Yksin jäämisen kokemuksesta.

Oletko koskaan työelämässäsi ollut tilanteessa, jossa huomaat olevasi täysin yksin, vaikka tilanne olisikin kaikin aistein havaittavissa sellainen, että ympärilläsi on ihmisiä, kollegoita, tuttuja arjen kuvioita, jopa ennalta sovittuja käytänteitä..

Työyhteisöissä, joissa keskinäinen luottamus on syystä tai toisesta huonolla tolalla saatetaan törmätä siihen, että tämä tilanne on useinkin arkipäivää. Kokemus joka aiheuttaa yksin jäämisen tunteen on usein jonkinlainen monen merkityksellisen ”pienemmän puron” aiheuttama isompi kokemus siitä, että ”minut ollaan jätetty yksin”.

Kinkkiseksi yksin jäämisen kokemuksen tekee kuitenkin se, että tosiasiat eivät puolla tätä kokemusta työyhteisön sisällä. Voidaan olla hyvinkin lähellä ja tehdä hyvinkin paljon yhteen hiileen puhaltavaa työtä – voidaan jopa painottaa, että ”me emme jätä kaveria pulaan”. Ja varmasti nämä ovatkin täysin autenttisia tunteita ja tapoja toimia. Mistä syystä sitten on olemassa ns. yksin jäämisen kokemuksia vahvastikin kollegiaalisuutta painottavissa työtehtävissä.

Työelämä on kokemustensa ja osaajiensa summa. Me ihmisinä teemme joka päivä historiaa ja rakennamme tulevaisuutta. Mutta todellisuudessa me elämme aina vain jossain tietyssä hetkessä. Oli se sitten hetki joka muodostuu jostain sellaisesta, mikä on tapahtunut historiassamme, tai hetki, joka on tapahtumassa tulevaisuudessamme. Helpoiten tätä voisi kai kuvata vertauskuvalla pimeästä tiestä, jota valaisee liian etäälle toisistaan pystytetyt katuvalot.

Me näemme tällaisessa hetkessä ainoastaan sen mitä katuvalo valaisee, vaikka olisimmekin tulleet jo pidemmän matkan takaa tähän. Mahdollisesti me olemme matkalla johonkin, mitä emme vielä näe, mutta tunnemme reitin jo ennalta. Siltikin, juuri katuvalon valaiseman alueen kohdalla me keskitymme siihen, mitä me olemme juuri siinä hetkessä. Kaikki muu jää meiltä piiloon – vaikuttaen meihin monella tapaa. Ja varmasti myös vaikuttaen siihen, miten me näemme itsemme ja olemassaolomme – juuri siinä hetkessä! Jos hieman karrikoiden asiaa luonnehtisi, me elämme tavallaan tämän mukaisesti ”helminauhamaista” elämää, joka koostuu tapahtumista, yksittäisistä aitauksista elomme rajattomuudessa, tai oikeastaan äärimmilleen venytetyssä tapahtumassa. Kaikessa siinä, mikä jää katuvalon valaiseman alueen ulkopuolelle.

Mikä pyrkimys tällä vertauksella on? Pyrkimys on muistuttaa, että meillä on tapana kovin usein tarkastella perin pitkääkin matkaa yhden lyhyemmän hetken valaisemana. Tai useamman lyhyen hetken valaisemana, riippumatta siitä liittyvätkö nämä hetket mitenkään toisiinsa. Oman elämämme narratiivia ruotivina me vetelemme naruja yhdestä pisteestä toiseen ja luomme hataria yhteyksiä asioiden välille – useimmiten perustellen niitä niin, että ”minä tiedän tämän asian olevan näin”, vaikka mikään ei olisikaan tukemassa vahvaa näyttöä siihen, että asia todella olisi näin!

Yksin olemisen – tai yksin jäämisen kokemusta juontaakin juurensa, todella usein juuri näistä kokemuksista. Me olemme kokeneet kaikki elämämme aikana kolauksia, yhteentörmäyksiä, heitteillejätön ja tyhjänpäälle jäämisen kokemuksia. Osalle meistä nämä menevät ohitettavina asioina. Jonain sellaisena, mikä nyt vaan kuuluu elämään ja sen ohella jonain sellaisena, jonka kanssa opitaan jotenkuten elämään. Toisille meistä nämä kokemukset jäävät kuitenkin kummittelemaan ja muodostavat ns. negatiivisessa valossa tai positiossa olevan tunnemuiston.

