..on totta.

Tänään herättyäni uuteen päivään tein, kuten kaikkina muinakin aamuina herätessäni uuteen päivään. Sammutin herätyksen, sytytin valot. Katselin hetken aikaa kattoa ja nousin ylös. Sitten kipusin alakertaan, jossa vaimoni nukkui sohvalla. Koirat olivat piirittäneet vaimon niin, että vaimo ei jalkojaan voinut liikuttaa ilman, että koirat putoaisivat. Alma – kissalla on juoksut ja se huutelee ”oh no!” jossain syrjemmällä talossamme. En kiinnitä siihen huomiota, ettei se luule mitään väärää. Sitten minä keitin kahvia ja valmistin kaurahiutaleista tuorepuuroa. Join muutaman ison lasin vettä ja odottelin, että kahvi valmistuu. Nuorempi koiramme Elli tulee urraamaan jalkoihin. Minä otan kahvia ja nousen takaisin yläkertaan tietokoneen ääreen lukemaan päivän lehdet ympäri maailman. Ulkona on vielä pimeää ja vettä hieman vihmoo. Taitaa olla syksyäkin syksyisempi syksy.

Tällaisina aamuina minä en oikein saa kiinni aamun lehdistä. Olin hieman hömelösti laittanut vahingossa kellon soittamaan jo 4.20, kun tarkoitukseni oli herätä vasta kello 5. En tiedä tarkkaan miten siinä onnistuin, mutta heräsin hyvinkin pirteänä herätyskelloni lempeisiin melodioihin.

Aamupalan jälkeen käyn vessassa, pesen hampaat, menen suihkuun. Suihkun jälkeen kampaan hiukseni, pesen hampaani toiseen kertaan ja katselen hetken aikaa itseäni peilistä. Hiuksissani on harmaata muutamien hiusten verran, mutta toisaalta – niin on parrassanikin. Ehkä ne sitten mätsää paremmin. Olen alkanut jälleen lukemaan kirjoja. Minulla on siinä mielessä kummallinen pää, että aina kun pitäisi tehdä jotain muuta, alan minä lukemaan kirjoja. Ja silloin kun minun pitäisi alkaa lukemaan kirjoja, alan minä kirjoittamaan siitä kuinka minun pitäisi tehdä jotain muuta kuin lukea kirjoja. Nyt minun pitäisi todellakin tehdä jotain muuta, mutta en ehdi.

Lähden töihin. Autotiet ovat märkänä. Ei ole kiire. Minulla on hyvin aikaa. Työpäivä on vain työpäivä. Ei sen kummempaa. Töiden jälkeen tulen kotiin. Vaimoni on kotona ja huutelee minua pitkään yläkerrasta. En vastaa ennenkuin olen käynyt vessassa, ettei se opi minun vastaavan heti kun se huutaa. Annan sen huudella hetken. Sitten se tulee alas ja keittää minulle kahvia. Sitten minä juon kahvia ja istun koneella miettimässä mitä tekisin. Menen nukkumaan päiväunet, koska on perjantai. Jos olisin nuori, alkaisin juomaan pohjia, mutta koska olen keski-ikäinen, menen minä päiväunille. Ennen päiväunia kuitenkin rikon sen verran kaavaa, että juon kahvia. Saa päiväunetkin sitten vähän vastusta. Lassista en ole kuullut aikoihin. Pitäisi ottaa siihen yhteyttä. Joskus nähtiin päivittäin – ja sitten me molemmat hommattiin perheet. Sen jälkeen yhteydenpito on vähentynyt. Ollaan kuitenkin tänäkin vuonna pidetty yhteyttä, joten ostan Lassille konjakkia joululahjaksi. Juokoon sen jos haluaa. Se on vähän niinkuin jokavuotinen rutiini.

Selasin kaikki seuraamani some – alustat läpi. Ei kummempaa. Politiikasta on tehty kaiken ratkaiseva laite, ja se kyllä tiedetään mitä siitä seuraa. Sitten minä vain olin. Istuin, makasin ja vain olin. Kun mietin, että mitä kaikkea vain olemalla saa aikaan niin päädyn väistämättäkin niihin aikoihin kun minä olin vain paljon aktiivisempi olija. Kiertelin yökaudet Tampereen katuja ja tarkkailin ihmisten elämää – mutta samaan aikaan myös kirjoitin siitä mitä näin. Se oli kyllä hyvää aikaa kun sai vain olla ja ihmetellä ihmisten elämää. Silloin olin kai kaikista lähimpänä sitä mitä minä olen aina halunnut olla. Runoilija. Mutta ehkä sekin aika vielä tulee. Mitä kenkumpaa tai mitä tyhjempää arki on, sitä helpommin lähtee luomaan arkeen mielekkyyttä. Sellainen on ainakin minun mieleni, mutta toisaalta – siinä taitaa olla myös sosiaalisen median yhteinen mieli. Täysin tyhjiä mieliä, jotka ovat ”luomassa” jotain hienoa tunnekokemusten oheen mukavilla pienillä gif – animaatioilla. Ja se on sitten mielletty jotenkin mieltä avaavaksi, tai mielensisältöä ruokkivaksi elämäksi. Kuinkakohan pettyneitä tämän ajan ihmiset ovat elämäänsä kuolinvuoteillaan? Enkä minä tiedä miksi tämä asia ottaa koville, mutta pelkään pahoin kyynistyväni tämän ajan ilmiöiden keskuudessa. Tai kenties sosiaalinen media tekeekin kaikkien pienten ihanien gif – animaatioidensa kautta elämästä jonkinlaista, eikä elämä ole ollenkaan sellaista. Kenties nuo animaatiot ovatkin vain mainoslauseita mainosikkunoissa elämästä ja siksi juuri vaikeita hyväksyä minulle. Ehkä tämäkin on jollain tapaa sidoksissa sen kanssa, että olemme antaneet liikaa valtaa helsinkiläisille.

