..on totta.

Tänään herättyäni uuteen päivään tein, kuten kaikkina muinakin aamuina herätessäni uuteen päivään. Sammutin herätyksen, sytytin valot. Katselin hetken aikaa kattoa ja nousin ylös. Sitten kipusin alakertaan, jossa vaimoni nukkui sohvalla. Koirat olivat piirittäneet vaimon niin, että vaimo ei jalkojaan voinut liikuttaa ilman, että koirat putoaisivat. Alma – kissalla on juoksut ja se huutelee ”oh no!” jossain syrjemmällä talossamme. En kiinnitä siihen huomiota, ettei se luule mitään väärää. Sitten minä keitin kahvia ja valmistin kaurahiutaleista tuorepuuroa. Join muutaman ison lasin vettä ja odottelin, että kahvi valmistuu. Nuorempi koiramme Elli tulee urraamaan jalkoihin. Minä otan kahvia ja nousen takaisin yläkertaan tietokoneen ääreen lukemaan päivän lehdet ympäri maailman. Ulkona on vielä pimeää ja vettä hieman vihmoo. Taitaa olla syksyäkin syksyisempi syksy.

Tällaisina aamuina minä en oikein saa kiinni aamun lehdistä. Olin hieman hömelösti laittanut vahingossa kellon soittamaan jo 4.20, kun tarkoitukseni oli herätä vasta kello 5. En tiedä tarkkaan miten siinä onnistuin, mutta heräsin hyvinkin pirteänä herätyskelloni lempeisiin melodioihin.

Aamupalan jälkeen käyn vessassa, pesen hampaat, menen suihkuun. Suihkun jälkeen kampaan hiukseni, pesen hampaani toiseen kertaan ja katselen hetken aikaa itseäni peilistä. Hiuksissani on harmaata muutamien hiusten verran, mutta toisaalta – niin on parrassanikin. Ehkä ne sitten mätsää paremmin. Olen alkanut jälleen lukemaan kirjoja. Minulla on siinä mielessä kummallinen pää, että aina kun pitäisi tehdä jotain muuta, alan minä lukemaan kirjoja. Ja silloin kun minun pitäisi alkaa lukemaan kirjoja, alan minä kirjoittamaan siitä kuinka minun pitäisi tehdä jotain muuta kuin lukea kirjoja. Nyt minun pitäisi todellakin tehdä jotain muuta, mutta en ehdi.

Lähden töihin. Autotiet ovat märkänä. Ei ole kiire. Minulla on hyvin aikaa. Työpäivä on vain työpäivä. Ei sen kummempaa. Töiden jälkeen tulen kotiin. Vaimoni on kotona ja huutelee minua pitkään yläkerrasta. En vastaa ennenkuin olen käynyt vessassa, ettei se opi minun vastaavan heti kun se huutaa. Annan sen huudella hetken. Sitten se tulee alas ja keittää minulle kahvia. Sitten minä juon kahvia ja istun koneella miettimässä mitä tekisin. Menen nukkumaan päiväunet, koska on perjantai. Jos olisin nuori, alkaisin juomaan pohjia, mutta koska olen keski-ikäinen, menen minä päiväunille. Ennen päiväunia kuitenkin rikon sen verran kaavaa, että juon kahvia. Saa päiväunetkin sitten vähän vastusta. Lassista en ole kuullut aikoihin. Pitäisi ottaa siihen yhteyttä. Joskus nähtiin päivittäin – ja sitten me molemmat hommattiin perheet. Sen jälkeen yhteydenpito on vähentynyt. Ollaan kuitenkin tänäkin vuonna pidetty yhteyttä, joten ostan Lassille konjakkia joululahjaksi. Juokoon sen jos haluaa. Se on vähän niinkuin jokavuotinen rutiini.

Selasin kaikki seuraamani some – alustat läpi. Ei kummempaa. Politiikasta on tehty kaiken ratkaiseva laite, ja se kyllä tiedetään mitä siitä seuraa. Sitten minä vain olin. Istuin, makasin ja vain olin. Kun mietin, että mitä kaikkea vain olemalla saa aikaan niin päädyn väistämättäkin niihin aikoihin kun minä olin vain paljon aktiivisempi olija. Kiertelin yökaudet Tampereen katuja ja tarkkailin ihmisten elämää – mutta samaan aikaan myös kirjoitin siitä mitä näin. Se oli kyllä hyvää aikaa kun sai vain olla ja ihmetellä ihmisten elämää. Silloin olin kai kaikista lähimpänä sitä mitä minä olen aina halunnut olla. Runoilija. Mutta ehkä sekin aika vielä tulee. Mitä kenkumpaa tai mitä tyhjempää arki on, sitä helpommin lähtee luomaan arkeen mielekkyyttä. Sellainen on ainakin minun mieleni, mutta toisaalta – siinä taitaa olla myös sosiaalisen median yhteinen mieli. Täysin tyhjiä mieliä, jotka ovat ”luomassa” jotain hienoa tunnekokemusten oheen mukavilla pienillä gif – animaatioilla. Ja se on sitten mielletty jotenkin mieltä avaavaksi, tai mielensisältöä ruokkivaksi elämäksi. Kuinkakohan pettyneitä tämän ajan ihmiset ovat elämäänsä kuolinvuoteillaan? Enkä minä tiedä miksi tämä asia ottaa koville, mutta pelkään pahoin kyynistyväni tämän ajan ilmiöiden keskuudessa. Tai kenties sosiaalinen media tekeekin kaikkien pienten ihanien gif – animaatioidensa kautta elämästä jonkinlaista, eikä elämä ole ollenkaan sellaista. Kenties nuo animaatiot ovatkin vain mainoslauseita mainosikkunoissa elämästä ja siksi juuri vaikeita hyväksyä minulle. Ehkä tämäkin on jollain tapaa sidoksissa sen kanssa, että olemme antaneet liikaa valtaa helsinkiläisille.