Tunnetiloista tulee tietoisia kokemuksia, kun ne saavat sanoin ilmaistavan muodon. Elimistön tunnetilat kehollisine ilmentymineen eivät kuitenkaan läheskään aina saavuta kielellistä muotoa. Psykoanalyysin tutkima piilotajunta koostuukin suurelta osin elimistön nimeämättömistä tunnetiloista, jotka on syystä tai toisesta torjuttu tietoisuudesta. (Huttunen, Duodecim; https://www.duodecimlehti.fi/duo70318)

Yksin olemisen tai jäämisen kokemuksen sanoilla ilmaistava muoto onkin usein juuri sellainen, jossa henkilö painottaa omakohtaista kokemustaan jossain tilanteessa tai mahdollisesti jopa tilanteissa, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Ne voivat olla tilanteita, joihin liittyy esimerkiksi voimakas psyykkinen kuormitus yhdistettynä hetkelliseen yksin pärjäämisen tai pikemminkin – yksin jäämisen kokemukseen, jota saattaa värittää jokaiselle meistä perin tavallinen – asioiden paisuminen järjettömän suuriin mittasuhteisiin. Ja tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista, koska tilanne tietoisuudesta torjuttujen tunnekokemusten kanssa on juuri tasan niin arvaamaton kuin olla voi.

Anttiolavi Salonen,

https://anttiolavisalonen.com

Mahdollisuuksien toisintaminen.

Vaikea sanapari, jota voidaan varmaan luonnehtia melkein miten vaan, mutta kuinka usein ajattelumme joustaa siihen suuntaan, jossa mahdollisuuksissa nähtäisiin mahdollisuuksien loputon horisontti ilman, että takerrutaan juuri lainkaan ”ongelmien ehdoilla” toteutuneisiin suuntaviivoihin?

Kun työpaikalla tai arkielämässä on ongelma, jonka ratkaisemiseksi tarvitaan selvittelytyötä, työnohjaajaa tai konsulttia, lähdetään liikkeelle mielestäni liian usein siitä, että jokin vialla. Arkielämässä tämä on perin inhimillinen tapa lähestyä melkeinpä mitä tahansa olemassa olevaa asiaa.

Mahdollisuus uusintaa – tai toisintaa on meissä sisäänrakennettu ominaisuus. Kohdatessamme uuden tilanteen, jonka edessä olemme kutakuinkin ”alastomia” me emme kuitenkaan riittävän usein pysähdy miettimään, että mitkä olivat ne askeleet, tai mikä oli se ”tarve”, joka johdatti meidät tähän tilanteeseen, jossa me nyt olemme.

Sen sijaan me kovin usein tiedämme varmasti, millä tavalla voimme epäonnistua tai onnistua tämän alastomuuden korjaamisessa. Toisinsanoen – me emme ole niinkään kiinnostuneita käsillä olevasta tilanteesta, vaan olemme perin tietoisia siitä, miten asiasta päästään – tai ei päästä ylitse. Me ikäänkuin sanomme itsellemme ääneti, että ”kyllä tästä selvitään rationaalisen ymmärryksen kautta”, ja niin siinä varmasti lopulta käykin. Mutta olemmeko me todella sisäistäneet, että mitä tarvetta me yritimme täyttää silloin, kun selvisimme kylmän viileällä rationaalisuudella jostain asiasta.

Joustavuus ajattelutavoissamme joutuu todella inflaatioon joka ikinen kerta, kun me tiedämme jotain. Tämä on yhtä turhauttava kokemus kuin se, että me elättelemme muuria, joka ennaltaluo meille ”minä en voi onnistua” – ajattelumallin. Joustavuus ajattelutavoissamme on parasta mahdollisuuksien toisintamista. Joustavuuden kautta me voimme ottaa pienen aikalisän ja pohtia, että kun me kertaalleen olemme yrittäneet toteuttaa jotain jonkin tarpeen ehdoilla on meillä täytynyt olla jonkinlainen suunnitelma, strategia, idea, visio, ihanne tai unelma, joka on joka’ikiseltä kulmaltaan ollut vaikuttamassa pyrkimykseemme – vaikkakin sitten tiedostamatta.

