Tuttuus on ongelmallisen helppoa.

Setä Arkadianakin tunnettu Timo Haapala kirjoittaa tämän päivän iltasanomien politiikka osiossa jälleen kerran Pääministeri Marinin poikkeuksellisesti poliittisesta persoonasta. Samalla twitter täyttyy Boomer – sanaa kummastelevien ”perinteikkäitten suomalaisia arvoja ajavien henkilöiden” pöyristymisistä. Kukaan ei alkuunkaan tunnu ymmärtäneen, miksi Sanna Marin silloin joskus, tämän pääministerikautensa aikana väläytteli rintavakoaan Voguen mallina, ja ihan ylipäätään – ongelmista pahin; nainen joka on nuori ja kokematon, entinen kaupan kassa – vie suomea ruokakorissa ja kaikenmaailman biletys – postauksissa kohti Länsimaisia arvoja arvostavien henkilöiden maanpäällistä helvettiä. Miten ihmeessä tähän ollaan tultu? Tuttuuden tunne on ongelmallisen helppo selitys ihan kaikelle silloin, kun halutaan konservoida jotain valmiiksi pureskeltua ja eittämättä helppoa nieltävää. Tai kuten Setä Arkadian, eli Timo Haapalan tämän päiväisestä voidaan todeta – ehtymättömän vastakkainasettulun mahdollistavan rämeen, kenelle tahansa arjen tuttuuteen jumahtaneelle lukijakunnan jäsenelle rämmittäväksi.

Ilmiönä tuttuus on kuitenkin monisyisempi ja vaatii vastakkainasettelusta irtaantumista. Tuttuuden tarkoitus on useimmiten (vai pitäisikö sanoa aina) hyvä ja saa alkunsa rutiinin tavasta helpottaa asioiden työstämistä. Kulttuurinen tuttuus taas on useimmiten sellainen, jonka me miellämme jollain tavalla omaa syvintä olemustamme ja arvojemme asetelmaa mukailevaksi. Nämä ovat tärkeitä tällaisen ajattelun edustajille, mutta tarkastelua voidaan ulottaa filosofisesti myös toisaalle. Koska, siinä vaiheessa kun tuttuuden tarkoitusta aletaan punnitsemaan minkä tahansa muun, kuin perusarvojen ulkopuolelta, tulee tuttuudesta vain yhdenlainen näkökanta muiden joukossa, ilman sen suurempaa tarkoitusta.

Kun perimmäistä arvoa aletaan kanavoimaan esimerkiksi politiikan kautta, muuttuu perimmäinen arvo vain yhdenlaiseksi politikoinniksi, jota jokainen voi harrastella ilman sen suurempaa merkitystä. Tarkemmin ottaen kyseessä on tuttuudeksi naamioitunut mielipide, jota yleensä perustellaan tunteella siitä, että jokin asia ei ”tunnu oikealta” tai ”aiheuttaa mielipahaa”. Vastalääke tähän ei suinkaan ole asioiden selittäminen debatin, vaan pikemmin dialogin välityksellä. Näillä on merkittävä ero. Tuttuuden positiossa ajaudutaan kokolailla surutta juuri esittämään väitteitä kurinalaisesti, oman position kautta. Kokonaan irti ympäröivästä maailmasta, oman tutun ja turvallisen maailmankuvan kautta. Tämä tavallaan tekee tuttuudesta niin kovin ongelmallisen helppoa. Voidaan esimerkiksi nähdä, että oma toiminta ei millään tavalla suurentele tai väheksy asiaa, tai oma tapa tulkita asiaa ei millään tavalla vaikuta siihen miten asia ylipäätään nähdään. Vielä helpompaa on olla ymmärtämättä mitä ajatuksia omien ajatusten taustalla on.