Kävin internetissä hetken keskustelua siitä, kuinka nuorisojengit pelottavat ihmisiä Tampereella. Pohdin ääneen, että olisiko ratkaisuna mahdollisesti sellainen hyvä, että nuorille ihmisille langetettaisiin ulkonaliikkumiskielto. Mietin tähän jatkoksi, että sehän tarkoittaisi sitä, että vanhemmat jäisivät pois työelämästä. Takaisin kotiin. Takaisin oman perheen luokse. Se kenties olisi aika hankalaa toteuttaa, mutta samaan aikaan varmaan ratkaisisi paljon. Kun vanhemmat olisivat kotona kaikki päivät pitäisi jokaisen heistä viljellä peltoa ja kasvattaa lapsia sekä lihakarjaa. Siinä ratkeaisi moni ongelma, mutta ehdottomasti se, miten lapsia nykyään kasvatetaan. Sittenkö ne ”nuorisojengien” asiaa pelkäävät ihmiset olisivat onnellisia? No sitten varmasti, koska silloin meillä kaikilla olisi oma farmi kanoineen ja lehmineen. Pihalla haukkuisi yötä päivää suomenpystykorva ja purot solisisivat purotaimenten laitumina. Kukaan ei valittaisi yhtään mitään, koska ei olisi mitään mikä menisi vikaan. Kaikki olisi hyvin. Pakko on kuitenkin miettiä, että miksi ihmeessä me emme alunperin jääneet tuohon onnelaan silloin joskus 100 – 150 vuotta sitten. Osasyy on varmasti helsinkiläisissä mutta isompi syy lienee naisissa. Naiset eivät enää halunneet elää elämäänsä pyykkärin ja lapsi-, sekä lypsykoneen asemassa vaan näkivät, että elämässä on mahdollisesti jotain muutakin elettävänä. Nykyisellään ollaan kuitenkin ainakin osittain palaamassa siihen suuntaan, jossa niin miesten kuin naistenkin elämä on viemässä vapautuneisuuden aikakautta twerkkauksen ja erilaisten pikkuanimaatioilla koristeltujen tunnesomepostausten varjolla kohti sitä plantaasiajattelua – ja elämää, jossa kaikki mitä meillä on heti kun tarvitsemme käsissämme – riittää meille. Kaikki muu on merkityksetöntä koska kaikki muu ei ole helposti hallittavissa. Niin toimii ajattelu, jota tuotetaan aivoilla, jotka saavat kokemuselämyksensä vartalon tunnekokemusten, tunnelämysten ja aistien kautta myös silloin, kun aistittavat asiat eivät ole nautinnollisia. Eikä ole yhtään ihme, että aistinautinto mielletään harvinaisuudeksi. Ne ehkä ovatkin ajoittaisia mukavalta tuntuvia kokemuksia arjen raadollisuudessa. Mahdollisesti hyvää ruokaa, hyvää juotavaa, hyvää seksiä, hyvää musiikkia, hyvä elokuvakin. Näiden asioiden muuttuminen jatkuvaksi olemiseksi tai tekemiseksi tekisi näistä asioista turhauttavaa ja pakottavaa. Jotain mistä ei voi millään tavalla nauttia. On kysyttävä – että olemmeko me matkalla siihen? Vai tekeekö sosiaalisen median ja todellisuuden sekoittuminen tässäkin tenän?

Oli miten oli. Jos jokin on varmaa niin se, että syksy on tullut ja se näkyy kotona sekä kodin ulkopuolella. Asioista syntyy helpommin skismaa, koirien ulkoiluttaminen käy voimille. Tuntuu siltä, että nukkuukin vähän huonommin, kun on koko ajan pimeää. Mutta toisaalta sitten taas Joulu on kohta. Valon juhla! Aikaa jolloin normaalisti kaikki on aivan hiljaista, lumi leijailee maahan suurina hiutaleina ja aamuisin pihaan on ilmestynyt yksittäisiä jäniksen jälkiä puhtaalle hangelle. Punatulkut nokkivat lyhteitä keittiön ikkunan takana. Näin minä muistan lapsuuteni jouluaamut mummulassa. Ja ne joululaulut. Niihin tulee nykyään puistatus jo heinäkuun lopulla, kun ne ensimmäistä kertaa alkavat soimaan samalla kun etsit lähisupermarketin leipähyllyltä gluteenitonta leipää. Tosiasiassahan viimeiset kymmenen vuotta tuntuisi joulu olleen musta, eikä kynttilät juuri märkää nurmikkoa valaise. Pihakin on aidattu, että koirat eivät juokse auton alle, joten ei tänne jäniksilläkään ole asiaa. Punatulkkua en ole nähnyt sitten yhdeksänkymmenluvun alkuvuosien, ja mummukin asuu nykyään kerrostalon neljännessä kerroksessa. No, onneksi meillä on kotona kaksi koiraa taas. Ja kohtapuoliin alkava keittiöremontti. Ei sitten ihan niin kamalan paljon ota päähän kaiken ympärillä olevan politisoituminen.

Ansaittu minuus.