Kävin internetissä hetken keskustelua siitä, kuinka nuorisojengit pelottavat ihmisiä Tampereella. Pohdin ääneen, että olisiko ratkaisuna mahdollisesti sellainen hyvä, että nuorille ihmisille langetettaisiin ulkonaliikkumiskielto. Mietin tähän jatkoksi, että sehän tarkoittaisi sitä, että vanhemmat jäisivät pois työelämästä. Takaisin kotiin. Takaisin oman perheen luokse. Se kenties olisi aika hankalaa toteuttaa, mutta samaan aikaan varmaan ratkaisisi paljon. Kun vanhemmat olisivat kotona kaikki päivät pitäisi jokaisen heistä viljellä peltoa ja kasvattaa lapsia sekä lihakarjaa. Siinä ratkeaisi moni ongelma, mutta ehdottomasti se, miten lapsia nykyään kasvatetaan. Sittenkö ne ”nuorisojengien” asiaa pelkäävät ihmiset olisivat onnellisia? No sitten varmasti, koska silloin meillä kaikilla olisi oma farmi kanoineen ja lehmineen. Pihalla haukkuisi yötä päivää suomenpystykorva ja purot solisisivat purotaimenten laitumina. Kukaan ei valittaisi yhtään mitään, koska ei olisi mitään mikä menisi vikaan. Kaikki olisi hyvin. Pakko on kuitenkin miettiä, että miksi ihmeessä me emme alunperin jääneet tuohon onnelaan silloin joskus 100 – 150 vuotta sitten. Osasyy on varmasti helsinkiläisissä mutta isompi syy lienee naisissa. Naiset eivät enää halunneet elää elämäänsä pyykkärin ja lapsi-, sekä lypsykoneen asemassa vaan näkivät, että elämässä on mahdollisesti jotain muutakin elettävänä. Nykyisellään ollaan kuitenkin ainakin osittain palaamassa siihen suuntaan, jossa niin miesten kuin naistenkin elämä on viemässä vapautuneisuuden aikakautta twerkkauksen ja erilaisten pikkuanimaatioilla koristeltujen tunnesomepostausten varjolla kohti sitä plantaasiajattelua – ja elämää, jossa kaikki mitä meillä on heti kun tarvitsemme käsissämme – riittää meille. Kaikki muu on merkityksetöntä koska kaikki muu ei ole helposti hallittavissa. Niin toimii ajattelu, jota tuotetaan aivoilla, jotka saavat kokemuselämyksensä vartalon tunnekokemusten, tunnelämysten ja aistien kautta myös silloin, kun aistittavat asiat eivät ole nautinnollisia. Eikä ole yhtään ihme, että aistinautinto mielletään harvinaisuudeksi. Ne ehkä ovatkin ajoittaisia mukavalta tuntuvia kokemuksia arjen raadollisuudessa. Mahdollisesti hyvää ruokaa, hyvää juotavaa, hyvää seksiä, hyvää musiikkia, hyvä elokuvakin. Näiden asioiden muuttuminen jatkuvaksi olemiseksi tai tekemiseksi tekisi näistä asioista turhauttavaa ja pakottavaa. Jotain mistä ei voi millään tavalla nauttia. On kysyttävä – että olemmeko me matkalla siihen? Vai tekeekö sosiaalisen median ja todellisuuden sekoittuminen tässäkin tenän?

Oli miten oli. Jos jokin on varmaa niin se, että syksy on tullut ja se näkyy kotona sekä kodin ulkopuolella. Asioista syntyy helpommin skismaa, koirien ulkoiluttaminen käy voimille. Tuntuu siltä, että nukkuukin vähän huonommin, kun on koko ajan pimeää. Mutta toisaalta sitten taas Joulu on kohta. Valon juhla! Aikaa jolloin normaalisti kaikki on aivan hiljaista, lumi leijailee maahan suurina hiutaleina ja aamuisin pihaan on ilmestynyt yksittäisiä jäniksen jälkiä puhtaalle hangelle. Punatulkut nokkivat lyhteitä keittiön ikkunan takana. Näin minä muistan lapsuuteni jouluaamut mummulassa. Ja ne joululaulut. Niihin tulee nykyään puistatus jo heinäkuun lopulla, kun ne ensimmäistä kertaa alkavat soimaan samalla kun etsit lähisupermarketin leipähyllyltä gluteenitonta leipää. Tosiasiassahan viimeiset kymmenen vuotta tuntuisi joulu olleen musta, eikä kynttilät juuri märkää nurmikkoa valaise. Pihakin on aidattu, että koirat eivät juokse auton alle, joten ei tänne jäniksilläkään ole asiaa. Punatulkkua en ole nähnyt sitten yhdeksänkymmenluvun alkuvuosien, ja mummukin asuu nykyään kerrostalon neljännessä kerroksessa. No, onneksi meillä on kotona kaksi koiraa taas. Ja kohtapuoliin alkava keittiöremontti. Ei sitten ihan niin kamalan paljon ota päähän kaiken ympärillä olevan politisoituminen.

Tuttuus on ongelmallisen helppoa.