Ajatukset ajatusten taustalla ovat perin paljastavia, mutta juuri tästä syystä äärimmäisen salaisia. Niiden reflektoiminen on hankalaakin hankalampaa erityisesti silloin, kun ollaan otettu jonkinlainen positio ja bunkkeroitu oma katkeran suloinen ajatteluntapa jonkinlaisen ankkuriin. Vaikeaa tästä positiosta irtaantumisessa tekee myös se, että yksikään vaikeasti ymmärrettävä, ei tuttu (eli kaikki mikä ei ole tuttua, tai on itselle vierasta) aiheuttaa väistämättä oppositioasetelman vahvistumista. Voi hyvinkin olla, että jopa oma etu tai omaa etua edistävä ajattelu, tai toiminnan malli jonkun toisen esittämänä vahvistaa oppostioasetelmaa, koska tunne jonka se synnyttää ei ole itselle tuttu. Ankkuri joka ollaan laskettu johonkin keskelle alitajunnan merta pitää meidän vahvasti paikallamme silloin kun on riittävän tyyntä, ja saa mielensisäisen ihomme kihelmöimään sietämättömästi silloin, kun pienetkin aallot keinuttavat venettämme.

Tuntuu varmasti äärettömän vaikealta lähteä dialogin joustavuuteen mukaan. Tanssin pyörre, dervissi tottumattomalle on käsittämättömän hankalaa. Jalat ovat tönköt ja tiukasti maassa, kun mielen pitäisi aueta mahdollisuuksille. Ei haluta mahdollisuuksia. Halutaan paksut seinät, muurit ja tiukkailmeisiä kasvoja kurkistelemaan kalterien lomasta sitä, kuinka maailma ulkopuolella värjäytyy huolestuttavan värikkääksi. Tytärpuoleni tanssi ensimmäistä kertaa vapautuneesti 19 – vuotiaana, koska se oli tuntunut hänestä alakoulun kokemusten jäljiltä vastenmieliseltä, pelottavalta ja ennenkaikkea ei – tutulta. Hän sanoi sen olleen hurmoksellinen kokemus. Eikä ihme!

Kun minä katson tämän hetkistä tuttuuden helppoutta ympärilläni, en minä näe älykköjä puntaroimassa parempaa tulevaisuutta yhtään kenellekään. Minä näen ukkoina syntyneitä harmaahapsia valmiina kuolemaan oman etunsa nimissä 30 – 40 vuotiaina. Loskanlämpimiä ajatuksia ja ilmeitä kyseenalaisessa ajassa. Ihmisiä miettimässä, että voidaanko Afrikan Tähti – pelin arvoa Suomalaisen kansanperinteen osana kyseenalaistaa, koska joku mustaihoinen, afrikasta lähtöisin oleva ihminen kerrankin uskaltaa avata suunsa sen kolonialistisesta ja rasistisesta historiankäsityksestä – ja pitäisikö tätä arvoa voida kyseenalaistaa ilman, että joku länsimaalainen valkoihoinen jossain kokee, ettei se ”ainakaan minulle ole sitä tarkoittanut!” Mutta samaan aikaan, minä näen toivoa tässä kaikessa. Ehkä nuo ukkoina ja akkoina syntyneet, omaa etuaan ajavat kolkyt – ja risat kansalaiset ovatkin huolissaan siitä, mitä asioille pitäisi tehdä, mutta eivät uskalla keskustella asioista. Ehkä siihen pitääkin antaa siis mahdollisuus. Ehkä heidän kanssaaan pitää löytää mahdollisuus vuoropuheluun. Ehkä nuo loskanlämpimät ajatukset ja ilmeet ovatkin vain pettymyksen maalauksia ihmisten mielissä ja kasvoilla, koska kukaan ei ole valmista kuulemaan, mitä ajatuksia heidän ajatustensa, tai mitä ilmeitä heidän ilmeidensä taustalla on. Ehkä Afrikan Tähti – pelin tiimoilta syntynyt keskustelu, vuoropuhelu onkin tervetullutta. Ja ehkä me tätä kautta opimme ymmärtämään jotain sellaista itsestämme, mikä on jo pidempään antanut odottaa itseään.

