Miksi ihmiset ovat kuluttajia?

Consume,  Consumer, subst; a person who purchases goods and services for personal use.  Consumer tarkoittaa hieman hämäävästi sekä ahmijaa, että kuluttajaa. Missä vaiheessa ihmisestä tuli kuluttaja? Miksi ihminen on kuluttaja, eikä esimerkiksi luoja? Tosiasiassahan me luomme kulutustarvikkeita ylikapasiteetilla verrattuna esimerkiksi siihen, miten me ehdimme kuluttaa tavaroita. Toki, tällä perusteella me voimme ajatella, että kenties kuluttamisella tarkoitetaan jo varsin niukoiksi käyneitä luonnonvaroja.

Ahmimisesta puhuttaessa on hyvä muistaa, että; Ahmimishäiriöön sairastuminen alkaa usein tyytymättömyydestä itseen ja omaan kehoon sekä tarpeesta laihtua; ”Samaan aikaan henkilö kuitenkin nauttii herkkujen syömisestä ja laihduttaminen on tämän vuoksi vaikeaa. Niinpä hän alkaa esimerkiksi oksentelemaan herkuttelutuokioiden päätteeksi ja vähitellen tästä aiheutuu ahmintakohtausten ja oksentamisen sitkeä kierre.” Jollain tapaa tämä bulimiaan viittaava oirekuvaus sopii mielestäni hyvin myös kuluttamiseen ja erityisesti rajattomaan kuluttamiseen. Kun yksilö lähtee niin sanotusti hummailemaan ja kuluttaa liikaa on seurauksena yleensä se – että ongelmat kasaantuvat. Toinen ääripää on luonnollisestikin se, että yksilö ei saa päivittäistarpeidensa mukaisia kulutustavaroita käyttöönsä – jolloin ongelmat myöskin kasaantuvat. Kuinka paljon kulutusjuhlasta todella on tarpeellista kulutusta? Onko shoppailu mielenterveydelle tukitoimi, jonka kasaamme itsemme ja sen todellisuuden väliin jossa elämme – ja jonka avulla suljemme silmämme olemassa olevalta tosimaailmalta – ikäänkuin katselisimme televisiosta nälkää näkeviä Afrikkalaisia lapsia? Vähänkään enemmän ajattelevat ihmiset saattaisivat sanoa, että kyllä ”shoppailu voi olla mielenterveyden tukitoimi – mutta mitä sitten.”

LUOMISTYÖTÄ KEHITYKSEN EHDOILLA?

Miksi luominen on kuluttajakontekstin mukaan yrittämistä ja mitä yrittäminen on? Onko yrittäminen sama asia kuin kulutustavaroiden kautta jatkuvaa pyrkimystä (yritystä) saada yhteys tavaroita ja artikkeleita kuluttaviin kanssaeläjiin. Kenties meidän tulisikin kutsua yrittäjiä pyrkyreiksi, koska sanana se on kokolailla samaa tarkoittava kuin yrittäjä. Toisaalta, semanttisesti näsäviisaaksi ei parane heittäytyä; silloin me söisimme munakkaan sijaan munasolukasta ja äiti voisi yhtä hyvin olla emä. Mitä yrittäminen siis on?

Yrittäminen on ensinnäkin hitonmoisen kovaa työtä ja arvokasta sellaista. Yhteiskunnallisesti onkin varsin kieroa, että se sama yrittäminen joka työllistää kuluttajia ja mahdollistaa kuluttajien kuluttamisen – ja täten toimimisen yrittäjien kautta saatavien tuotteiden kuluttajina – toimittaa kuluttajille kulutustavaroita joita kuluttajat kuluttavat. Helpommin tämän voisi kai muotoilla niin, että kuluttaja saa palkkaa ja ostaa palkallaan useimmiten – jollain tavalla oman työnsä tuloksia. Hieman maalaisesti taas ajatellen voisi sanoa, että ”se joka viljaa pui – syö myös leipää jota viljasta valmistetaan”. Mutta onko kuluttajana oleminen suoranaisesti oman työnsä hedelmistä nauttimista?