Setä Arkadianakin tunnettu Timo Haapala kirjoittaa tämän päivän iltasanomien politiikka osiossa jälleen kerran Pääministeri Marinin poikkeuksellisesti poliittisesta persoonasta. Samalla twitter täyttyy Boomer – sanaa kummastelevien ”perinteikkäitten suomalaisia arvoja ajavien henkilöiden” pöyristymisistä. Kukaan ei alkuunkaan tunnu ymmärtäneen, miksi Sanna Marin silloin joskus, tämän pääministerikautensa aikana väläytteli rintavakoaan Voguen mallina, ja ihan ylipäätään – ongelmista pahin; nainen joka on nuori ja kokematon, entinen kaupan kassa – vie suomea ruokakorissa ja kaikenmaailman biletys – postauksissa kohti Länsimaisia arvoja arvostavien henkilöiden maanpäällistä helvettiä. Miten ihmeessä tähän ollaan tultu? Tuttuuden tunne on ongelmallisen helppo selitys ihan kaikelle silloin, kun halutaan konservoida jotain valmiiksi pureskeltua ja eittämättä helppoa nieltävää. Tai kuten Setä Arkadian, eli Timo Haapalan tämän päiväisestä voidaan todeta – ehtymättömän vastakkainasettulun mahdollistavan rämeen, kenelle tahansa arjen tuttuuteen jumahtaneelle lukijakunnan jäsenelle rämmittäväksi.

Ilmiönä tuttuus on kuitenkin monisyisempi ja vaatii vastakkainasettelusta irtaantumista. Tuttuuden tarkoitus on useimmiten (vai pitäisikö sanoa aina) hyvä ja saa alkunsa rutiinin tavasta helpottaa asioiden työstämistä. Kulttuurinen tuttuus taas on useimmiten sellainen, jonka me miellämme jollain tavalla omaa syvintä olemustamme ja arvojemme asetelmaa mukailevaksi. Nämä ovat tärkeitä tällaisen ajattelun edustajille, mutta tarkastelua voidaan ulottaa filosofisesti myös toisaalle. Koska, siinä vaiheessa kun tuttuuden tarkoitusta aletaan punnitsemaan minkä tahansa muun, kuin perusarvojen ulkopuolelta, tulee tuttuudesta vain yhdenlainen näkökanta muiden joukossa, ilman sen suurempaa tarkoitusta.

Kun perimmäistä arvoa aletaan kanavoimaan esimerkiksi politiikan kautta, muuttuu perimmäinen arvo vain yhdenlaiseksi politikoinniksi, jota jokainen voi harrastella ilman sen suurempaa merkitystä. Tarkemmin ottaen kyseessä on tuttuudeksi naamioitunut mielipide, jota yleensä perustellaan tunteella siitä, että jokin asia ei ”tunnu oikealta” tai ”aiheuttaa mielipahaa”. Vastalääke tähän ei suinkaan ole asioiden selittäminen debatin, vaan pikemmin dialogin välityksellä. Näillä on merkittävä ero. Tuttuuden positiossa ajaudutaan kokolailla surutta juuri esittämään väitteitä kurinalaisesti, oman position kautta. Kokonaan irti ympäröivästä maailmasta, oman tutun ja turvallisen maailmankuvan kautta. Tämä tavallaan tekee tuttuudesta niin kovin ongelmallisen helppoa. Voidaan esimerkiksi nähdä, että oma toiminta ei millään tavalla suurentele tai väheksy asiaa, tai oma tapa tulkita asiaa ei millään tavalla vaikuta siihen miten asia ylipäätään nähdään. Vielä helpompaa on olla ymmärtämättä mitä ajatuksia omien ajatusten taustalla on.

Ajatukset ajatusten taustalla ovat perin paljastavia, mutta juuri tästä syystä äärimmäisen salaisia. Niiden reflektoiminen on hankalaakin hankalampaa erityisesti silloin, kun ollaan otettu jonkinlainen positio ja bunkkeroitu oma katkeran suloinen ajatteluntapa jonkinlaisen ankkuriin. Vaikeaa tästä positiosta irtaantumisessa tekee myös se, että yksikään vaikeasti ymmärrettävä, ei tuttu (eli kaikki mikä ei ole tuttua, tai on itselle vierasta) aiheuttaa väistämättä oppositioasetelman vahvistumista. Voi hyvinkin olla, että jopa oma etu tai omaa etua edistävä ajattelu, tai toiminnan malli jonkun toisen esittämänä vahvistaa oppostioasetelmaa, koska tunne jonka se synnyttää ei ole itselle tuttu. Ankkuri joka ollaan laskettu johonkin keskelle alitajunnan merta pitää meidän vahvasti paikallamme silloin kun on riittävän tyyntä, ja saa mielensisäisen ihomme kihelmöimään sietämättömästi silloin, kun pienetkin aallot keinuttavat venettämme.

Tuntuu varmasti äärettömän vaikealta lähteä dialogin joustavuuteen mukaan. Tanssin pyörre, dervissi tottumattomalle on käsittämättömän hankalaa. Jalat ovat tönköt ja tiukasti maassa, kun mielen pitäisi aueta mahdollisuuksille. Ei haluta mahdollisuuksia. Halutaan paksut seinät, muurit ja tiukkailmeisiä kasvoja kurkistelemaan kalterien lomasta sitä, kuinka maailma ulkopuolella värjäytyy huolestuttavan värikkääksi. Tytärpuoleni tanssi ensimmäistä kertaa vapautuneesti 19 – vuotiaana, koska se oli tuntunut hänestä alakoulun kokemusten jäljiltä vastenmieliseltä, pelottavalta ja ennenkaikkea ei – tutulta. Hän sanoi sen olleen hurmoksellinen kokemus. Eikä ihme!