Tuttuuden positio on ongelmallisen helppoa debattiin pyrkivälle mielelle. Dialogin kautta tuttuuden position takana oleva tuttuuden juuriverkosto aukeaa ihan uudella tavalla. Oppi ymmärryksestä ei koskaan ole pelkkää oppia ymmärryksestä sellaisenaa, vaan se auttaa käymään dialogia ymmärryksen ja olevan välillä. Tekemään näkyvämmäksi olevan ja ymmärryksen suhdetta. Milloin ikinä me olemme tuttuuden positiossa, riippumatta siitä puhutaanko nyt avioliitosta, työelämästä, politiikasta, ajattelusta tai epäuskosta – kannattaisi varmaankin muistaa, että totuus joka meillä on nyt käsissämme on totuus (tai tuttuus) vain, koska me olemme sen totuudeksi nimenneet.

Anttiolavi Salonen

https://anttiolavisalonen.com

Yksin jäämisen kokemuksesta.

Oletko koskaan työelämässäsi ollut tilanteessa, jossa huomaat olevasi täysin yksin, vaikka tilanne olisikin kaikin aistein havaittavissa sellainen, että ympärilläsi on ihmisiä, kollegoita, tuttuja arjen kuvioita, jopa ennalta sovittuja käytänteitä..

Työyhteisöissä, joissa keskinäinen luottamus on syystä tai toisesta huonolla tolalla saatetaan törmätä siihen, että tämä tilanne on useinkin arkipäivää. Kokemus joka aiheuttaa yksin jäämisen tunteen on usein jonkinlainen monen merkityksellisen ”pienemmän puron” aiheuttama isompi kokemus siitä, että ”minut ollaan jätetty yksin”.

Kinkkiseksi yksin jäämisen kokemuksen tekee kuitenkin se, että tosiasiat eivät puolla tätä kokemusta työyhteisön sisällä. Voidaan olla hyvinkin lähellä ja tehdä hyvinkin paljon yhteen hiileen puhaltavaa työtä – voidaan jopa painottaa, että ”me emme jätä kaveria pulaan”. Ja varmasti nämä ovatkin täysin autenttisia tunteita ja tapoja toimia. Mistä syystä sitten on olemassa ns. yksin jäämisen kokemuksia vahvastikin kollegiaalisuutta painottavissa työtehtävissä.

Työelämä on kokemustensa ja osaajiensa summa. Me ihmisinä teemme joka päivä historiaa ja rakennamme tulevaisuutta. Mutta todellisuudessa me elämme aina vain jossain tietyssä hetkessä. Oli se sitten hetki joka muodostuu jostain sellaisesta, mikä on tapahtunut historiassamme, tai hetki, joka on tapahtumassa tulevaisuudessamme. Helpoiten tätä voisi kai kuvata vertauskuvalla pimeästä tiestä, jota valaisee liian etäälle toisistaan pystytetyt katuvalot.

Me näemme tällaisessa hetkessä ainoastaan sen mitä katuvalo valaisee, vaikka olisimmekin tulleet jo pidemmän matkan takaa tähän. Mahdollisesti me olemme matkalla johonkin, mitä emme vielä näe, mutta tunnemme reitin jo ennalta. Siltikin, juuri katuvalon valaiseman alueen kohdalla me keskitymme siihen, mitä me olemme juuri siinä hetkessä. Kaikki muu jää meiltä piiloon – vaikuttaen meihin monella tapaa. Ja varmasti myös vaikuttaen siihen, miten me näemme itsemme ja olemassaolomme – juuri siinä hetkessä! Jos hieman karrikoiden asiaa luonnehtisi, me elämme tavallaan tämän mukaisesti ”helminauhamaista” elämää, joka koostuu tapahtumista, yksittäisistä aitauksista elomme rajattomuudessa, tai oikeastaan äärimmilleen venytetyssä tapahtumassa. Kaikessa siinä, mikä jää katuvalon valaiseman alueen ulkopuolelle.

Mikä pyrkimys tällä vertauksella on? Pyrkimys on muistuttaa, että meillä on tapana kovin usein tarkastella perin pitkääkin matkaa yhden lyhyemmän hetken valaisemana. Tai useamman lyhyen hetken valaisemana, riippumatta siitä liittyvätkö nämä hetket mitenkään toisiinsa. Oman elämämme narratiivia ruotivina me vetelemme naruja yhdestä pisteestä toiseen ja luomme hataria yhteyksiä asioiden välille – useimmiten perustellen niitä niin, että ”minä tiedän tämän asian olevan näin”, vaikka mikään ei olisikaan tukemassa vahvaa näyttöä siihen, että asia todella olisi näin!