Tässä kohtaa olemmekin yht’äkkisesti tilanteessa, jossa tarve saavuttaa jotain jättää jalkoihinsa tavoitteen, ja sen mitä tavoitteen saavuttamiseksi voimme keinovalikoimamme tarjoamien mahdollisuuksien kautta toteuttaa. Pelkkä asioiden haluaminen ilman, tai suunnitteleminen ei vielä ratkaise mitään, mikäli keinot asian saavuttamiseksi puuttuvat.

Tämä ei ole kaikki tai tässä ei ole kaikki – on myönteisen representaation aikaansaamaa.

Ja vaikka keinotkin olisivat olemassa on aina huomioitava käytännön osaaminen keinojen toteuttamiseksi. Ongelmia on eittämättä luvassa, mikäli esihenkilöiden ja toteuttavien tekijöiden välillä on kilpailuasetelma, tai sellainen dynamiikka, jossa käytännön toteuttamisen tapaa jonkin asian valmistelussa johdetaan keinojen ulottumattomiin niin, että tavoite ja tarve eivät millään tapaa ole tai tule olemaan saavutettavissa toivotulla tavalla. Näitäkin yhteisöjä on – eikä oppi välttämättä saavuta isoa kokonaisuutta siihen tapaan kuin toivoisi.

Työn tekemisen ja työntekemisen tapojen välillä on useimmiten tietynlainen suhde. On olemassa johdettua työn tekemistä – ja johdettuja työn tapoja. Kumpaisessakin on puolensa, mutta missään nimessä nämä eivät ole tai edusta kaikkia työyhteisöja. Sen sijaan useimmiten asia on niin, että mitä osaamattomampi johto kyseessä on, sitä enemmän työn tekemistä johdetaan kohti työn tekemisen tapoja, pois oman tehtävänsä eritysosaajien ulottumattomista – kohti toissijaista työn merkitystä. Saattaa olla, että saavutetaan hyvin nopeasti ”me emme missään nimessä saa epäonnistua” tai ”meidän tulee kaikin keinoin onnistua” – ajattelun malli, jota ei enää johdakkaan rationaalinen strategia onnistumisesta vaan todellisuudelta pakoon päässyt päähänpinttymä jonkin kiinnekohdan saavuttamisesta. Tämä tapa ei ole ratkaisukeskeisesti, eikä edes tavoitteellisesti toivottava tila.

Mahdollisuuksien toisintaminen onkin ennemminkin jotain sellaista, jossa on toive jonkin suunnan löytämisestä, ja erityisesti tämän suunnan toteennäytetystä säilyttämiskyvystä myös silloin, kun saavutettu kiinnekohta ei vastaakaan odotettua. Usko siihen, että ”tämä ei ole kaikki” tai ”tässä ei voi olla kaikki mitä saavutan” on myönteisen representaation aikaansaamaa. Mahdollisuus löytää ”paras mahdollinen vaihtoehto” on useimmiten ”ei niin kovin toivottu” päätepiste jonkin asian tekemiselle, mutta siitäkin huolimatta jalansija, jonka kautta saavutetaan näköaloja kenties uudenlaisille etenemismahdollisuuksille.

Me kenties lajina ja aivot omaavina kapistuksina hieman tiedostamattammekin olemme vain valinneet sellaisen etenemisen mallin osaksemme uudelleenesittelemme itsellemme aiempia kokemuksia tämän hetken koettelemusten ratkaisemiseksi. Hyvin usein tästä seuraakin epäluottamusta uusien poimuajojen kokeilemisille niissä tilanteissa, joissa olisi mahdollista keksiä jokin tehokkaampi ja tuotteliaampi tapa toimia.

Eikä asioiden uudelleenesitteleminen aina ole kovin itsestään selvää. Toisinaan meidän toimintaamme saattaa vaikuttaa viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien takainen keskustelu jonkin asian tekemisestä. Me saatamme olla tietoisesti unohtaneet jonkin asian olemassaolon täysin, mutta samaan aikaan olemme jotensakin lumoutuneet tämän unohdetun asian taikuudesta sisäkorvassamme. Tähän aiheeseen tulen palaamaan myöhemmin, kun käsittelen representaation vaikutusta yksilön mahdollisuuksiin selvitä vastaavanlaisista tilanteista, riippumatta siitä, minkälainen hänen asemansa elämässä on.

Anttiolavi Salonen

https://anttiolavisalonen.com