Kun minä katson tämän hetkistä tuttuuden helppoutta ympärilläni, en minä näe älykköjä puntaroimassa parempaa tulevaisuutta yhtään kenellekään. Minä näen ukkoina syntyneitä harmaahapsia valmiina kuolemaan oman etunsa nimissä 30 – 40 vuotiaina. Loskanlämpimiä ajatuksia ja ilmeitä kyseenalaisessa ajassa. Ihmisiä miettimässä, että voidaanko Afrikan Tähti – pelin arvoa Suomalaisen kansanperinteen osana kyseenalaistaa, koska joku mustaihoinen, afrikasta lähtöisin oleva ihminen kerrankin uskaltaa avata suunsa sen kolonialistisesta ja rasistisesta historiankäsityksestä – ja pitäisikö tätä arvoa voida kyseenalaistaa ilman, että joku länsimaalainen valkoihoinen jossain kokee, ettei se ”ainakaan minulle ole sitä tarkoittanut!” Mutta samaan aikaan, minä näen toivoa tässä kaikessa. Ehkä nuo ukkoina ja akkoina syntyneet, omaa etuaan ajavat kolkyt – ja risat kansalaiset ovatkin huolissaan siitä, mitä asioille pitäisi tehdä, mutta eivät uskalla keskustella asioista. Ehkä siihen pitääkin antaa siis mahdollisuus. Ehkä heidän kanssaaan pitää löytää mahdollisuus vuoropuheluun. Ehkä nuo loskanlämpimät ajatukset ja ilmeet ovatkin vain pettymyksen maalauksia ihmisten mielissä ja kasvoilla, koska kukaan ei ole valmista kuulemaan, mitä ajatuksia heidän ajatustensa, tai mitä ilmeitä heidän ilmeidensä taustalla on. Ehkä Afrikan Tähti – pelin tiimoilta syntynyt keskustelu, vuoropuhelu onkin tervetullutta. Ja ehkä me tätä kautta opimme ymmärtämään jotain sellaista itsestämme, mikä on jo pidempään antanut odottaa itseään.

Tuttuuden positio on ongelmallisen helppoa debattiin pyrkivälle mielelle. Dialogin kautta tuttuuden position takana oleva tuttuuden juuriverkosto aukeaa ihan uudella tavalla. Oppi ymmärryksestä ei koskaan ole pelkkää oppia ymmärryksestä sellaisenaa, vaan se auttaa käymään dialogia ymmärryksen ja olevan välillä. Tekemään näkyvämmäksi olevan ja ymmärryksen suhdetta. Milloin ikinä me olemme tuttuuden positiossa, riippumatta siitä puhutaanko nyt avioliitosta, työelämästä, politiikasta, ajattelusta tai epäuskosta – kannattaisi varmaankin muistaa, että totuus joka meillä on nyt käsissämme on totuus (tai tuttuus) vain, koska me olemme sen totuudeksi nimenneet.

Anttiolavi Salonen

https://anttiolavisalonen.com

Ajattelun muutos.

Suomi velloo tällä hetkellä Afrikantähti pelin saaman negatiivisen huomion kourissa. Tämä on ehkä pieni asia, mutta samaan aikaan merkittävä dialogin mahdollisuus ja ennenkaikkea mahdollisuus kouriintuntuvaan muutokseen. Afrikantähti-pelin aikaansaama keskustelu kulttuurien ja ihonvärin merkityksestä, sekä siitä miten ihmiset kokevat ja näkevät, asioita normalisoiden ei ole millään tavalla mitätön. Vaikka se sitten nousisikin sellaisesta asiasta, jossa käsitellään viatonta lautapeliä. Tai, oikeammin, minun konteksilleni viatonta lautapeliä. Sillä minä – valkoihoisena Suomalaisena miehenä en suinkaan ole koskaan joutunut ajattelemaan asiaa sen kummemmin Afrikan Tähti – pelin kautta kolonialismin historiaa sivuavana – tai rasistisilla ennakko-oletuksilla ladattuna mässäilynä. Minulle Afrikan Tähti – peli edustaa lapsuusvuosien hupailuhetkiä ystävieni tai perheenjäsenteni kanssa. En minä ole joutunut yhdistämään kyseistä peliä oman ihonvärini kasaamiin ennakkoajatuksiin millään tavalla. Mutta nyt, kun asia on jonkin aikaa ollut tapetilla – huomaan, että ehkä asia ei olekaan niin yksinkertainen. Ehkä asiasta pitäisi käydä dialogia. Ehkä asia pitää ottaa uudelleenkäsittelyyn ja uskaltaa muuttaa ajattelua sekä maailmaa ainakin muutaman pienen askeleen verran. Toivottavasti parempaan suuntaan. Pois rasismista, pois valmiista ajattelumalleista. Pois siitä, että sehän on vain hauska kokoperheen lautapeli. Ehkä minulla valkoihoisena miehenä ei ole kompetenssia sanoa, mikä on vain hauska kokoperheen lautapeli, jos mustaihoinen ihminen kokee, että jokin asia on mustaihoisia väheksyvää tai halveksuvaa.

Huomasin käyväni keskustelua Afrikan Tähden merkityksestä ja erityisesti sen aiheuttamasta yhteiskunnallisesta keskustelusta muutaman hyvän ystäväni kanssa whatsapp’issa hieman tämän kohun alun jälkeen. Ystävilleni oli täysi mysteeri, miksi joku mustaihoinen nainen oli asian nostanut puheenaiheeksi. Jouduin tätä itsekin puntaroimaan jonkin aikaa ymmärtääkseni, miksi minulla ei ole kompetenssia kertoa mustaihoiselle naiselle, joka asian julkisuuteen toi – että, ei – se on vain kokoperheen lautapeli. Hyvin yksinkertaisesti; minä en ole mustaihoinen, enkä nainen. Mikäli minä kokisin, että minulla on kompetenssia kertoa asiasta näin – olisi minulla varmasti yhtälainen kompetenssi kertoa kenelle tahansa ihmiselle, johon esimerkiksi sattuu, että ”ei, sinuun ei voi sattua”. Tämähän ajatus olisi täysin mieletön. Enhän minä voi mennä toisen ihmisen kokemusmaailmaan kertomaan, että sattuuko häneen, tai kuten tässä tapauksessa, ei tämä voi olla väärin, koska minusta ei tunnu siltä. Mikä osa minussa antaa tällaiseen oikeutuksen?