Kuluttajabarometrin mukaan ei ole. Kuluttajabarometri kertoo, että yli 75% yrittäjien palveluksessa työtä tekevistä kansalaisista ei pysty ostamaan oman työnsä tuloksia riittävästi sillä palkalla jota he työstään saavat. Toki voimme ajatella, että kaikki työhän nimenomaan on yrittäjien tai ainakin palvelusten, artikkeleiden tai tuotevalmistajien palveluksessa olemista. Ja kyllä –  tämä pitää paikkaansa.

Valtaosa työn tekemisestä on kuitenkin sellaista, jossa yrityksen tuottaman palvelun/artikkelin hinta ylittää yritykselle työtä tekevien varallisuuden juuri esimerkiksi niiden tavaroiden/artikkeleiden ostamiseen, joita työntekijä yrityksessä valmistaa tai jonka valmistusketjuun hän kuuluu. Kuinka tuotteita siis voidaan ostaa?

LAINARAHALLA LAINAA – TUOTANTO KAIPAA UUTTA SUUNTAA.

Lainarahan käyttö on suomessa hurjassa nousussa. Tätä kirjoittaessani minun osuuteni valtionvelasta on rapiat 18 990 euroa ja kello tikittää hurjaa vauhtia eteenpäin. Onko syy siinä, että minä ajattelen asiaa jollain tapaa kriittisesti? Ei. Lainarahajärjestelmä on valtiotasolla hiljaa hyväksytty tapa ajatella asioita ja juontaa juurensa hieman nurinkurisesti juuri kapitalistisen järjestelmän järjettömyyteen. Kapitalistinen unelmajärjestelmä on Noam Chomskya ja Friedrich Wilhelm Christian Karl Ferdinand von Humboldtia siteeratakseni järjestelmä, jossa kukaan ei tee työtä itsensä ja lähimmäisensä vuoksi vaan niillä ehdoilla – joilla hän lähimmäisestään huolta pitää jonkun muun määrittelemien ehtojen mukaisesti. Tämä ei ole suora lainaus vaan lainaus Friedrich Wilhelm Christian Karl Ferdinand von Humboldtin ajatuksesta, että työtä tekevä proletaari tekee työtä herran tarpeiden tyydyttämiseksi niillä ehdoin, jotka herra on itsessään määritellyt. Ei lienekään ihme, että herravihalla käsitetään juuri autoritääristä arvojen määrittelijää, jonka murusilla me tavallinen kansakunta elämme.

Ei tule unohtaa myöskään lukuja, joilla asioita voidaan selittää selkeämmin näinä kvantitatiivisiin arvoihin nojaavina aikoina; vuodesta 2003 lähtien Suomessa ollaan eletty yhä enenevissä lainarahapainotteisesti. Tämä tarkoittaa, että kuluttajien rahat eivät tosiasiassa enää riitä arjen pyörittämiseen ilman, että lainaa otettaisiin tavalla tai toisella. Vuonna 2003 suomen valtionkonttorin valtionvelka oli 63 320 miljoonaa euroa, eli noin 41,8% koko BKT:sta, oli se vuonna 2016 jo peräti 102 352 miljoonaa euroa. Kun tarkastelemme hallituspuolueiden painopistettä vuodesta 2003 lähtien käy enemmän kuin selväksi – ketkä ovat olleet vetelemässä naruista ja missä tilanteessa.

Toki voimme syyttää kuluttajaa tai kuten joissakin kapitalistisissa piireissä on ollut tapana sanoa ”ostajaa” siitä, että hän tekee väärän ostopäätöksen ostaessaan tuotteen, jota hän ei todella pystyisi ostamaan tai jolla hän ei todellisuudessa tee yhtään mitään. Mutta tämäkö on se yhteiskunta jossa meillä kaikilla on hyvä olla? Yhteiskuntana me suomalaiset olemme saavuttaneet sen lakipisteen, jossa joukossamme vaeltelee sellaisia kanssaeläjiä, joilla ei ole yhtään mitään – lukuunottamatta velkaa. Velka alkaa olemaan likimain yhtä yleinen tapa selittää kansalaisen ominaisuuksia kuin esimerkiksi ihonväri, kansallisylpeys tai teräväpiirtotelevisio. Mitä se todellisuudessa tarkoittaa, että joukossamme on ihmisiä joilla ei ole mitään muuta kuin velkaa? Se tarkoittaa että olemme menneet jossain todella pahasti vikaan. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä. Käytännössä juuri velka selittää kuluttajuutta paremmin kuin mikään muu kuvaava elementti. Consumer – jolla siis tarkoitetaan ahmijaa ja kuluttajaa on henkilö joka ottaa kakusta aivan liian ison palasen ja voi tämän tiimoilta lopulta huonosti. Me olemme velkaantuneet huimaa vauhtia ja vauhti kiihtyy. Mikä siis ratkaisuksi?