Työyhteisöissä tiedetään usein tekijöiden persoonallisuudesta enemmän kuin on tavallista. Työkaverin ja työyhteisön kanssa vietetään keskimäärin enemmän aikaa kuin osan perheenjäsenistä kanssa. Ei olekaan poikkeuksellista, että tämä kostautuu mm. perheen sisäisinä ristiriitoina loma-aikoina tai juhlapyhien aikaan. Yhtälailla työyhteisöissä, yrityksissä ja yhtiöissä ollaan perin selvillä siitä, mikä on kunkin osaajan ”ansaittu minuus”.

Screenshot_2020-06-21 workplace – Google-haku

Ansaitulla minuudella tarkoitan tässä kohtaa työyhteisön tiedossa olevaa persoonallisuutta, jonka kautta erikoisosaaminen, ammatillinen osaaminen saattaa jäädä persoonallisuuden jalkoihin. Tämä persoonallisuuden osa-alue on hämmentävä, koska valtaosalla meistä työssäkäyvistä aikuisista ihmisistä on työminän ohella myös kotiminä, arkiminä, vapaaminä sekä monen kaltaisia erilaisia minuuksia. Ansaittu minuus työelämässä on omalla tavallaan jonkinlainen jatke persoonallisuuden sille osalle, jonka varassa me toimimme kyllä ammattilaisina, mutta joka myös toimii suojautumiskeinona – defenssinä sille, mitä yritämme piilottaa työminä-nimikkeen alle.

Näkevätkö esimerkiksi työyhteisön muut jäsenet meistä tämän ansaitun minuuden useammin kuin esimerkiksi työminän? Tämä on mielenkiintoinen ajatusleikki. Ansaittu minuus työyhteisössä on valtaosin kuitenkin kollaasi minusta, jonka työyhteisön jäsenet ovat minulle antaneet. Ei siis niinkään mitään sellaista, joka kuvaisi minua osaajana tai oman erikoistumisalani asiantuntijana.

Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Me olemme kaikki kuitenkin sosiaalisia olentoja, joita määrittää toivomustemme lisäksi, uskomuksemme, pelkomme, halumme, intuitiomme ja aiemmat kokemuksemme. Yhtäkkiä saatammekin huomamata, että me emme tosiasiassa tunnista tai tunne lainkaan ympärillämme olevia ihmisiä, vaan meillä on vain mielikuva siitä, keitä nämä ihmiset todella ovat! Jokainen meistä on kuitenkin moniääninen, eri persoonallisuuksien/luonteenpiirteiden ja elämänalueiden polyfonia.  Useimmiten luulottelujen yhteentörmäys tapahtuu työpaikalla niissä kohdin, kun astutaan sen näkymättömän rajan yli, joka menee eri osaamisalueiden välillä.

Screenshot_2020-06-21 supervisor – Google-haku

Ei ole myöskään täysin poikkeuksellista, että esimies – alaissuhteessa tapahtuu ansaitun minuuden ja työminän suhteen sekaannuksia. Tämä on huolestuttava tilanne. Mikään ei vie työyhteisöä huonompaan suuntaan, kuin se, että esimies-alaissuhteessa tapahtuu epätyypillistä tasaveroistumista. Tämä ei siis missään nimessä tarkoita, etteivätkö esimiehen ja alaisten välit voisi olla ystävälliset tai asialliset, mutta kovin läheisten suhteiden tai samankaltaistumisen kautta tapahtuva siirtymä esimies-alaissuhteessa johtaa useimmiten katastrofaaliseen tilanteeseen juuri alaisen kannalta.

Etenemisen esteenä onkin useimmiten juuri ansaittu minuus, joka ylittää työntekijän työminän olemassa olon esimiehen näkövinkkelistä. Esimiehen ja alaisen välinen ystävystyminen on aina ongelmallista. Vaikka kyseessä ei sitten olisikaan ystävystyminen sanan varsinaisessa merkityksessä, on tämä valtaosassa tilanteita tuhoon johtava tie. Sama pätee myös siihen, että työntekijän ansaittu minuus menee esimiehen silmissä työntekijän ammattiminuuden tai työminän edelle. Tällöin tilanne pitää useimmiten purkaa uudelleen alkutilanteeseen ja selvittää työyhteisön sisällä, että miltä osin työyhteisön moniäänisyys on johtanut ristiriitatilanteita mahdollistavaan olomuotoon.

doctor-and-business-man

Useimmissa tapauksissa työyhteisöä kannattaa tarkastella ulkoapäin, niin sanotusti kolmannesta persoonasta. Mikä on perustyön tekemisen merkitys työyhteisölle kokonaisuutena ja mitä edustavat kaikki työyhteisön osaajat työyhteisölle yhdessä ja erikseen. Muistettava on myös se, että osa työyhteisön sisäisistä porteista on tarkoituksella avoinna ja osa taas tarkoituksella lukossa.

Lopputulema työyhteisön saumattomalle toiminnalle on, että työlle on tekijänsä. Ja työlle on tarkoituksensa. Jokaisella tekijällä on oma paikkansa ja tarkoitus työlle syntyy työn perustehtävien toteutumisen kautta.

 

Jumittavatko voimavarat?