Huomaan vielä väistämättäkin palaavani ajatukseen siitä, että ei ole pitkäkään aika siitä, kun meillä Suomessa raiskaaminen avioliitossa ei ollut rikos. Milloin se oli? 1970 – luvulla? Ei kai. Kai se oli kuitenkin 1960 – luvulla. Joskus silloin kun Kekkonen oli pressa. Vai olikos se nyt kuitenkin 1980 – luvulla? Mahdollisesti vielä 1987? Ei. Jouduin tämän asian tarkastamaan kaikkitietävän Googlen avustuksella. Laki muuttui vuonna 1994, jolloin avioliitossa tapahtuneesta raiskauksesta tuli rikos. Vuonna 1994! Mitenköhän asiat olivat ennen tätä? Naisen piti vain hyväksyä se, minkä me tänäpäivänä automaattisesti ymmärrämme vääräksi. Samassa hetkessä huomaan palaavani takaisin ajatukseen siitä kuinka päivän polttavat julkkikset ilakoivat siitä, kuinka typerää on, että Afrikan Tähden aiheuttama tunnekokemus ollaan sanottu ääneen. Ja vieläpä niin, että sanojana on ollut nainen! Lienee länsimaisen mieshistorian maanpäällinen helvetti, että joku nainen sanoo jotain tällaista ääneen, ja vieläpä niin, että kyseessä on mustaihoinen nainen.

Ehkä tämä tavallaan heijastelee monia asioita yhteiskunnassa. Työelämässä tai parisuhteessa, arjessa muutenkin. Me olemme hyvin kärkkäitä ennaltatietämään monia asioita. Me tarkemmin sanoen oletamme, että kun meille jokin on normaalia – niin silloin sen täytyy olla normaalia myös kaikille muille. Minä puhun tässä kohtaa omasta, valkoisen, heteronormatiivin täyttävän miehen näkökulmasta, mutta uskon, että sama projektio toimii myös kaikissa muissa narratiiveissa. Tekeekö se, että tämä ehto täyttyy – minusta oikeutetun toimimaan näin, vain koska oletan toisten ihmisten arvomaailmalle reunat? Kyllä ja ei. Kyllä, koska kaikki tekevät sitä. Ei, koska minun on vaikea, ellei peräti mahdotonta hyväksyä tällaista itseni kannettavaksi. Asia ei siis ole mitenkään yksinkertainen. Asia tarvitsee osakseen dialogia.

Pitää olla riittävän pimeää, että luottaa itsensä toisen ihmisen armoille. Pitää olla riittävän valoisaa, että luottaa näkemäänsä. Ja näiden välillä me joudumme tasapainottelemaan loputtomiin. On vaikeaa haastaa elämäänsä todellisuutta, mutta yhtälailla on hankalaa haastaa epäluulojaan. Ennaltatietämisen lahja on kenties yksi kallisarvoisemmista lahjoista, mutta samaan aikaan se on myös yksi raskaimmista taakoista kannettavaksi. Se ei juuri mahdollista aitoja kohtaamisia muiden kuin minun itseni kanssa.

Anttiolavi Salonen

https://anttiolavisalonen.com

Lainsäädäntö uusiksi?

Me elämme aikaa, jolloin on tullut eteen hetki – jossa Suomen lainsäädännön muuttaminen sotarikoksista  – ja rikoksista ihmisyyttä vastaan tultaneen heittämään roskiin, koska lainsäädännöstä kiinnipitäminen ei enää merkitse niiltä osin, kuin pitäisi – lain sisältöä.

Kyseinen lainsäädännön kohta, toteaa mm. seuraavasti;

Screenshot_2020-06-26 HE 55 2007 - Hallituksen esitykset - FINLEX ®(5)

Tänään, tällä päivämäärällä, olemme saaneet kuulla, että tämä osa lainsäädännöstä, jossa todetaan lain sisältö kohdassa;

Screenshot_2020-06-26 HE 55 2007 - Hallituksen esitykset - FINLEX ®

Ei enää merkitse sitä mitä sen kuuluisi merkitä. Toisinsanoen – ennakkotapaus ollaan nyt saatu läpi. Tarkoittaako tämä jatkossa, että voimme puhua vapaasti ihmisistä joista emme pidä – esimerkiksi vieraslajeina? Tai voimmeko jatkossa pohdiskella, että tietyn väriset, tiettyjä kulttuureja, seksuaalisia preferenssejä tai perhemuotoja edustavat ihmiset tulisi hävittää? Ei aivan vielä, mutta tulevaisuudessa varmasti kyllä.

Toista sitten on, että muuttuuko maailma koskaan sellaiseksi, että näin pääsisi käymään. Vastaan tähän, että ei – maailma ei ainoastaan voisi jostain ihmeen syystä muuttua tällaiseksi. Meillä on yhteiskuntia, joissa tämä on tälläkin hetkellä arkipäivää, mutta haluammeko me tähän tapaan ajateltavan myös suomessa? Euroopassa tämä oli arkipäivää vielä reilut 70 vuotta sitten, joten ei – meidän ei tarvitse kauheen kauas mennä historiassa päästäksemme noihin aikoihin. Tällä hetkellä, eräissä Väli-Amerikan maissa tämä on arkipäivää, samoin kuin osassa itä- euroopan maita, pohjois-afrikan alueella, mutta myös kauko-idässä. Ihmisoikeuksia ja inhimillisyyden raja-aitaa kaadetaan joka puolella. Paljon on kiinni siitä, minkä väriseksi olet syntynyt ja satutko rakastamaan minkälaista ihmistä.