TASA-ARVON UTOPIA?

Meidän tulisi kansalaisina hoitaa huono-osaisimpiemme asiat kuntoon. Me olemme päästäneet yhteiskuntamme siihen pisteeseen, jossa joukossamme todella kuljeskelee ihmisiä, joiden omistus on kaikilta osin velkapainotteinen ja apean toivoton. Velkaantuneiden masentuneisuus on muita ihmisiä keskimäärin 70% yleisempää. Varsin pelottavana tosiasiana voidaan pitää myös sitä – että masennukseen taipuvaisista ihmisistä yli puolet ovat potentiaalisia velan ottajia, seksihurjastelijoita ja päihteiden väärinkäyttäjiä. Ei lienekään ihme, että juuri pelkästään velkaa omistavilla ihmisillä on tyypillisimmin rikkonaisuuksia perhesuhteissa, perheensisäistä väkivaltaa ja merkittävissä määrin korkeita lukemia itsemurhatilastoissa. Myös tällaisten perheiden lapset kärsivät ja nuorten – sekä nuorten aikuisten syrjäytymisistä 1/3 onkin perheen taloushuolista johtuvaa. Taloushuolet johtavat yhä enenevissä määrin päihteiden väärin käyttöön, väkivaltaan perheen sisällä, lastensuojelullisiin toimenpiteisiin ja alati suurentuviin sosiaali – ja terveysalan menoihin. Kulutusyhteiskunnan kannalta tällä ei kuitenkaan tunnu olevan merkitystä; elintasojuopa tuntuu kasvavan, terveyserot suurenevat ja tulevaisuus tältä osin on varsin uhkaavan sävyinen.

Minä olen vastaan sellaista ajatusta, jonka mukaan perusturvan peruspalvelut, peruselämän edellytykset olisivat syy sille, että me maana ja kansakuntana velkaannumme tätä vauhtia. Kun nyt ajatellaan – ja varmasti tämän pystyy osoittamaan millä tahansa mittarilla, ollaan meillä suomessa – suomalaisessa yhteiskunnassa velkaa juuri nyt – enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja velka kasvaa. Mistä syystä velka kasvaa? Johtuuko se siitä, että meillä on verovaroin kustannetut peruselämän palvelut? Vai johtuuko velkaantumisen huikea kasvusuora siitä, että ihmiset eivät yksinkertaisesti tämän päivän yhteiskunnassa pysty elämään sellaista elämää, jossa meidän jokapäiväinen tarpeemme tulee tyydytetyksi ilman, että otamme lisää velkaa? Kuka tällaiseen ajatteluun meitä sitten kannustaa?

Kuten totesin tämän blogimerkinnän puolenvälin tienoilla – hieman alun jälkeen; ahmiminen on jokin sellainen tapahtuma, jossa yksilö ottaa liian suuren määrän jotain syötävää ja syö sen liian nopeasti.

Tästä seuraa pahoinvointia, oksentelua ja voinnin heikkenemistä. Mitä seuraa voinnin heikkenemisestä? Siitä seuraa eittämättä se, että tällainen yksilö voidessaan huonosti ulottaa huonovointisuuttaan ympärilleen – jolloin pahoinvointi muuttuu muutenkin kuin kollektiivisena peilisoluilmiönä alati kasvavaksi pahoinvoinniksi. Toisinsanoen – pahoinvoinnistä tulee tapa.