 

Screenshot_2020-06-20 osaaminen – Google-haku

 

Voimavarat yleensäkin, ovat mielenkiintoinen aihealue, joka tavallaan kaipaa tarkastelua sellaisenaan – voimavarojen hyödyntäjien näkökulmasta. Tarve voimavarojen käyttöön taas lähtee voimavaraisuudesta ja innovatiivisuudesta hyötyvän tahon näkökulmasta. Aina ei ole itsestään selvää, kumpi edustaa kumpaa, mutta lopputulos on – että rajankäyntiä näiden kahden eri tahon välillä varmasti on. Voimavarat itsessään ovat yksilön sisäinen kokemus hallinnasta ja hallinnan suuntaamisen potentiaalista. Toisinsanoen – mielenkiinnon, osaamisen ja haasteiden yhteensovittavasta kokemuksesta. Mielenkiinto, osaaminen ja itsensä haastaminen luovat kaikilta osin pohjaa sellaiselle tosiasialle, kuin sisäinen motivaatio. Sisäinen motivaatio taas toimii pitkäjänteisen työskentelyn airueena ja hyödyntää polttoaineenaan muutakin kuin ulkoisia motivoivia palkkioita. Nämäkin ovat tärkeässä asemassa, ja niiden merkitystä ei sovi väheksyä, mutta palkkiojärjestelmän rakenteeseen kannattaa panostaa.

Screenshot_2020-06-20 Mielenkarttapalvelut - Etusivu

Hyvät ratkaisut eivät nykyisenlaisessa työskentelyssä juurikaan painotu ylhäältäpäin johtamiseen – vaan pidättäytyvät vahvasti asiantuntijuuteen perustuvassa, osaajien johtamisessa. Voimavarojen hyödyt tulevat nähtäväksi parhaiten ja tehokkaimmin juuri silloin, kun työskentely tapahtuu huomioiden osaajien motivaatio, osaamisen erityspiirteet ja olosuhteet, joissa työnteko on optimaalista. Työnjohdon osaamisen painotus onkin nykyisellään voimavarojen, osaamisten, osaajien mielenkiinnon kohteiden ja perustehtävän yhteensovittamista oikeanlaisella palkkiojärjestelmällä, oikeissa, sopivissa tilanteissa.

Tässä kohtaa ei voi liikaa painottaa palkkion merkitystä, ohi aiemmin käytössä olleen ”keppi” – palautteen. Porkkana ruokkii paljon pidemmälle, kuin keppi. Positiivisen palautteen kautta, saavutetaan itseään ruokkiva voimaantumisen tila joka keskittyy ihmisen hyvinvointiin, vahvuuksiin ja voimavaroihin sekä näiden edistämiseen. Motivaation, erityisesti sisäisen motivaation vaaliminen ruokkii myös tarvetta saavuttaa ulkoisia motivaation lähteitä. Tässä kohtaa porkkanana toimiva palkkio – yhdistettynä oivaltavaan ja toimivaan palkitsemisen järjestelmään taas vahvistaa onnistumisen ja osaamisen erityispiirteiden suuntaamista yhä enemmän siihen suuntaan, mikä toimii ison kokonaisuuden eduksi. Kenties selkein ajattelun tapa voimavarojen merkityksessä on niiden samankaltaisuus minkä tahansa luonnollisen voiman tai luonnonvoiman kanssa. Joki tai virtaava vesi ei padottaessa pysähdy ennenkuin sen lähtöpiste on kokonaan valutettu kuiviin. Onkin siis järkevämpää uudelleenohjata virtaavan veden voimaa (voimavaroja) siihen suuntaan, jossa sen voima toimii hyödyn lähteenä.

Screenshot_2020-06-20 Henkilöstön kehittäminen YHTEISTYÖ-valmennus www skccc fi

 

Viinikanniemi.

Asia, josta varmaan kannattaisi näin Nokian asukkaana pitää näppinsä ja mielipiteensä erossa on Viinikanniemi. Se tuntuu juuri nyt jakavan ihmisten mielipiteitä todella rankasti. Itse en kuulu niihin Nokialaisiin, jotka vastustavat Viinikanniemen asunnoiksi, asuinalueeksi laittamista. Tosiasia on, että käytännössä koko tuo alue, Tervasuolta – Sorvaan ollaan jo asutettu. Ilman sen kummempaa huutoa. Itseasiassa, Viinikanniemen asuinalueeksi muuttamisen vastustamisen sijaan, olisi hyvä mieluummin pohtia sitä, että kun Nokian keskusta alkaa olemaan hiljentynyt, vastoin monien kuntalaisten toiveita, niin olisiko juuri ison tien varressa sijaitsevalla Tervasuo – Viinikanniemi alueella potentiaalia kasvattaa keskuuteensa jonkinlainen kauppa/palvelukeskittymä.

Tulee ehkä tavallaan yllätyksenä, mutta talouskasvun tien valitseminen tarkoittaa jatkuvaa talouskasvun tavoittelua. Asuinalueena Viinikanniemi on omanlaisensa, hienolla paikalla sijaitseva alue, joka varmasti tulee vetämään Nokialle varakasta väkeä. Varakas tai hyvintoimeentuleva väki tuo tullessaan Veroeuroja, palveluita ja haluttiinpa sitä tai ei – lisää kuntalaisia.

 

Screenshot_2020-05-31 Nokia City

 

Itse toivoisin, että jo valmiiksi asuinkäyttöön alustettu suunta Nokialla olisi yhä enemmän ja tehokkaammin asuinkäyttöön alustettu ja mahdollistaisi juuri palveluiden määrällistä lisääntymistä Nokian tuolla reunalla. Tämä ehkä itsessään mahdollistaisi myös sen, että Nokia ei enää niin selvästi olisi ohikuljettava kaupunki vaan enemmänkin kauttakuljettava kaupunki, jolla olisi kasvun ja kehityksen edellytyksiä yhä enemmän.

Toki ymmärrän myös Viinikanniemen asuinkäyttöön ottamisen vastustajia. Alue on lähellä erästä Nokian hienoimmista luontokohteista. Tarkoitan tällä Luodon saaren aluetta ja sitä ympäröiviä vesialueita.