Yksin olemisen – tai yksin jäämisen kokemusta juontaakin juurensa, todella usein juuri näistä kokemuksista. Me olemme kokeneet kaikki elämämme aikana kolauksia, yhteentörmäyksiä, heitteillejätön ja tyhjänpäälle jäämisen kokemuksia. Osalle meistä nämä menevät ohitettavina asioina. Jonain sellaisena, mikä nyt vaan kuuluu elämään ja sen ohella jonain sellaisena, jonka kanssa opitaan jotenkuten elämään. Toisille meistä nämä kokemukset jäävät kuitenkin kummittelemaan ja muodostavat ns. negatiivisessa valossa tai positiossa olevan tunnemuiston.

Tunnetiloista tulee tietoisia kokemuksia, kun ne saavat sanoin ilmaistavan muodon. Elimistön tunnetilat kehollisine ilmentymineen eivät kuitenkaan läheskään aina saavuta kielellistä muotoa. Psykoanalyysin tutkima piilotajunta koostuukin suurelta osin elimistön nimeämättömistä tunnetiloista, jotka on syystä tai toisesta torjuttu tietoisuudesta. (Huttunen, Duodecim; https://www.duodecimlehti.fi/duo70318)

Yksin olemisen tai jäämisen kokemuksen sanoilla ilmaistava muoto onkin usein juuri sellainen, jossa henkilö painottaa omakohtaista kokemustaan jossain tilanteessa tai mahdollisesti jopa tilanteissa, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Ne voivat olla tilanteita, joihin liittyy esimerkiksi voimakas psyykkinen kuormitus yhdistettynä hetkelliseen yksin pärjäämisen tai pikemminkin – yksin jäämisen kokemukseen, jota saattaa värittää jokaiselle meistä perin tavallinen – asioiden paisuminen järjettömän suuriin mittasuhteisiin. Ja tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista, koska tilanne tietoisuudesta torjuttujen tunnekokemusten kanssa on juuri tasan niin arvaamaton kuin olla voi.

Anttiolavi Salonen,

https://anttiolavisalonen.com

Mahdollisuuksien toisintaminen.

Vaikea sanapari, jota voidaan varmaan luonnehtia melkein miten vaan, mutta kuinka usein ajattelumme joustaa siihen suuntaan, jossa mahdollisuuksissa nähtäisiin mahdollisuuksien loputon horisontti ilman, että takerrutaan juuri lainkaan ”ongelmien ehdoilla” toteutuneisiin suuntaviivoihin?

Kun työpaikalla tai arkielämässä on ongelma, jonka ratkaisemiseksi tarvitaan selvittelytyötä, työnohjaajaa tai konsulttia, lähdetään liikkeelle mielestäni liian usein siitä, että jokin vialla. Arkielämässä tämä on perin inhimillinen tapa lähestyä melkeinpä mitä tahansa olemassa olevaa asiaa.

Mahdollisuus uusintaa – tai toisintaa on meissä sisäänrakennettu ominaisuus. Kohdatessamme uuden tilanteen, jonka edessä olemme kutakuinkin ”alastomia” me emme kuitenkaan riittävän usein pysähdy miettimään, että mitkä olivat ne askeleet, tai mikä oli se ”tarve”, joka johdatti meidät tähän tilanteeseen, jossa me nyt olemme.

Sen sijaan me kovin usein tiedämme varmasti, millä tavalla voimme epäonnistua tai onnistua tämän alastomuuden korjaamisessa. Toisinsanoen – me emme ole niinkään kiinnostuneita käsillä olevasta tilanteesta, vaan olemme perin tietoisia siitä, miten asiasta päästään – tai ei päästä ylitse. Me ikäänkuin sanomme itsellemme ääneti, että ”kyllä tästä selvitään rationaalisen ymmärryksen kautta”, ja niin siinä varmasti lopulta käykin. Mutta olemmeko me todella sisäistäneet, että mitä tarvetta me yritimme täyttää silloin, kun selvisimme kylmän viileällä rationaalisuudella jostain asiasta.