Ja kun pahoinvointi leviää, muuttaa muotoaan ja jalostuu – voidaan lopulta puhua maan tavasta voida pahoin. Me voimme huonosti syystä. Ja se syy meidän on jokaisen pystyttävä kohtaamaan rohkeasti. Velkataakkamme on kasvanut ja kasvaa yhä. Meidät ollaan houkuteltu monitahoisesti toimimaan niin, että peruselämämme tarpeet ovat muuttuneet vuosien saatossa sen hintaisiksi, ettei meillä ole enää varallisuutta elää rahalla jonka tienaamme, sellaista elämää, johon meillä tulisi olla varaa. Ratkaisuiksi meille ollaan tarjottu palveluita, jotka ollaan yhytetty vastaamaan talouden mittareita, markkinoiden mittareita ja palveluntarjoajien toiveita. Ostajan vika? Kyllä. Mutta kuinka pitään voidaan ajatella, että ostaja on kaikesta vastuussa? Varmasti nopeasti voidaan vastata, että aina. Mutta silloin pitää hyväksyä se tosiseikka, että jos koko yhteiskunta perustuu ajatukselle jossa ostajalla on kaikki vastuu  kaupankäynnistä, niin silloin kaupankäyntiä ei enää ole. Silloin kaupankäynnistä on tullut pakkopullaa. Silloin kaikki tarpeet voidaan luoda eikä tarpeita edelleenkään tyydytetä tarpeiden edellyttämällä tavalla; asiakkaiden todellisen tarpeen mukaisesti.

Onko ihmisellä siis varaa valita? Voiko nykyihminen olla jotain muuta kuin kuluttaja, ja mitä se vaatisi? Platon on todennut kirjassaan ”VALTIO”, että ne joilla hyvinvointia on, eivät siitä luovu levittääkseen hyvinvointia. Mielestäni tuo on varsin hyvä ajatus ja pitää myös paikkansa. Toisaalta – oliko Platon oikeassa. Hän myös väitti, että se joka tietää miten hyvinvointia voidaan säilyttää osaa myös hyötyä siitä, että on olemassa kanssaihmisiä, jotka todella tarvitsisivat osakseen  hyvinvointia kaiken kokemansa kurjuuden sijaan. Kokolailla nopeasti ajatellen – Platon olisi oikeassa. Mutta riittääkö se? Me emme voi lähteä sokraattiseen väittelyyn aivan kaikesta vain koska haluaisimme sokraattisia vastauksia kaikkeen. Siksi meidän on uskallettava esittää tasa-arvoinen vaatimus siitä, että ne – joilta kaikkea puuttuu saisivat osakseen muutakin kuin ei mitään tai hyvin toimeentulevien määrittelemää lisävelkaa olemassaololleen.

MITÄ ON KULUTUKSEN TULEVAISUUS?

Kulutuksen tulevaisuudesta voidaan luonnollisesti todeta sen olevan varsin vakaalla pohjalla. Se mikä on huomattavaa on – että nuoret ihmiset kuluttavat huomattavasti enemmän välittämättä minkäänlaisesta sovinnaisuudesta. On olemassa myös nuoria ja nuorten ihmisten ryhmittymiä, jotka ymmärtävät kulutuksen kuluttavan ominaisuuden. Tässä ryhmässä nuorilla on useimmiten elämäntapana jokin ihan muu kuin kertakäyttöisen materiaalin hyödyntäminen tai sitten palvelut, joita nämä nuoret hyödyntävät ovat e- tuotteita. Kulutuksen tulevaisuuden lisääntyminen johtuukin pitkälti siitä, miten nuoret tienaavat tulevaisuudessa elantonsa. Itse liikun kokolailla paljon nuorten ja nuorten aikuisten maailmassa. Ei – tämä ei tarkoita, että olisi pyrkimässä jollain tavalla ikuiseen nuoruuteen takaisin. Minua kiinnostavat ensisijaisesti nuorten mielikuvat, nuorten toiveet ja nuorten kokemat haasteet – nuorten arkipäivän lomassa. Työni kautta minulla on mahdollisuus olla ns. lähellä niitä nuoria jotka tämän päivän yhteiskunnassa luovat huomispäivän suuntaviivoja. Toisinsanoen; vanhan vallan alta versoaa uutta toivoa. Mutta onko nuorten hahmottelema todellisuus lopulta toiveikasta? Nuorisotyöttömyys, koulupudokkaiden huima määrä, syrjäytymisuhan alla oleva nuoriso, jo syrjäytyneiden nuorten määrä – ne ovat kaikki isoja asioita. Ne kaikki ovat kalliita asioita – ja ne kaikki tulevat meille kaikille eteen ajan kanssa – mutta juuri nyt niiden hahmottaminen saattaa olla liian aikaista esimerkiksi kunta – tai edes maakuntatasolla.