Puheissa ollaan pohdittu myös Viinikanniemen lähisaarille vedettyjä siltayhteyksiä ja liikkumista helpottavien reittien luomista. En tarkkaan tiedä, ovatko nämä olleet vain puheita, ja jäävätkö nämä vain puheiksi.

Uskoisin kuitenkin, että laajentamalla Nokiaa enemmän tuolle suuntaa edistämme Nokian asemaa ja houkuttelevuutta ulkopuolelta tuleville palveluntuottajille ja tulevaisuuden veronmaksajille.

 

Nokia kehittyy..vai kehittyykö?

Nokia

Meitä Nokialaisia on tällä hetkellä noin 33 600 kappaletta. Asukasmäärämme kasvaa hitaasti mutta varmasti. Tosiasia on, että meitä pitäisi olla huomattavasti paljon enemmän, jotta vetovoimaisuutemme nousisi uusiin mittoihin. Nokia tarvitsee lisää asukkaita, yrittäjiä, asiakkaita ja veronmaksajia. Ainoa keino lisätä em. ryhmiä on tarjota kattava ja toimiva pohja, jossa on hyvä elää ja olla, mutta myös hyvät ja otolliset tulevaisuuden näkymät.

Nokian ongelma asukkaiden saralla ei ole aivan yksiselitteinen. Me olemme helposti ohikuljettava kaupunki – ja vielä toistaiseksi me jäämme vahvasti Tampereen, Ylöjärven, Pirkkalan ja monen muun lähikunnan varjoon.

 

NOKIAN KARTTA
Vielä toistaiseksi Ohikuljettava Nokia?

Nokian Kaupunkisuunnittelun ongelmana on, että isot tiet kulkevat Kaupunkimme ohitse, eivätkä niinkuin esimerkiksi Tampereella sen läpi. Samaa voidaan todeta melkeinpä minkä tahansa ison kaupungin kohdalla; kulkeminen tapahtuu Kaupungin kehityskeskittymän kautta, tai sen läpi.

Ajattelisin, että Nokian kaupungin laajenemisella on myönteisiä vaikutuksia väkimäärän kasvuun, mutta samaan aikaan myös palveluiden kehittymiseen. Tulevaisuuteen pitää kuitenkin pystyä katsomaan myös peruspalveluiden saralla.

Kenties keskustamme tai toissijainen ”keskustamme” siirtyy vuosien saatossa yhä enemmän Taivalkunnan -, Koskenmäki/Kehon -, Tervasuon – tai mahdollisesti jopa kolmenkulman suunnalle. Kenties, ja toivottavasti!

Itse olen näille näkymille täysin avoin ja odotan Nokian Kaupungin kehittymiseltä paljon. Mutta vaikka kaupunkimme keskusta liikkuisikin – suuntaan tai toiseen, on tämän hetken keskusta-asujien palvelut pystyttävä turvaamaan myös tulevaisuudessa.

Tulevaisuuden uskoa Nokialla lisää mielestäni ainakin Kolmenkulman yrityspuisto ja yritysten laajamittainen lisääntyminen alueella; näiltä osin tulevaisuus ei ihan kamala juttu tule olemaan.

Henkilökohtaisesti toivon, että Nokia kehittyisi Nokiana – yrittäjien ja yritysten asiaa edistämällä – asukkaiden tarpeet ja toiveet huomioiden sekä niin, että meillä olisi suunta kohti tulevaa – ei niinkään mennyttä kohti.

 

PERUSPALVELUT KUNTOON 

Nokian peruspalveluista merkittävimpiä menoeria tulevat edelleenkin jatkossa olemaan uusi terveyskeskus, koulujen uudelleenrakentaminen (homekorjaaminen) ja päivähoidon, sekä kotisairaanhoidon kehittäminen. Viimeisimmässä tulee edessä olemaan todella rankkaa puurtamista.

Aikaisempi kokonaisulkoistuspyrkimys Pihlajalinnan alaisuuteen oli huonompaan suuntaan mennyttä kunnallispolitiikkaa. Kokonaisulkoistuksen tarkoitusperät ovat edelleenkin hivenen auki, liittyen marssijärjestykseen, jolla kokonaisulkoistusta pyrittiin tekemään. Ensiksi oltiin kiinnostuneita itse palveluntuottajasta, ja vasta sitten alettiin selvittelemään palveluiden kattavuutta. Tähän ei terveyspalveluiden, lastensuojelun, vanhustenhuollon tai kotisairaanhoidon palveluissa tulisi enää mennä. Sen sijaan palveluita on kehitettävä juuri siihen suuntaan, jossa palveluita teetetään ja tuotetaan yhä enenevissä määrin, riittävällä resurssilla ihmisten koteihin – ja niille sijoille, joissa palvelu mahdollistaa vähäisellä resurssilla tuotetut laitos-/keskusmuotoiset palvelut.

Kokonaisulkoistuksen sijaan on suosittava siis ketteriä monituottajapalveluita, joissa päävetovastuu palveluiden tuotossa on julkisella palveluntuotannolla.

terveyskeskus Nokia
Nokian Entinen Terveyskeskus

Toki näiden palveluiden kuuluu vastata aitoon palvelun tarpeeseen; palveluntarpeen vähättelyllä saadaan aikaan ainoastaan monimutkaistuneita kuluja, monimutkaistuneita ongelmia ja tätä kautta lisääntynyttä palveluntarvetta, joka itsessään taas maksaa meille Nokian asukkaille enemmän.

