla vaati, että suomeen pitää luoda 1,8miljoonalle ulkomaalaiselle työpaikkoja. Tällä pohjustettiin uutta matalapalkka-alaa, johon esim. Juhana Vartiainen on myöhemmin ottanut vahvasti myönteisen kannan.

– Vuonna 2011, pääosin Kokoomuksen ja Jyrki Kataisen aloitteen pohjalta suomeen tuotiin Filippiiniläissairaanhoitajia tekemään ahneiden ja uhmakkaiden suomalaissairaanhoitajien työtehtäviä.

– Vuonna 2013 – 2014 Filippiiniläissairaanhoitajat olivat valtaosin kadonneet sairaanhoitotyötehtävistä, koska työnantajapuolen tarjoama  toimeentulo em. filippiiniläissairaanhoitajille oli (heikomman työehtosopimuksen varjolla) huonompi kuin kotimaisilla sairaanhoitajilla. Tätä ei oltu osattu odottaa; Filippiiniläissairaanhoitajat osasivatkin lukea ja keskustella suomalaisten sairaanhoitajien kanssa työehtosopimuksen sisällöstä!

– Vuosina 2013 – 2018 suomeen työskentelemään jääneet filippiiniläissairaanhoitajat ovat nyttemmin pääosin kelpuutettuja yksityisten terveysjättien lähihoitajiksi ja laitosapulaisiksi. Ja kuten arvata saattaa – heikommalla toimeentulolla kuin suomalainen lähi/perushoitaja tai laitosapulainen.

 

Mitä me siis tästä opimme?

Olisi ainakin hyvä muistaa, että vaikka kokoomuksen vaakunaan aina vaalien alla ilmestyykin sirppiä ja vasaraa tai melaa, tietokoneruutua, hirttoköyttä, partaterää… ihan mitä tahansa – niin ei. Kokoomus ei aja työtätekevien asiaa. Mutta koska Kokoomusta ei ihan kaikesta voi syyttää, niin meidän kannattaa nyt palata perustavanlaatuisen kysymyksen äärelle;

Mikä on ihmisten terveyden hinta? Onko se sellainen, jonka ylläpitämiseksi hoitajien pitää tehdä jatkuvasti ylitöitä, tai vaihdella toimipisteitä – jotta tarvittavat työtehtävät tulisi tehtyä?

Mikä on ihmiselle tarjottavan potilasturvallisuuden hinta? Onko se jotain sellaista, jonka ylläpitämiseksi hoitajien pitää tehdä jatkuvasti ylitöitä, tai vaihdella toimipisteitä – jotta tarvittavat työtehtävät tulisi tehtyä?

Mikä on ihmisen hengen hinta? Ja kenen vastuulla se on? Onko se yksittäisen työntekijän vastuulla? Työntekijän jolta edellytetään jatkuvaa joustoa työajan suhteen, ylitöiden muodossa, tai työntekemisen suhteen toisessa toimipisteessä vain, koska työresurssi halutaan pitää minimissä?

Vastaus näihin kaikkiin on; ei. Työntekijän vastuulla on tehdä työnsä niin hyvin kuin hän pystyy. Vastuu ei myöskään ole esimiehellä, eikä yksikön johtajalla.

Heidän tehtävänsä on resurssoida parhaan kykynsä mukaan työntekijöitä kentälle tekemään tätä tärkeää työtä.

Vastuu tästä kaikesta on lopulta siinä – miten me näemme koko SOTE – kentän merkityksen.

Jos ratkaisu vuodesta toiseen on, että säästöä luodaan tekemällä vääryyttä, jättämällä hoitamatta, siirtämällä vastuuta työntekijöiden niskoille niissä kysymyksissä, joihin vastaaminen on työntekijän ihmisarvoa, itsemääräämisoikeutta ja ammattitaitoa halveeraavaa, niin silloin meillä kenelläkään ei ole hyvä olla.

Me hoitotyötä tekevät ihmiset emme paljoa pyydä.

Me vastaamme ihmisten hyvinvoinnista, ihmisten terveydestä ja kaikkien julkisuuteen levinneiden asiantuntijalausuntojen perusteella myös ihmisten hengestä.

Eikö se ole riittävä syy vaatia ansaittua arvostusta yhteiskunnassa?

 

 

Anttiolavi Salonen, 

www.mielenkartta.com

Hyvät, Pahat, Rumat ja Digitalisaatio

Nokia

 

Elokuvassa Hyvät, Pahat ja Rumat keskitytään kolmen päähenkilön profiileihin. Hyvä on henkilöhahmo nimeltään Blondi, joka myös miehenä ”vailla nimeä” tunnetaan. Paha on palkkatappajana kunnostautunut ”enkelisilmä” ja Ruma on Blondin avustajana toimiva Tuco Benedicto.

Elokuvan alkua luonnehtii kenties parhaiten se kuinka Blondi ja Tuco huijaavat virkaatekeviä ihmisiä ja tekevät näin rahaa.