Platon viittaa tähän toisessa kirjassaan ”Valtio”, kohdassa, jossa Sokrates keskustelee Adeimantoksen kanssa valtion merkityksestä. Yhtä hyvin Platon olisi voinut todeta asian koskevan myös kunta – , tai maakuntapolitiikkaa itsessään. Sokrates toteaa, että kun meillä on monenlaisia tarpeita, jotka vaativat tulla tyydytytetyiksi – niin yksi tarve kutsuu yhden ratkaisun tätä tarkoitusta varten. Tässä me olemme mielestäni menneet vikaan. Meillä on käsissämme yhteiskunta, joka nojaa vahvasti trendien mukaiseen ajatteluun. Ei niinkään ajatteluun, että tosiasiassa jollekin tarpeelle – todelliselle tarpeelle, tulisi löytää todellinen ratkaisu, vaan pikemmin ratkaisu joka myötäilee todellista tarvetta ja luo lisätarpeita, joiden avulla tarve alkuperäiselle tarpeelle korostuu. Helpompi tätä asiaa olisi selittää niin, että jokainen ”luotu” tarve toimii ikäänkuin skimmaukseen tähtäävänä ”tarpeen” korostajana, joka ei ratkaise alkuperäisen tarpeen merkitystä; tarvetta itsessään. Ikäänkuin mereen hukkuvalle miehelle todella tarjottaisiin oljenkorsia, paperisilppua, betoniporsaita, käpyjä, keppejä, tietokoneita, MP3 – soittimia, halpoja ja heikkolaatuisia vaatteita ja jotain muuta – kaiken tämän lisäksi – millä hetkellinen pinnallapysymyminen mahdollisesti mahdollistuisi.  Ylikapasiteetin merkitys yhteiskunnan tuotantojärjestelmässä, joka perustuu siis lainoitettuihin ostoihin alkaa mielestäni selkeästikin hahmottua – eikä syy lopulta taidakaan olla ostajassa itsessään. Miksi siis ihmiset ovat kuluttajia? Tämä vastaa kysymykseeni, jonka esitin aiemmin tämän kirjoituksen alussa; koska vain kuluttamalla yhteiskunta joka meillä on – pysyy niiden voimien hallinnassa, jotka tällaisesta yhteiskunnasta hyötyvät. Kulutuksen tulevaisuus on turvattu – samaan tapaan kuin kuluvan maailman, elinympäristömme suunta, joka ollaan näiden voimien tiimoilta valmiiksi osoitettu.

http://www.anttiolavisalonen.fi

http://www.mielenkartta.fi

Mainokset

Liian valmis näytelmä?

Narratiivisen ajattelun ydinajatuksena voidaan pitää ajatusta, jonka mukaan ongelma tulee nähdä erillisenä osana ihmisestä itsestään. Ihminen itse – ei ole ongelma. Toinen merkittävä narratiivisen ydinajattelun ajatus on, että keskustelu, rehellinen vuoropuhelu synnyttää korjaavia inspiraation lähteitä – ideoita, tuntemuksia ja toiveita siitä mihin suuntaan yksilö haluaisi elämänsä menevän. Tämän päivän nuoret ovat kuitenkin varsin ristiriitaisessa asemassa ajatellen, että heille ollaan tarjottu varsin avoin temmellyskenttä, jossa kaikki mitä heillä on – on  turvattua. Synnyttääkö liian valmis kokonaisuus ristiriitoja joiden ratkaiseminen edellyttää kapinointia koko järjestelmää vastaan? Onko järjestelmä luonut rajattomuudellaan liian valmiin näytelmän, jossa kokonaisuuden täydentämiseksi ei tarvita mielikuvitusta? Voiko mielikuvituksen jääminen pois yhtälöstä synnyttää regressiivisiä piirteitä, joiden ratkaisemiseksi yksilön taantumus muuttuu pysyväksi tilaksi – sellaiseksi, jossa vaadimme, edellytämme jatkuvaa huolenpitoa ja hyvinvointia? Voisiko tämä selittää pettymyksen sietämisen ongelmaa tämän päivän nuorison keskuudessa?