TULEVAISUUS ON NUORISSA JA VERKOSSA.

On sanomattakin selvää, että tulevaisuuteen on mentävä isolla sykkeellä. Joko meillä on potentiaalia ja mielenkiintoa tulevaisuuteen tai sitten voimme yhtä hyvin heittää hanskat tiskiin jo nyt. Me tarvitsemme tulevaisuutta enemmän kuin tulevaisuus itsessään tarvitsee meitä – ja ainoa keino todella pärjätä tulevaisuudessa on hyödyntää tulevaisuuden tekniikkaa, ymmärrystä ja kouluttautuneita ihmisiä.

LANIT

Menneisyyteen meillä ei ole varaa enää palata, eikä tähän päivään voida oikein jäädä. Puheet siitä, että teollisuutta ja tekniikkaa säilyttävän kehittymisen pitää tapahtua meidän ehdoillamme ovat silkkaa huuhaata. Me tarvitsemme kilpailua, jossa kilpaillaan uusilla markkina-alustoilla, uusilla innovaatioilla ja uusilla tuotteilla sekä palveluilla. Toki vanhallekin teollisuudelle on tärkeä paikkansa, mutta se itsessään ei saa olla ainoa oljenkortemme.

Minä olen sanonut tämän aikaisemminkin, ja sanon sen jälleen. Tulevaisuutemme, kaikessa raskaudessaan on nuorissa ja nuorten kyvyssä hyödyntää osaamistaan ja kykyjään niin, että he pääsevät ”elämän syrjään” kiinni osaamisen, luoton, tunnustuksen ja parhaiden kykyjensä kautta!

Nokian kaupungin on siis panostettava nuoriinsa. Ja erityisesti niihin nuoriin, jotka haluavat mennä eteenpäin elämässään. On mahdollistettava kollektiivisia tietokonetapaamisia yhä tehokkaammin. On mahdollistettava terveitä, kehittäviä harrastuksia ja ennenkaikkea tarjottava pohja hyvän elämän alulle opintojen kautta.

Se minkä nuoret ovat ymmärtäneet jo vuosia sitten on verkkoalusteinen palveluiden tuotanto, palveluiden tarjonta ja liiketoimintojen lisäämisen mahdollisuudet.

nokian lukio

Se mitä tämä herättää tyypillisesti aikuisissa ihmisissä on useimmiten varsin pessimistinen ”mitä hemmettiä nyt taas!” – ajatus. Ja niin sen pitää ollakin! Sukupolvien välinen murros tapahtuu harvemmin täysin muitta mutkitta.

PALVELUT JOKO LUOVAT MARKKINOITA, TAI LAAHAAVAT NIIDEN PERÄSSÄ.

Ollaan esitetty, että yhteiskuntamme valuu maamme nykyhallituksen muassa tilanteeseen, jossa palvelut muuttavat veroja pakoon ulkomaille.

Ollaan esitetty, että ”ilmastonmuutoshömppä” ja liiallinen mukautuminen ajavat tehtaamme ja tuotantomme kiinaan, tai muihin maailman maihin, joissa vähät välitetään yhtään mistään. Ollaan esitetty, että jos me emme tee pitkäaikaista kovien arvojen politiikkaa – perinteinen teknologia, perinteinen teollisuus romuttuu isona kokonaisuutena Suomen talousalueella.

Nämä väitteet pitävät omalta osaltaan kaikki paikkaansa. Mikäli jatkamme sillä linjalla, jolla olemme jatkaneet kohta 40 vuotta.

Kehitys markkinatalouden saralla on – pidimmepä siitä tai emme – sellaista, jossa me olemme joko luomassa markkinoita, tai sitten seuraamassa niitä. Meidän ei pidä tyytyä siihen mitä meillä on. Meidän pitää mennä eteenpäin!

Jäämällä näille sijoille, jatkamalla uppiniskaisesti kilpailua ”perinteisen teollisuuden/tekniikan” saralla me päädymme lopulta kilpailemaan halpatuotannosta muiden halpatuotantomaiden kanssa – ja siitä ei todellakaan seuraa mitään hyvää palkkatyötätekeville, yrittäjille ja lopulta kansalaisille.

Samaa voidaan todeta tilanteesta meillä Nokialla. Me olemme joko luomassa jotain uutta ja ihmeellistä, tai sitten me seuraamme sitä, mitä tapahtuu kaikkialla muualla ja kuljemme perässä.

Oli miten oli – ensimmäinen askel tulevaisuuteen on otettava pian. Toistaiseksi tämän askeleen ottamiseksi ei tarvita isojakaan rahallisia satsauksia.

Tarvitaan kuitenkin aktiivista muutosjohtamista, uskallusta, rajoja rikkovaa toimintaa ja luottoa siihen, että tulevaisuus kantaa.

Menneisyydestä voimme ottaa oppia, mutta sinne me emme voi palata.

 

www.anttiolavisalonen.fi Jatka lukemista ”Nokia kehittyy..vai kehittyykö?”

Välipäivitys: Nokia, Mänttä-Vilppula ja Juupajoki. Tunnelmia nyt.

 

nokianvaakuna

Olen ottanut tähän aihealueeseen useasti kantaa. Mitä minä toivon Nokia, Mänttä – Vilppula, Juupajoen yhteenliittymäasiasta seuraavan? En tiedä. Minulla ei tosiasiassa ole minkäänlaista selvää kuvaa siitä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Se mistä juonnan ajatukseni, jotka siis – pääosin ovat vastaan em. liittymää, ovat kuitenkin lopulta vain yhdenlainen näköala tähän kuumaan aiheeseen, jota Nokian kaupungin sote – palveluiden ympärillä käydään. Minun kantani asiaan on, että en kannata yhteenliittymää. Ymmärrän kuitenkin, että asiassa on paljon ratkottavaa ja ratkaistavaa.