Koska Ruma, eli Tuco – on viranomaisten haluama rikollinen, toimii Blondi Tucon pidättävänä tahona – saaden näin Tucon pidätyksestä kuuluvan palkkion itselleen. Blondi kuitenkin lopulta pelastaa Tucon likimain varmalta hirttokuolemalta, jonka jälkeen Tuco ja Blondi jakavat pidätyksestä saadut rahat keskenään.

Mutta mitä tällä on tekemistä Digitalisaation kanssa?

Ei varmastikaan paljon mitään. Mutta tarinana Digitalisaation hyödyntäminen ja hyödyntämiskohteiden kohdentuminen työtätekevän väestön hirttosilmukaksi on temaattisesti varsin samankaltainen. Meillä on taho, joka kantaa etsityn tai jo ennelta tiedetyn tahon – Ruman, tai kenties tässä tapauksessa Työtä tekevien ihmisten ryhmän estradille. Työtätekevälle väestölle ollaan lueteltu erinäinen syntilista, josta johtuen työtekevä väestö tuomitaan menettämään itsemääräämisoikeutensa, mahdollisuus tehdä työtä sellaisella palkalla, jolla perheensä ja itsensä voi elättää ja myös usko tulevaisuuteen, koska syyttävän tahon suunnitelmissa on lisätä vastakkainasettelua kansan itsensä sisällä niin, että työtätekevän ja työtätarjoavan väestön sukset menisivät mahdollisimman paljon ristiin, ellei sitten jopa solmuun asti.

Nyt on hyvä huomauttaa, ennenkuin pääsemme tämän pidemmälle, että minä olen Digitalisaation vankkumaton kannattaja. Näen paljon mahdollisuuksia, joilla ihmisten tekemää työtä voidaan Digitalisaation kautta kehittää yhä tehokkaammaksi, toimivammaksi ja tuottavammaksi. Olen ammatiltani hoitoalan ammattilainen ja uskon, että erinäisten digitalisaatiovälitteisten apuvälineiden kautta juuri hoito-, hoiva- ja erityis/erikoishoitotyön osa-alueet tehostuvat huomattavasti, kun digitalisaatiota vain opitaan käyttämään osana hoitotyön arkea.  Sama pätee myös tekniikan alalla. Työ tehostuu, työstä tulee turvallisempaa ja työstä tulee ennenkaikkea tuottavampaa, kun digitalisaation hyödyt saadaan valjastettua. Itseasiassa – kaikki työ johon digitalisaatio voidaan yhdistää osaksi ihmisen tekemää työtä, tehostuu, muuttuu tuottavammaksi ja mahdollistaa maailman muuttumisen muutamalla askeleella kohti parempaa huomista. Mikä siis on ongelma?

Varmastikaan kukaan meistä ei halua, että työtätekevien ihmisten määrää oleellisesti vähennetään, vaan pikemminkin niin – että työtätekevien ihmisten rinnalle istutettu digitalisaatio tehostaa ihmisten tekemää työtä ja saa enemmän hyvää aikaiseksi meille kaikille. Eikö vain? Tämähän digitalisaation taustalla täytyy olla?

Mutta onko sittenkään?

Kun tarkastelee yhteiskunnan poliittisen päätahon mielipiteitä ja ajatuksen juoksua vähänkään syvemmin digitalisaatiopuheiden ohella – tulee huomanneeksi, että valtaosin digitalisaation idealisaatio tähtääkin työväen korvaamiseen digitalisaation keinoin – eikä niinkään työväen työtehokkuuden lisäämiseen.

 

Mutta miksi moinen?

Politiikka on peliä. Poliitikot kiristävät, huijaavat ja saavat viranomaistahot toimimaan tietyillä tavoin juuri erinäisten uhkakuvien, lupausten ja maanittelujen varjolla. Raha puhuu ja iso raha puhuu enemmän. Ja kun yhteiskuna ollaan alistettu jatkuvalle voittojen ja pääoman kahminnalle, sekä voittojen ja kahmintojen kautta kerätylle erinäiselle liikehdinnälle ja vaikuttamisen keinoille, alkavat viranomaisten keinot olemaan kokolailla vähissä.

Kun tyypillinen poliittinen figuuri sanoo, että digitalisaation kautta yhteiskunta muuttuu tuottavammaksi otettuaan ”tuottavuusloikan” tarkoittaa se näillä kahdella puolen osittain eri asioita.

Viranomaisnäkökulmasta tuottavuusloikka tarkoittaa, että viranomaisten työtehtäväkentällä tuottavuuden asettamia raja-arvoja pitää tarkastelle niin, että työtätekevien työehdot toteutuvat, sopimukset joita uuden työtavan tekeminen edellyttää – tulee sopia ja lainsäädännöllisten kohtien toteutumisen valvontaprosessien pitää kohdata niille määritellyt raamit. Politiikan kannalta asiat tarkoittavat kutakuinkin samaa, mutta hyötynäkökulman pitää tuottaa poliittisia pisteitä, joiden kautta sidosryhmäetujen ajaminen tehostuu ja luo uutta pohjaa jatkuvalle tuotekehittelylle sekä tuotekehittelyn muassa muodostuneille työpaikoille. Hieman yksinkertaisemmin sanottuna voidaan todeta, että viranomaisten tehtävä on vaalia sopimusyhteiskunnan toteutumista ja poliittisten toimijoiden tehtävänä on kerätä puolueen ajamien arvojen mukaisia poliittisia pisteitä.