Me kaikki olemme joskus olleet tilanteessa, jossa liian valmis malli musertaa meidät ajattelemaan, että ollaanko tässä tekemässä minusta nyt jollain tavalla typerämpää kuin mitä minä todella olen. Neuropsykiatrisena erityispiirteenä usein esiintyvä Autisminkirjo on vain yksi esimerkki siitä, miten tämän päivän todellisuus on muuttunut järkyttävän valmiiksi pureskelluksi kokonaisuudeksi ilman, että asiaan on minkäänlaista pyrkimystä vaikuttaa. Koko yhteiskunta toimii kuin jonkinlainen kylmä kone, jossa säännöt, säännönmukaisuudet, oikea tapa ajatella ja elää ovat elinehto. Luovuuden tulee olla sidottua johonkin tapaan ajatella yhteiskunnallisesti oikein. Samoin ollaan tunteidensäätely alistettu normaaliin ja epänormaaliin tapaan ajatella ja nähdä kokonaisuuksia. Ne yksilöt, joiden pääasialliset voimavarat ovat juuri mielikuvituksen, haaveilun, mustan ja valkoisen alalla ovat hätää kärsimässä yhteiskunnassa joka nojaa vahvasti symbolistiseen maailmankuvaan, aikatauluihin, aikataulujen ymmärtämisen kautta luotuun tehotuotantoon ja ennen kaikkea jonkinlaiseen kaiken hyväksyntään osana yhteiskunnan järjestyksen muuntumista alati tehokkaammaksi kokonaisuudeksi.

Me olemme unohtaneet, että nuoruus, ajattelun ristiriidat ja ajatusten täydentäminen  kokonaisuudessa on osa nuoruuden merkittävää kehitysvaihetta, jossa yksilö luo kuvan siitä mikä elämässä on oikein ja mikä väärin. Mikäli tämä malli ollaan alistettu ajatukselle, että on olemassa vain oikeita vaihtoehtoja, eikä ”näytelmää” tarvitse täydentää tunteiden, ajatusten, mielikuvituksen ja mystisten mallien kautta – päädymme me yhteiskunnassa siihen, että neuropsykiatristen erityispiirteiden kautta elävät ihmiset oirehtivat ja muuttavat yhteiskuntaa juuri siihen muotoon, joka heille sopii elettäväksi.

Tämä malli on opittu kokonaisuus, jossa on vain mustaa ja vain valkoista. Asiat joko ovat tai ne eivät ole. Ei ole olemassa ns. harmaata vyöhykettä, joka muuttaisi todellisuutta olemassaolonsa kautta johonkin ennalta-arvaamattomaan suuntaan, luoden samalla uusia ulottuvuuksia, vapaita ulottuvuuksia. Yhteiskunta muuttuu lopulta yhden ajattelumallin koneeksi, joka tällä hetkellä näyttäisi olevan tehokkuusajattelu. Itseasiassa, tämä edellä mainittu harmaa vyöhyke muuttaa tilaksi, jossa olemuksen koostumus on muuttunut siihen muotoon, johon se palaa alati tiuhempaan tahtiin, kunnes se viimein hallitsee yksilötasolla arkea kaikilla arjen osa-alueilla. Toisin sanoen, se mitä syntyy ei ole kapinointia, vaan passiivista kapinaa.

Hanskat tiskiin tyyppinen ajattelu on hyvin yleistä tämän päivän nuorilla ja syy tähän on pitkälti se, että tulevaisuus ollaan kirjoitettu heidän kohdallaan täysin selväsanaisesti sellaiseen muotoon, jossa se ei ole mitään muuta kuin työtä, työtä ja työtä. Ja mihin tämä työ lopulta johtaa? Se ei johda siihen, että nuoret suinkaan muuttuisivat maailmanluokan tähdiksi, joita he ihailevat. Ja ihailu on täysin avointa. Some nuoruus on ennen kaikkea esikuvien kautta tullut tapa elää elämäänsä, esikuvien eleiden, olemisen ja ajatusten toistamista. Juuri sitä mitä kaikki ovat jossain vaiheessa elämäänsä kokeneet tärkeäksi. Some nuoruus on valmis malli, jossa matkinen, valmis todellisuus, valmis kokonaisuus näyttäytyy nuorelle sellaisessa muodossa, jossa tulevaisuus kokonaisuutena nuoren ajatuksissa todella on.