Joustavuus ajattelutavoissamme joutuu todella inflaatioon joka ikinen kerta, kun me tiedämme jotain. Tämä on yhtä turhauttava kokemus kuin se, että me elättelemme muuria, joka ennaltaluo meille ”minä en voi onnistua” – ajattelumallin. Joustavuus ajattelutavoissamme on parasta mahdollisuuksien toisintamista. Joustavuuden kautta me voimme ottaa pienen aikalisän ja pohtia, että kun me kertaalleen olemme yrittäneet toteuttaa jotain jonkin tarpeen ehdoilla on meillä täytynyt olla jonkinlainen suunnitelma, strategia, idea, visio, ihanne tai unelma, joka on joka’ikiseltä kulmaltaan ollut vaikuttamassa pyrkimykseemme – vaikkakin sitten tiedostamatta.

Tässä kohtaa olemmekin yht’äkkisesti tilanteessa, jossa tarve saavuttaa jotain jättää jalkoihinsa tavoitteen, ja sen mitä tavoitteen saavuttamiseksi voimme keinovalikoimamme tarjoamien mahdollisuuksien kautta toteuttaa. Pelkkä asioiden haluaminen ilman, tai suunnitteleminen ei vielä ratkaise mitään, mikäli keinot asian saavuttamiseksi puuttuvat.

Tämä ei ole kaikki tai tässä ei ole kaikki – on myönteisen representaation aikaansaamaa.

Ja vaikka keinotkin olisivat olemassa on aina huomioitava käytännön osaaminen keinojen toteuttamiseksi. Ongelmia on eittämättä luvassa, mikäli esihenkilöiden ja toteuttavien tekijöiden välillä on kilpailuasetelma, tai sellainen dynamiikka, jossa käytännön toteuttamisen tapaa jonkin asian valmistelussa johdetaan keinojen ulottumattomiin niin, että tavoite ja tarve eivät millään tapaa ole tai tule olemaan saavutettavissa toivotulla tavalla. Näitäkin yhteisöjä on – eikä oppi välttämättä saavuta isoa kokonaisuutta siihen tapaan kuin toivoisi.

Työn tekemisen ja työntekemisen tapojen välillä on useimmiten tietynlainen suhde. On olemassa johdettua työn tekemistä – ja johdettuja työn tapoja. Kumpaisessakin on puolensa, mutta missään nimessä nämä eivät ole tai edusta kaikkia työyhteisöja. Sen sijaan useimmiten asia on niin, että mitä osaamattomampi johto kyseessä on, sitä enemmän työn tekemistä johdetaan kohti työn tekemisen tapoja, pois oman tehtävänsä eritysosaajien ulottumattomista – kohti toissijaista työn merkitystä. Saattaa olla, että saavutetaan hyvin nopeasti ”me emme missään nimessä saa epäonnistua” tai ”meidän tulee kaikin keinoin onnistua” – ajattelun malli, jota ei enää johdakkaan rationaalinen strategia onnistumisesta vaan todellisuudelta pakoon päässyt päähänpinttymä jonkin kiinnekohdan saavuttamisesta. Tämä tapa ei ole ratkaisukeskeisesti, eikä edes tavoitteellisesti toivottava tila.

Mahdollisuuksien toisintaminen onkin ennemminkin jotain sellaista, jossa on toive jonkin suunnan löytämisestä, ja erityisesti tämän suunnan toteennäytetystä säilyttämiskyvystä myös silloin, kun saavutettu kiinnekohta ei vastaakaan odotettua. Usko siihen, että ”tämä ei ole kaikki” tai ”tässä ei voi olla kaikki mitä saavutan” on myönteisen representaation aikaansaamaa. Mahdollisuus löytää ”paras mahdollinen vaihtoehto” on useimmiten ”ei niin kovin toivottu” päätepiste jonkin asian tekemiselle, mutta siitäkin huolimatta jalansija, jonka kautta saavutetaan näköaloja kenties uudenlaisille etenemismahdollisuuksille.