Se mitä minä toivon, että asiaa ratkottaessa huomioitaisiin olisi yhteiskunnallinen valveutuneisuus joka tämän asian ympärillä kohisee. On turha vedota siihen, että ratkaisut tehdään selvityksen pohjalta, asiantuntijoiden toimesta – kun käytännössä kaikki tieto, mitä asiaan liittyvistä epäkohdista, positiivisista puolista ja mahdolliseen palveluntarjoajaan liittyvistä kysymyksistä on kaikkien saatavilla jo valmiiksi internetissä, työpajoissa, paneeleissa ja useiden moniammatillisten ryhmien valmistelemissa paketeissa.

On hyvä tehdä selväksi, että minä en niinkään vastusta ulkopuolista palveluiden tarjoajaa. Minä vastustan epäreilua tilannetta johon tällainen ulkopuolinen palveluntarjoaja ajaisi esimerkiksi sote – palveluissa työskentelevien ihmisten tilanteen. Pelkästään se tosiseikka, että palkat tulevat putoamaan reilusti sote – palveluissa työskentelevien ihmisten kohdalla on mielestäni epäreilu tapa tuottaa palvelua Nokialla. Eikä tässä puhuta mistään pienestä pudotuksesta; pahimmillaan puhutaan vuositulojen pudotuksesta, joka vastaa noin. 6000e:a. Se ei ole mitenkään mahdollista, siihen meillä ei ole varaa kaupunkina, kuntana eikä varmastikaan kenenkään kohdalla – henkilökohtaisesti.

Tiedän, että tämä kuulostaa itsekkäältä ajatukselta; itsehän työskentelen Nokian kaupungin sote – palveluissa sairaanhoitajana. Mahdollinen palkan alennus koskisi siis juuri minua. Kyllä. Se on täysin itsekästä puhetta.

Minä ja ne muut, joiden palkkaa tämä koskee, ja jotka eivät halua, että heidän palkkaansa esimerkiksi vuositasolla lasketaan 4000 – 6000e, ovat siis itsekkäitä.

Olenkin sitä mieltä, että minulta pitäisi ottaa vähintäänkin perhe pois, lapset ja auto pois ja koti pois – puhumattakaan lemmikkieläimistä – koska minä en pysty näistä  6000e vuodessa pienemmällä palkalla enää huolehtimaan.

Enää tästä kuviosta ei puutu kuin se, että Saul Schuback palkataan Nokian Kaupungin väestökoordinaattoriksi puhumaan heikommasta aineksesta.   

Kuten olen aiemminkin maininnut, vaikkakin hieman poikkitelaisesti puoluekantaani nähden – Selvitys on mielestäni ihan ok. Puoluekantani kuitenkin tämänkaltaisen, omien aivojen käyttämisen mahdollistaa. Siitä syystä olen ylpeä puoluekannastani!

Riippumatta tästä kysymyksiä jää kuitenkin auki. Voidaanko esimerkiksi selvityksen jälkeiseen pyyteettömyyteen ja riippumattomuuteen luottaa? Ja ei – en minäkään järin mielissäni ole siitä, että selvitys tulee maksamaan hitokseen paljon. Meiltä kaikilta Nokialaisiltahan sekin on pois.

Lähinnä minua kiinnostaa, että mitä tahoja asiassa tullaan sote – palveluiden järjestämistä koskevissa asioissa kuulemaan. Toisinsanoen- onko selvitysprosessi talouden-, politiikan vai sotepalveluasiantuntijoiden – vaiko näiden kaikkien tarjoamiin lähtökohtiin nojaava? Mikä painaa selvityksessä siis eniten?

Sen verran olen saanut infoa asian tiimoilta, että ” – – selvitys lähtee Nokian kaupungin asukkaiden edusta. Talous on yksi osa-alue, toinen on työpaikat täällä, ja kolmas on ne palvelut – -” ja, että ”virkamiestaho kaupungilta ja ulkopuolinen asiantuntija.”

Miksi nämä olisivat siis ongelmallisia vastauksia? Koska asiaa ollaan mediaan vuotaneiden tietojen perusteella valmisteltu jo marraskuulta. Tai silloin ollaan oltu yhteyksissä Mänttä – Vilppula, Juupajoen suuntaan ja esitetty kiinnostumista/halukkuutta yhteenliittymistä kohtaan.

Tämä ei muuten olisi ongelmallista – mutta, demokratiaa tuntevana ihmisenä on pakko kyseenalaistaa tapahtumien järjestys.

Demokratiassa järjestys pitäisi mielestäni olla sellainen, että ensin järjestetään selvitys ja sitten ollaan kiinnostuneita mahdollisista yhteenliittymän suuntaviivoista – ei niinkään toisinpäin.

Minusta tämä kuulostaa juuri tästä syystä poliittiselta peliltä ja poliittisten tahojen ajamalta asialta, eikä niinkään julkisuuteen annettujen tietojen perusteella tehtävästä selvityksestä.

Loppukaneettini tälle blogimerkinnälle olkoonkin seuraavanlainen:

Minä kannatan vahvaa palveluiden monituottajamallia. Sellaista, jossa palveluita tuotetaan kunnan/maakunnan, isojen yksityisten yritysten ja pienten motivoituneiden palveluntuottajien toimesta.