Ongelman näkeminen nuoressa itsessään on muuttunut nuoren itsensä ongelmaksi, johon ollaan tarjottu ratkaisuksi työtä, työtä ja työtä. Mutta onko työ – rauhallinen arki se ratkaisu, jota nuoret haluavat kokea, vai onko se jotain muuta? Kuinka moni nuori todella haluaa elää elämänsä niin, että  perhe-elämä on elämän tie ja totuus jo niinä varhaisteini-iän ja teini-iän vuosina. Yllättävän moni normaali nuori ja erityisesti neuropsykiatrisia erityispiirteitä omaava nuori hakeutuu tämän päivän satujen, tietokone- ja konsolipelien maailmaan. Konsoli – ja tietokonepelien maailma on satumaailma, jossa todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat. Tarinat ovat valmiita ja niihin vaikuttaminen tapahtuu toistuvasti niin, että tehtävät ollaan tehty suoritettavaksi, kilpailijat tieltä raivattaviksi ja omatunto unohdettavaksi. Kaiken kruunaa jonkinlainen palkkio hyvin toteutetusta kokonaisuudesta, mahdollisimman monesta tuhotusta vastustajasta ja täydellisesti omantunnon katoamisesta. Ei ihme, että tämän päivän satusedät ovat moraaliltaan löyhää sakkia, jolle terve kilpailu on kirosana ja esteiden täydellinen tuhoaminen ainoa mahdollinen tapa nähdä ja kokea tyytyväisyyden tunteita.

Liian valmis järjestelmä on kuin näytelmä, josta puuttuu näytelmän tärkein elementti – näytelmän mielissään täydentävä yleisö. Voisiko tässä olla syy myös siihen, miksi NEPSY – ongelmat ovat tämän päivän yhteiskunnassa niin paljon vallalla. Yhteiskuntamme on suoritusyhteiskunta. Sitä se on ollut jo kauan, mutta jossain vaiheessa ollaan ylitetty se kriittinen piste, jota ei olisi pitänyt ylittää. Ja nuoriso oirehtii. Jopa neurotyypillisten nuorten on vaikeaa tulla toimeen tämän päivän yhteiskunnassa, joka nojaa kaikilta osin koossapysymisen kovan ytimen sille, että kaikki pitää olla valmista, valmiiksi pureksittua tai ainakin sellaista, että kaikki on matkalla kohti jotain valmista, jotain ennalta hyväksyttyä tai jo valmiiksi hylättyä.

Yhteiskunta on valmis taulu tyhjällä kanvaasilla, kun se mitä sen pitäisi olla on mielikuvituksen rajoissa liitelevä ameeba jolla on perhosen, runoilijan, shamaanin ja sotakenraalin risteytyksestä lähtöisin olevia tarunhohtoisia ajatuksia siitä, mitä maailma voisi olla. Missä vaiheessa me olemme ohittaneet sen pisteen, jossa vapaasta ajattelusta tuli vapaata ajattelua, joka tähtäsi kaikella olemuksellaan johonkin valmiiseen lopputulokseen?

Mielestäni tämänhetkinen yhteiskunta ei perustu ajatukselle, jossa käydään avointa rehellistä vuoropuhelua. Vuoropuhelu on muuttunut sanelluksi kokonaisuudeksi ja se on vääjäämättä vaikuttanut inspiraatioon. Inspiraatio ollaan sekin alistettu tehotuotannon välineeksi – mistä johtuen valtaosalla tehotuotannon tuotannosta tavoitteena on ainoastaan inspiraation lähteinen valmistaminen, ja tätä kautta inspiraation täydellinen hallinta. Ihminen, yksilö ei ajelehdi pelkästään passiivisesti ryhmän mukana vaan pyrkii aktiivisesti olemaan osa ryhmää. Tämä ollaan otettu vahvasti huomioon myös yhteiskunnallisen kokemuksen kehittämistä mallintavassa ajattelussa.