* * *

Tällaiseksi ei olisi toivonut yhteiskuntamme menevän. Me mätänemme latvasta. Yhteiskuntamme rappio syvenee yhä enemmän, ja ratkaisuksi nähdään, että ihmisten hävittämisestä pitää saada puhua avoimesti, jos nyt sattuu olemaan kansanedustaja.

Mielestäni Suomen Lainsäädännön tilanne otti tänään vakavasti osumaa, eikä lainkaan hyvällä tavalla. Tämä ei millään tavalla paranna sananvapauden tilannetta vaan sysää meidät syvemmälle kohti sellaista yhteiskuntakehitystä, johon meidän ei kuuluisi olla matkalla.

Vaikka asia onkin nyt vasta esitapauksen tasolla, niin hyvä olisi muistaa, että sille on perustelunsa, että kiihottaminen kansanryhmää vastaan kuuluu siihen lainsäädännön osaan, jossa ollaan säädetty juuri sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Screenshot_2020-06-26 Anttiolavi Salonen ( Olavi_Salko) Twitter

Ansaittu minuus.

Työyhteisöissä tiedetään usein tekijöiden persoonallisuudesta enemmän kuin on tavallista. Työkaverin ja työyhteisön kanssa vietetään keskimäärin enemmän aikaa kuin osan perheenjäsenistä kanssa. Ei olekaan poikkeuksellista, että tämä kostautuu mm. perheen sisäisinä ristiriitoina loma-aikoina tai juhlapyhien aikaan. Yhtälailla työyhteisöissä, yrityksissä ja yhtiöissä ollaan perin selvillä siitä, mikä on kunkin osaajan ”ansaittu minuus”.

Screenshot_2020-06-21 workplace – Google-haku

Ansaitulla minuudella tarkoitan tässä kohtaa työyhteisön tiedossa olevaa persoonallisuutta, jonka kautta erikoisosaaminen, ammatillinen osaaminen saattaa jäädä persoonallisuuden jalkoihin. Tämä persoonallisuuden osa-alue on hämmentävä, koska valtaosalla meistä työssäkäyvistä aikuisista ihmisistä on työminän ohella myös kotiminä, arkiminä, vapaaminä sekä monen kaltaisia erilaisia minuuksia. Ansaittu minuus työelämässä on omalla tavallaan jonkinlainen jatke persoonallisuuden sille osalle, jonka varassa me toimimme kyllä ammattilaisina, mutta joka myös toimii suojautumiskeinona – defenssinä sille, mitä yritämme piilottaa työminä-nimikkeen alle.

Näkevätkö esimerkiksi työyhteisön muut jäsenet meistä tämän ansaitun minuuden useammin kuin esimerkiksi työminän? Tämä on mielenkiintoinen ajatusleikki. Ansaittu minuus työyhteisössä on valtaosin kuitenkin kollaasi minusta, jonka työyhteisön jäsenet ovat minulle antaneet. Ei siis niinkään mitään sellaista, joka kuvaisi minua osaajana tai oman erikoistumisalani asiantuntijana.

Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Me olemme kaikki kuitenkin sosiaalisia olentoja, joita määrittää toivomustemme lisäksi, uskomuksemme, pelkomme, halumme, intuitiomme ja aiemmat kokemuksemme. Yhtäkkiä saatammekin huomamata, että me emme tosiasiassa tunnista tai tunne lainkaan ympärillämme olevia ihmisiä, vaan meillä on vain mielikuva siitä, keitä nämä ihmiset todella ovat! Jokainen meistä on kuitenkin moniääninen, eri persoonallisuuksien/luonteenpiirteiden ja elämänalueiden polyfonia.  Useimmiten luulottelujen yhteentörmäys tapahtuu työpaikalla niissä kohdin, kun astutaan sen näkymättömän rajan yli, joka menee eri osaamisalueiden välillä.

Screenshot_2020-06-21 supervisor – Google-haku

Ei ole myöskään täysin poikkeuksellista, että esimies – alaissuhteessa tapahtuu ansaitun minuuden ja työminän suhteen sekaannuksia. Tämä on huolestuttava tilanne. Mikään ei vie työyhteisöä huonompaan suuntaan, kuin se, että esimies-alaissuhteessa tapahtuu epätyypillistä tasaveroistumista. Tämä ei siis missään nimessä tarkoita, etteivätkö esimiehen ja alaisten välit voisi olla ystävälliset tai asialliset, mutta kovin läheisten suhteiden tai samankaltaistumisen kautta tapahtuva siirtymä esimies-alaissuhteessa johtaa useimmiten katastrofaaliseen tilanteeseen juuri alaisen kannalta.

Etenemisen esteenä onkin useimmiten juuri ansaittu minuus, joka ylittää työntekijän työminän olemassa olon esimiehen näkövinkkelistä. Esimiehen ja alaisen välinen ystävystyminen on aina ongelmallista. Vaikka kyseessä ei sitten olisikaan ystävystyminen sanan varsinaisessa merkityksessä, on tämä valtaosassa tilanteita tuhoon johtava tie. Sama pätee myös siihen, että työntekijän ansaittu minuus menee esimiehen silmissä työntekijän ammattiminuuden tai työminän edelle. Tällöin tilanne pitää useimmiten purkaa uudelleen alkutilanteeseen ja selvittää työyhteisön sisällä, että miltä osin työyhteisön moniäänisyys on johtanut ristiriitatilanteita mahdollistavaan olomuotoon.

doctor-and-business-man

Useimmissa tapauksissa työyhteisöä kannattaa tarkastella ulkoapäin, niin sanotusti kolmannesta persoonasta. Mikä on perustyön tekemisen merkitys työyhteisölle kokonaisuutena ja mitä edustavat kaikki työyhteisön osaajat työyhteisölle yhdessä ja erikseen. Muistettava on myös se, että osa työyhteisön sisäisistä porteista on tarkoituksella avoinna ja osa taas tarkoituksella lukossa.