Me kenties lajina ja aivot omaavina kapistuksina hieman tiedostamattammekin olemme vain valinneet sellaisen etenemisen mallin osaksemme uudelleenesittelemme itsellemme aiempia kokemuksia tämän hetken koettelemusten ratkaisemiseksi. Hyvin usein tästä seuraakin epäluottamusta uusien poimuajojen kokeilemisille niissä tilanteissa, joissa olisi mahdollista keksiä jokin tehokkaampi ja tuotteliaampi tapa toimia.

Eikä asioiden uudelleenesitteleminen aina ole kovin itsestään selvää. Toisinaan meidän toimintaamme saattaa vaikuttaa viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien takainen keskustelu jonkin asian tekemisestä. Me saatamme olla tietoisesti unohtaneet jonkin asian olemassaolon täysin, mutta samaan aikaan olemme jotensakin lumoutuneet tämän unohdetun asian taikuudesta sisäkorvassamme. Tähän aiheeseen tulen palaamaan myöhemmin, kun käsittelen representaation vaikutusta yksilön mahdollisuuksiin selvitä vastaavanlaisista tilanteista, riippumatta siitä, minkälainen hänen asemansa elämässä on.

Anttiolavi Salonen

https://anttiolavisalonen.com

Kriisijohtamisesta.

Korona vaikuttaa selkeästi monella työpaikalla työssäjaksamiseen, työhyvinvointiin ja työn jatkuvaan kehittämiseen. Ensimmäiseksi kelkasta näyttäisivät putoilevan työn kehittämisestä ja työn tekemisen uusista tavoista innostuneet osaajat.

Mennäänkö työpaikoilla ikäänkuin ”kuoreen” yhteiskunnallisesti poikkeuksellisten tilanteiden edessä?

Kriisijohtaminen hakee monella työpaikalla vielä uomaansa.

Tällä näyttäisi olevan päälaelleen menevä vaikutus; kun kriisiaikojen välissä työnteon kehittäjät ovat kunnioitettuja ja tärkeitä työryhmän jäseniä, niin erilaisten kriisien aikana tärkeäksi työryhmässä näyttäisivät nousevan toimintamallien kiteyttäjät ja työtapojen ennallaan säilyttäjät.
Mistä tämä kertoo?

Heikkeneekö tehdyn työn laatu kriisien myötä, kun eteenpäin menemisestä tuleekin tässä hetkessä selviytymistä?

Koronavirus vaikuttaa monelta osin yrityksen tapaan brändätä omia palveluitaan, tuotteitaan tai tarjontaansa.

Kuten todettua, työn kehittämisestä innostuneet osaajat ja ammattilaiset jäävät kriisissä useimmiten kaiken muun tekemisen jalkoihin ja tilalle nousevat olemassa olevien toimintamallien kiteyttäjät ja ns. parempien hetkien odottajat.

Syökö tällainen täydellinen pysähtyminen jonkinlaisena reaalimaailmassa täysin ymmärrettävänä ”varmuustekijänä” uusien mahdollisuuksien muodostumista?

Eikö juuri olemassa olevan palveluntarjonnan häiriötila mahdollista uusia visioita, innovaatioita ja ideoita?

Tai – eikö näin ainakin pitäisi olla?

Jatkuva tai toistuvasti esiin nouseva kriisi nostaa erityisen suureen arvoon myös uskottavan ja toimivan brändin, mutta tämän lisäksi myös jatkuvan vahvan työn kehittämisen ja kehittämistä tukevat toimintamallit.

Ansaittu minuus.

Työyhteisöissä tiedetään usein tekijöiden persoonallisuudesta enemmän kuin on tavallista. Työkaverin ja työyhteisön kanssa vietetään keskimäärin enemmän aikaa kuin osan perheenjäsenistä kanssa. Ei olekaan poikkeuksellista, että tämä kostautuu mm. perheen sisäisinä ristiriitoina loma-aikoina tai juhlapyhien aikaan. Yhtälailla työyhteisöissä, yrityksissä ja yhtiöissä ollaan perin selvillä siitä, mikä on kunkin osaajan ”ansaittu minuus”.