Kun riittävä määrä ihmisiä saadaan passivoitua toimimaan jollain tietyllä tavalla – toimii passivoitunut maailman katsomus ohjenuorana yhä useammalle yksilölle. Ryhmästä erottuvat ne, jotka putoavat kollektiivisen passivoitumisen ulkopuolelle ja syrjäytyvät niine hyvineen omaan pieneen tilaansa toteuttamaan omia pyrkimyksiään, omien ehtojensa mukaisesti. Tämä asettelu muokkaa luonnollisestikin yhteiskuntaa moniulotteisempaan suuntaan. Pseudokulttuurien synnystä voidaan ajatella hieman kyseenalaisella tavalla niin, että ne jotka eivät ole sopeutuneet täysin kunakin aikakautena vallitsevaan yhteiskunnan passiivijärjestelmään – ovat ajan kanssa luoneet oman kulttuurinsa, joka taas aikojen saatossa on osana muita pseudokulttuureja muokannut yhteiskunnallista passiivijärjestelmäänsä omaan suuntaan. Mutta – mikä siis tässä on ongelma?

Tämän hetken yhteiskunta on diagnosoinut passiivijärjestelmänsä ulkopuolelle pudonneet jäsenensä edustamaan jonkinlaista mentaalista kollektiivia. Yhä useampi passiivisen yhteiskuntarauhan, yhteiskunnan passiivijärjestelmän jalkoihin tallautunut, tai sen ulkopuolelle pudonnut yksilö vaatii yhteiskunnan taholta hoivaa ja huolenpitoa siitä syystä, että yhteiskunnan rattaat ovat kirskanneet liian vauhdikkaasti yhteiskunnan junaa eteenpäin. Toisin sanoen tämä tarkoittaa, että yhteiskunta ei ole ihmistä/yksilöä varten rakennettu kokonaisuus vaan yksilöstä on tullut yhteiskunnan tarpeisiin mukautunut ameeba. Mutta mikä on ratkaisu kaikkiin näihin asioihin?

Liian valmis näytelmä on jaettava osiin. On löydettävä hyvin yksinkertainen kokonaisuus monen eri kokonaisuuden matkalta. Tätä kokonaisuutta on koeteltava, kritisoitava, kehuttava, ja ennenkaikkea se on romutettava useaan kertaan ja rakennettava uudestaan osista, joita kokonaisuudessa ei uskottu olevankaan. Ja kun monen eri kokonaisuuden matka ollaan selkiytetty tehdään siitä selkeä, yhtenäinen matka, jonka osa-alueiden toteuttaminen ollaan rajattu vain ja ainoastaan yhden osa-alueen toiminnoksi. Mitä konsoli – ja tietokonepelit meille opettivatkaan? Niissä on todellakin selkeä tavoite. Mitä on tehtävä, että lopputulos saavutetaan. En pidä lainkaan mahdottomana sitä ajatusta, että tehtävä voisi olla vaikka kuinka hankala, vaikeasti hallittava kokonaisuus, kunhan se ei ole sitä heti alusta lähtien. Olemmeko me unohtaneet kuinka monimutkainen maailma oli silloin, kun synnyimme?

Ikäkaudet ja kehityskaudet ovat uusia pieniä syntymiä, joissa yksilön on psyykkisen kontekstinsa keinoin osattava siirtyä seuraavalle kehitystaholle tai taantua osittain aiempaan elämänvaiheeseensa. Jos työ, maailma, yhteiskunta ja kokemuksellinen lähestymistapamme on ja tulee olemaan jatkossakin fraktaalinen värikuva, joka ollaan ennalta määritelty jonkin tarpeen toteuttajaksi ja tyydyttäjäksi – tulemme me jatkossakin elämään yhteiskunnassa, jossa meillä kukoistaa uusavuttomuus, neuropsykiatristen erityispiirteiden massaesiintymiset ja ratkaisemattomat yhteiskunnalliset ongelmat. Yhteiskunnasta ja elämästä on saatava irti jotain muutakin kuin palkkaa ja valmiita – valmiiksi pureksittuja kokemuksia.

 

www.mielenkartta.fi