Ongelma, joka nyt kaavaillussa digitalisaation esiinryntäyksessä ei suinkaan ole siis digitalisaatio itse – vaan se miten sitä ollaan lähdetty hyödyntämään. Pääosin esimerkiksi Juha Sipilän kaavailame ”tuottavuusloikka” ja siihen yhdistetty digitalisaatio ei tähtää työtehtävien säilymiseen ja vaan yhteiskunnan muuttumiseen digitalisaation muassa enemmän digitalisoituneeksi. Toisinsanoen – työtehtävien vähenemiseen, henkilöstömenojen isoihin vähennyksiin ja yrittäjyyden uuteen nousemiseen juuri tätä kautta. Tätä tapaa luonnehtii kenties vahvimmin juuri korrelaatio siihen, että työtätekevä ihminen korvataan pääasiassa koneella.

Eikä tämäkään ole paha asia, koska koneita tarvitsee huoltaa ja korjata..rasvata, palvella ja ihailla.. mikä tosin itsessään ollaan kuitenkin jo ennalta valtaosin digitalisoitu.

Ongelma on osittain verrattavissa jonkinlaiseen politisoituneeseen uskontoon. Toisinsanoen – kun ihminen itsessään menettää merkityksensä, ei ole enää väliä sillä mitä iso koneisto ajaa eteenpäin. Tässä tapauksessa ollaan lähdetty toteuttamaan uhkakuvaa, jossa työntekijä ei enää merkitse mitään, koska digitalisaatio itsessään korvaa työntekijän työpanoksen. Mitä siis jää työntekijälle? Työntekijälle jää mahdollisuus kouluttautua uuteen ammattiin, tai erikoistua työssään sellaiselle tasolle, jossa hän toimii konetta ohjaavana, korjaavana ja tuntevana tahona – koneenkäytön ammattilaisena. Ei paha! Tätähän sen kai kuuluisikin olla; ihminen kouluttautuu, ja kone palvelee ihmistä. Voilá! Ei ollenkaan paha. Mutta..

Yhdistettynä kaikkeen muuhun poliittiseen jargoniin – pilvet muuttuvat varsin tummasävyisiksi toiveikkuuden taivaanrannassa.

Aktiivimallia ajaneiden tahojen mielikuvitus on käsittämättömän laaja. Äänenpainot, joissa työtätekevien ihmisten työehtosopimuksia muutetaan nollatuntisopimuksiksi, palkkoja ollaan valmiita pienentämään työnantajien ehtojen mukaisesti ja kaikenlisäksi pelottelukeinona esiin nostetaan yhä useammin digitalisaation kautta tapahtuva pakottava tarve heikentää työehtosopimuksessa sovittuja reunaehtoja – eivät luo millään tavalla uskoa työtätekevän väestön osalle.

Helpotusta eivät luo Juhana Vartiaisen kommentit aktiivimallista, ajatukset uudesta matalapalkkakansanryhmästä, eivätkä Jyrki Kataisen elättelemät toiveet 1,8 miljoonasta ulkomaalaisesta halpatyöntekijästä. Kun tähän ynnätään Björn Wahlroos, Saul Schuback ja moni muu työtätekevien, työttömien ja syrjäytyneiden ihmisarvoa väheksyvä oikeistolainen, niin voimme vain kysyä – kenen etua  tällä kaikella ajetaan?

Vuonna 2013 Juhana Vartiainen oli täysin avoimesti ajamassa suomeen uutta matalapalkkakansanluokkaa, eikä vauhti, saati mielipiteet Vartiaisen retoriikassa ole näin viisi vuotta myöhemmin muuttuneet saati hiljentyneet. Yhä edelleenkin puhutaan samoista asioista. Nyt tosin nimellä nimillä aktiivimalli, kiky – sopimus, palkkaharmonisaatio ja digitalisaatio.

Kuten tulin tässä tekstissä jo maininneeksi – olen minä vankkumaton digitalisaation kannattaja. Politiikka, poliittinen retoriikka, jolla digitalisaatiota ajetaan eteenpäin – eivät saa minulta kuitenkaan minkäänlaista myötätuntoa. Ihmisistä – työtätekevistä kansalaisista ei saa tehdä töistä jatkuvasti kilpailevia heittopusseja. Työstä pitää saada palkka, joka riittää perheen elättämiseen. Työn pitää luoda uskoa tekijässään siihen, että tulevaisuus on turvattu. Digitalisaatio ei saa olla uusi keppi, jolla viranomaistahoa viedään ja vedätetään, eikä se saa olla uhkakuva työtätekeville ihmisille.

 

 

Anttiolavi Salonen