Lopputulema työyhteisön saumattomalle toiminnalle on, että työlle on tekijänsä. Ja työlle on tarkoituksensa. Jokaisella tekijällä on oma paikkansa ja tarkoitus työlle syntyy työn perustehtävien toteutumisen kautta.

 

Hiljainen tieto.

Hiljaisella tiedolla tarkoitetaan työtehtävistä puhuttaessa useimmiten sitä tietoa, jonka pitkään alalla olleet osaajat ja ammattilaiset antavat oman tekemisensä, osaamisensa ja ohjauksensa kautta uusille työntekijöille, yritykselle ja yrittäjälle käyttöön ajan kuluessa.

Screenshot_2020-06-20 tools old - Google Search

Tämä itsessään on hyväksyttävää ja hedelmällistä ajattelua ja toimiva malli sinänsä. Ei ole älyllisesti eikä toiminnallisesti kovinkaan järkevää muuttaa sellaista ratkaisua, joka ollaan havaittu pääsääntöisesti yrityksen tai yhteisön etua edistäväksi käytännöksi, mutta voitaisiinko tällaiseen malliin löytää jonkinlaista tehostinta?

Vastaus ollaan monessa yrityksessä ja yhteisössä löydetty toimivan mallin kautta niin, että hiljaista tietoa omaavat, pitkän linjan ammattilaiset ollaan siirretty raskaista tai enemmän rasittavista kenttätehtävistä asiantuntijatehtäviin  ja enemmän suunnittelua sekä opastamista vaativien tehtävien pariin. Tai, näin ainakin toivoisi olevan. Ainahan asia ei tietenkään näin ole, mutta niiltä osin kuin on, voidaan melkein kautta linjan todeta, että hiljaisen tiedon, osaamisen ja ymmärryksen eteenpäin siirtäminen on toimiva malli, jonka muuttamiseen ei mahdollisesti ole mielekästä lähteä.

Screenshot_2020-06-20 working man - Google Search

Mutta kuinka paljon yrityksissä ja eri yhteisöissä, sekä työpaikoilla ollaan todella satsattu hiljaisen tiedon omaavien tahojen kouluttamiseen pedagogisista lähtökohdista? En tiedä montaakaan työyhteisöä jossa tämä olisi käytäntönä.

Mutta ajatelkaapa – kuinka kovaa dataa ja pehmeää, hiljaista tietoa saataisiin mahdollisimman tehokkaasti hyödynnettyä, jos hiljaisen tiedon jalostunut osaaminen tulisikin pedagokisen osaajan kautta noviisille tai jo vuosia työskennelleelle osaajalle.

Miettikääpä, jos hiljaisen tiedon kantaja olisikin oman kouluttautuneisuutensa ja osaamisensa eteenpäinviemisen ammattilainen! Voisiko se toimia? Vai olisiko pedagogian ymmärtämisestä sittenkin haittaa hiljaisen tiedon eteenpäin siirtymisessä? Tämä on varmasti omalta osaltaan persoonallisuuskysymys; asioiden lähestymisen tapa, ja eteenpäinviemisen tapa ovat erilaisille persoonallisuuksille ja persoonallisuuspiirteille omanlaisiaan menestystarinoita, mutta samalla myös omanlaisiaan kompastuskiviä.

Screenshot_2020-06-20 consulting - Google Search

Valitettava tosiasia edelleenkin on, että hiljaisen tiedon liikkuminen, laajalle leviävä iso kokonaisuus ei ole sellaisenaan kaikkien saatavilla.

Jostain kumman syystä nähdään, että intuitio, yhteisöllinen ymmärtäminen, voimavarojen kokonasvaltainen hyödyntämisen kyky ei ole merkittävässä osassa työyhteisön isoa kuvaa. Vuoropuhelua työntekijöiden, osaajien, ammattilaisten, lähiesimiesten sekä johtavan tahon välillä tarvitaan. Työyhteisön voimavarat ja voimavarojen hyödyntämisen keinot – ovat pitkälti riippuvaisia siitä, johdetaanko työyhteisöä voimavarojen ja toimivien ratkaisujen keinoilla vaiko vaatimusten ja ongelmien ehdoilla.

Vähemmän seiniä, enemmän osaajia.

Suomi tarvitsee tulevaisuudessa toivottavasti vähemmän seiniä ja yhä enemmän osaavaa henkilökuntaa huoltamaan, hoitamaan ja korjaamaan infrastruktuuria.

Tämä itsessään ei ole mitenkään uusi ajatus. Jos ajatellaan nykyistä tilannetta, jossa valtaosa työstä voidaan jo hoitaa etäpalvelutilauksina ja paikalle tilattavina, tarpeeseen vaadittavina asiantuntijoina – niin mikä olisikaan parempi suunta tulevaisuudelle, kuin siirtää osaajia pois tavanomaisesta työpaikkaan sidotusta työstä – yhä enemmän työn kohteeseen kulkevaksi työvoimaksi. Miten tämä voitaisiin toimivalla tavalla ratkaista?

Ongelma olisi varmasti ainakin sellainen, että systeemimme on rakennettu toimimaan etupainotteisesti niin, että palvelut ovat valmiina, odottamassa tarpeen käyttäjiä, tai oikeammin tarpeen potentiaalisia käyttäjiä.

Tämä on tehokas malli silloin kun palveluita tarvitaan, mutta tosiasiassa palveluita ei aina tarvita ihan niin paljoa kuin mitä on kapasiteettia.