Screenshot_2020-06-21 workplace – Google-haku

Ansaitulla minuudella tarkoitan tässä kohtaa työyhteisön tiedossa olevaa persoonallisuutta, jonka kautta erikoisosaaminen, ammatillinen osaaminen saattaa jäädä persoonallisuuden jalkoihin. Tämä persoonallisuuden osa-alue on hämmentävä, koska valtaosalla meistä työssäkäyvistä aikuisista ihmisistä on työminän ohella myös kotiminä, arkiminä, vapaaminä sekä monen kaltaisia erilaisia minuuksia. Ansaittu minuus työelämässä on omalla tavallaan jonkinlainen jatke persoonallisuuden sille osalle, jonka varassa me toimimme kyllä ammattilaisina, mutta joka myös toimii suojautumiskeinona – defenssinä sille, mitä yritämme piilottaa työminä-nimikkeen alle.

Näkevätkö esimerkiksi työyhteisön muut jäsenet meistä tämän ansaitun minuuden useammin kuin esimerkiksi työminän? Tämä on mielenkiintoinen ajatusleikki. Ansaittu minuus työyhteisössä on valtaosin kuitenkin kollaasi minusta, jonka työyhteisön jäsenet ovat minulle antaneet. Ei siis niinkään mitään sellaista, joka kuvaisi minua osaajana tai oman erikoistumisalani asiantuntijana.

Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Me olemme kaikki kuitenkin sosiaalisia olentoja, joita määrittää toivomustemme lisäksi, uskomuksemme, pelkomme, halumme, intuitiomme ja aiemmat kokemuksemme. Yhtäkkiä saatammekin huomamata, että me emme tosiasiassa tunnista tai tunne lainkaan ympärillämme olevia ihmisiä, vaan meillä on vain mielikuva siitä, keitä nämä ihmiset todella ovat! Jokainen meistä on kuitenkin moniääninen, eri persoonallisuuksien/luonteenpiirteiden ja elämänalueiden polyfonia.  Useimmiten luulottelujen yhteentörmäys tapahtuu työpaikalla niissä kohdin, kun astutaan sen näkymättömän rajan yli, joka menee eri osaamisalueiden välillä.

Screenshot_2020-06-21 supervisor – Google-haku

Ei ole myöskään täysin poikkeuksellista, että esimies – alaissuhteessa tapahtuu ansaitun minuuden ja työminän suhteen sekaannuksia. Tämä on huolestuttava tilanne. Mikään ei vie työyhteisöä huonompaan suuntaan, kuin se, että esimies-alaissuhteessa tapahtuu epätyypillistä tasaveroistumista. Tämä ei siis missään nimessä tarkoita, etteivätkö esimiehen ja alaisten välit voisi olla ystävälliset tai asialliset, mutta kovin läheisten suhteiden tai samankaltaistumisen kautta tapahtuva siirtymä esimies-alaissuhteessa johtaa useimmiten katastrofaaliseen tilanteeseen juuri alaisen kannalta.

Etenemisen esteenä onkin useimmiten juuri ansaittu minuus, joka ylittää työntekijän työminän olemassa olon esimiehen näkövinkkelistä. Esimiehen ja alaisen välinen ystävystyminen on aina ongelmallista. Vaikka kyseessä ei sitten olisikaan ystävystyminen sanan varsinaisessa merkityksessä, on tämä valtaosassa tilanteita tuhoon johtava tie. Sama pätee myös siihen, että työntekijän ansaittu minuus menee esimiehen silmissä työntekijän ammattiminuuden tai työminän edelle. Tällöin tilanne pitää useimmiten purkaa uudelleen alkutilanteeseen ja selvittää työyhteisön sisällä, että miltä osin työyhteisön moniäänisyys on johtanut ristiriitatilanteita mahdollistavaan olomuotoon.

doctor-and-business-man

Useimmissa tapauksissa työyhteisöä kannattaa tarkastella ulkoapäin, niin sanotusti kolmannesta persoonasta. Mikä on perustyön tekemisen merkitys työyhteisölle kokonaisuutena ja mitä edustavat kaikki työyhteisön osaajat työyhteisölle yhdessä ja erikseen. Muistettava on myös se, että osa työyhteisön sisäisistä porteista on tarkoituksella avoinna ja osa taas tarkoituksella lukossa.