En siis missään nimessä kannata sellaista ajattelutapaa, jossa henkilöstömenoista aletaan vähentämään vain säästösyistä, mutta jonkinlaiseen tehostamiseen meidän pitäisi mielestäni satsata. Kenties esimerkiksi työnkierto julkisten palveluiden sisällä pitäisi olla paljon yleisemmin hyödynnettyä. Kenties myös jonkinlainen sisäisten sijaisten järjestelmä voisi toimia. Eli osastomalli, jossa monen eri osaamisalueen ammattilaiset ikäänkuin hoitaisivat omaa työsarkaansa, mutta olisivat samaan aikaan myös siirrettävissä sellaiseen julkisen palvelun työhön, jossa olisi esimerkiksi merkittävää sijaistarvetta. kotiosastotyonkierto

Hyvin merkittäväksi tämä malli tekisi juuri SOTE – palveluiden toteuttamisen kunnallisten palveluiden, tai toisinsanoen – julkisten palveluiden puolella. Mielestäni olisikin eriarvoisen tärkeää, että SOTE – palveluita siirrettäisiin ensinnäkin tuotettavaksi asiakkaan luokse menevinä palveluina mahdollisimman paljon.

Tämä on pullonkaula, josta ollaan toistaiseksi säästetty, koska henkilöstömenot ovat toistaiseksi olleet se ”merkittävin” menoerä tuotettaessa sote – palveluita, mutta tässä kohtaa – tässä kohtaa mielestäni pitää haastaa hallitsevaa ajattelua.

Ihmisille annettavat sosiaalista hyvinvointia – ja terveyttä ylläpitävät, sekä edistävät palvelut eivät niinkään saa olla riippuvaisia siitä, missä palvelua toteutetaan, vaan siinä minkälaisella kompetenssilla palveluita toteutetaan. Tämä ei siis ole – missään nimessä puolustuspuhe tehokkuuden edistämiselle henkilöstöä karsimalla, vaan henkilöstön osaamisen lisäämiselle ja motivoimiselle paremman toimeentulon kautta niiltä osin, kuin säästöä asiakkaiden luokse kulkeutuvista palveluista yhteiskunnallisesti syntyy.

Tämän mallin ohella  pitäisi mielestäni ehdottomasti tehostaa aktiivista palveluiden monituottajamallia, jossa palveluiden vetovastuu määräytyisi tarpeen mukaan jotensakin tasajakoisen palveluiden toteuttamisen kautta julkisen, yksityisen ja esimerkiksi kolmannen sektorin kesken. Julkiset palvelut, jotka turvaavat kaikille kansalaisille palvelut tarvittaessa olisivat oma instanssinsa ja yksityisen puolen palvelut kilpailutettaisiin normaalisti sopimiskausien mukaan.

Tokikin tällainen malli edellyttää, että poliitikoilla ja päättäjillä ylipäätänsä olisi tahtoa valvonnan ja lainsäädännön uudenkaltaiselle tarkastelulle.

Viinikanniemi.

Asia, josta varmaan kannattaisi näin Nokian asukkaana pitää näppinsä ja mielipiteensä erossa on Viinikanniemi. Se tuntuu juuri nyt jakavan ihmisten mielipiteitä todella rankasti. Itse en kuulu niihin Nokialaisiin, jotka vastustavat Viinikanniemen asunnoiksi, asuinalueeksi laittamista. Tosiasia on, että käytännössä koko tuo alue, Tervasuolta – Sorvaan ollaan jo asutettu. Ilman sen kummempaa huutoa. Itseasiassa, Viinikanniemen asuinalueeksi muuttamisen vastustamisen sijaan, olisi hyvä mieluummin pohtia sitä, että kun Nokian keskusta alkaa olemaan hiljentynyt, vastoin monien kuntalaisten toiveita, niin olisiko juuri ison tien varressa sijaitsevalla Tervasuo – Viinikanniemi alueella potentiaalia kasvattaa keskuuteensa jonkinlainen kauppa/palvelukeskittymä.

Tulee ehkä tavallaan yllätyksenä, mutta talouskasvun tien valitseminen tarkoittaa jatkuvaa talouskasvun tavoittelua. Asuinalueena Viinikanniemi on omanlaisensa, hienolla paikalla sijaitseva alue, joka varmasti tulee vetämään Nokialle varakasta väkeä. Varakas tai hyvintoimeentuleva väki tuo tullessaan Veroeuroja, palveluita ja haluttiinpa sitä tai ei – lisää kuntalaisia.

 

Screenshot_2020-05-31 Nokia City

 

Itse toivoisin, että jo valmiiksi asuinkäyttöön alustettu suunta Nokialla olisi yhä enemmän ja tehokkaammin asuinkäyttöön alustettu ja mahdollistaisi juuri palveluiden määrällistä lisääntymistä Nokian tuolla reunalla. Tämä ehkä itsessään mahdollistaisi myös sen, että Nokia ei enää niin selvästi olisi ohikuljettava kaupunki vaan enemmänkin kauttakuljettava kaupunki, jolla olisi kasvun ja kehityksen edellytyksiä yhä enemmän.

Toki ymmärrän myös Viinikanniemen asuinkäyttöön ottamisen vastustajia. Alue on lähellä erästä Nokian hienoimmista luontokohteista. Tarkoitan tällä Luodon saaren aluetta ja sitä ympäröiviä vesialueita.

Puheissa ollaan pohdittu myös Viinikanniemen lähisaarille vedettyjä siltayhteyksiä ja liikkumista helpottavien reittien luomista. En tarkkaan tiedä, ovatko nämä olleet vain puheita, ja jäävätkö nämä vain puheiksi.

Uskoisin kuitenkin, että laajentamalla Nokiaa enemmän tuolle suuntaa edistämme Nokian asemaa ja houkuttelevuutta ulkopuolelta tuleville palveluntuottajille ja tulevaisuuden veronmaksajille.