Lopputulema työyhteisön saumattomalle toiminnalle on, että työlle on tekijänsä. Ja työlle on tarkoituksensa. Jokaisella tekijällä on oma paikkansa ja tarkoitus työlle syntyy työn perustehtävien toteutumisen kautta.

 

Hiljainen tieto.

Hiljaisella tiedolla tarkoitetaan työtehtävistä puhuttaessa useimmiten sitä tietoa, jonka pitkään alalla olleet osaajat ja ammattilaiset antavat oman tekemisensä, osaamisensa ja ohjauksensa kautta uusille työntekijöille, yritykselle ja yrittäjälle käyttöön ajan kuluessa.

Screenshot_2020-06-20 tools old - Google Search

Tämä itsessään on hyväksyttävää ja hedelmällistä ajattelua ja toimiva malli sinänsä. Ei ole älyllisesti eikä toiminnallisesti kovinkaan järkevää muuttaa sellaista ratkaisua, joka ollaan havaittu pääsääntöisesti yrityksen tai yhteisön etua edistäväksi käytännöksi, mutta voitaisiinko tällaiseen malliin löytää jonkinlaista tehostinta?

Vastaus ollaan monessa yrityksessä ja yhteisössä löydetty toimivan mallin kautta niin, että hiljaista tietoa omaavat, pitkän linjan ammattilaiset ollaan siirretty raskaista tai enemmän rasittavista kenttätehtävistä asiantuntijatehtäviin  ja enemmän suunnittelua sekä opastamista vaativien tehtävien pariin. Tai, näin ainakin toivoisi olevan. Ainahan asia ei tietenkään näin ole, mutta niiltä osin kuin on, voidaan melkein kautta linjan todeta, että hiljaisen tiedon, osaamisen ja ymmärryksen eteenpäin siirtäminen on toimiva malli, jonka muuttamiseen ei mahdollisesti ole mielekästä lähteä.

Screenshot_2020-06-20 working man - Google Search

Mutta kuinka paljon yrityksissä ja eri yhteisöissä, sekä työpaikoilla ollaan todella satsattu hiljaisen tiedon omaavien tahojen kouluttamiseen pedagogisista lähtökohdista? En tiedä montaakaan työyhteisöä jossa tämä olisi käytäntönä.

Mutta ajatelkaapa – kuinka kovaa dataa ja pehmeää, hiljaista tietoa saataisiin mahdollisimman tehokkaasti hyödynnettyä, jos hiljaisen tiedon jalostunut osaaminen tulisikin pedagokisen osaajan kautta noviisille tai jo vuosia työskennelleelle osaajalle.

Miettikääpä, jos hiljaisen tiedon kantaja olisikin oman kouluttautuneisuutensa ja osaamisensa eteenpäinviemisen ammattilainen! Voisiko se toimia? Vai olisiko pedagogian ymmärtämisestä sittenkin haittaa hiljaisen tiedon eteenpäin siirtymisessä? Tämä on varmasti omalta osaltaan persoonallisuuskysymys; asioiden lähestymisen tapa, ja eteenpäinviemisen tapa ovat erilaisille persoonallisuuksille ja persoonallisuuspiirteille omanlaisiaan menestystarinoita, mutta samalla myös omanlaisiaan kompastuskiviä.

Screenshot_2020-06-20 consulting - Google Search

Valitettava tosiasia edelleenkin on, että hiljaisen tiedon liikkuminen, laajalle leviävä iso kokonaisuus ei ole sellaisenaan kaikkien saatavilla.

Jostain kumman syystä nähdään, että intuitio, yhteisöllinen ymmärtäminen, voimavarojen kokonasvaltainen hyödyntämisen kyky ei ole merkittävässä osassa työyhteisön isoa kuvaa. Vuoropuhelua työntekijöiden, osaajien, ammattilaisten, lähiesimiesten sekä johtavan tahon välillä tarvitaan. Työyhteisön voimavarat ja voimavarojen hyödyntämisen keinot – ovat pitkälti riippuvaisia siitä, johdetaanko työyhteisöä voimavarojen ja toimivien ratkaisujen keinoilla vaiko vaatimusten ja ongelmien ehdoilla.