Minä en kannata monipoliasemaa palveluiden tuotannossa; vaihtoehtoja pitää olla!

Oli palveluntarjoajamme Nokian Kaupungin sote – palveluiden osalta kuka tahansa tulevaisuudessa, tulee sen vastata aidosti palvelunkäyttäjien tarpeeseen.

Tämän hetkiset askelmerkit eivät puhu sen puolesta kovinkaan lupaavaa – että nyt kaavailtu palveluntuottaja välttämättä yksin, monopoliasemassa ollessaan tulisi palvelunkäyttäjien tarpeeseen vastaamaan.

Oli lopputulos siis mikä tahansa – on meillä kaikilla peiliin katsomisen paikka edessämme.

Nyt eteemme hahmotellut suuntaviivat kertovat meille kaikille jotain siitä todellisuudesta, joka on vasta aluillaan.

Tällaisen yhteiskunnanko me haluamme?

Demokratiassa meillä on mahdollisuus vaikuttaa asioiden kulkusuuntaan.

Vaaditaan siis selityksiä yhdessä. Vaaditaan päättäjiltämme aitoa tietoa siitä, mihin meidän verorahamme menevät ja mitä heidän päätöksistään meille seuraa. 

Toivotan onnea ja jaksamista kaikille kuntalaisille, päättäjille ja viranomaisille.

Valitkaa kaikilta osin paras mahdollinen tulevaisuus Nokian Sote – palveluiden tuottajaksi. Älkää kiirehtikö, antakaa asiallisesti arvokasta tietoa meille Nokialaisille – kertokaa mitä oikeasti tapahtuu ja ennen kaikkea – pysykää sanomistenne ja kuntalaisten asian ajajina ja hyvinvoinnin takaajina! Kukaan meistä ei halua muistaa teitä yhden helvetin huonon päätöksen tekijöinä.

Ja muistakaa se kaikista tärkein:

Me ansaitsemme parempaa.

 

Anttiolavi Salonen

Nokia.

Hoitajien Ylityökielto vaarantaa potilasturvallisuuden?

hoitotyö 3

 

Eilen tuli jälleen kerran hieraistua näin sairaanhoitajamiekkosena silmiään, kun Suomen suurimman sairaanhoitopiirin Johtava Ylilääkäri Petri Bono totesi, että

”Kunta-alan ylityö- ja vuoronvaihtokielto voi vaarantaa pitkittyessään potilasturvallisuuden – -”.

Pitäisikö jättää tämä nyt hautumaan tähän hetkeksi.

Vai toistetaanko vielä kertaalleen se mitä Johtava Ylilääkäri Petri Bono totesi?

”Kunta-alan ylityö- ja vuoronvaihtokielto voi vaarantaa pitkittyessään potilasturvallisuuden”.

Puolitoista päivää YLITYÖ – ja VUORONVAIHTOKIELLOSSA (ei saa teettää lisätyötä toisessa toimipisteessä, esim. sijaisena.) ja potilasturvallisuus vaarantuu?

No, mitenkäs se nyt olikaan niiden palkankorotusten kanssa?

Kieltämättä aika arvokasta työtä me hoitohenkilökunnan jäsenet teemme, jos YLITÖILLÄ ja VUORONVAIHDOILLA (ei saa teettää lisätyötä toisessa toimipisteessä, esim. sijaisena.) pidetään ihmiset turvassa, kunnossa ja elossa.

Kyllä tässä nyt taas koetellaan Hoitoalan ihmisten kiltteyden ja vastuuntunnon rajoja.

Tosin, tämähän ei ole millään tavalla uutta. Vuonna 2007, kun me hoitoalan ihmiset uhkasimme lakolla, syytettiin meitä ahneiksi, pikkusieluisiksi ja ennenkaikkea potilaiden hengen, turvallisuuden ja terveyden vaarantaviksi, lihaviksi – ja ennenkaikkea liian pienellä koulutuksella, liikaa vaativiksi työntekijöiksi. Muistaakseni vuonna 2007 KOKOOMUS lupaili tuntuvaa palkankorotus – mikä ei koskaan sitten tapahtunutkaan.

Tapahtui kuitenkin seuraavaa; 

– Vuonna 2008 Jyrki Katainen vaatimalla vaati, että suomeen pitää luoda 1,8miljoonalle ulkomaalaiselle työpaikkoja. Tällä pohjustettiin uutta matalapalkka-alaa, johon esim. Juhana Vartiainen on myöhemmin ottanut vahvasti myönteisen kannan.

– Vuonna 2011, pääosin Kokoomuksen ja Jyrki Kataisen aloitteen pohjalta suomeen tuotiin Filippiiniläissairaanhoitajia tekemään ahneiden ja uhmakkaiden suomalaissairaanhoitajien työtehtäviä.

– Vuonna 2013 – 2014 Filippiiniläissairaanhoitajat olivat valtaosin kadonneet sairaanhoitotyötehtävistä, koska työnantajapuolen tarjoama  toimeentulo em. filippiiniläissairaanhoitajille oli (heikomman työehtosopimuksen varjolla) huonompi kuin kotimaisilla sairaanhoitajilla. Tätä ei oltu osattu odottaa; Filippiiniläissairaanhoitajat osasivatkin lukea ja keskustella suomalaisten sairaanhoitajien kanssa työehtosopimuksen sisällöstä!

– Vuosina 2013 – 2018 suomeen työskentelemään jääneet filippiiniläissairaanhoitajat ovat nyttemmin pääosin kelpuutettuja yksityisten terveysjättien lähihoitajiksi ja laitosapulaisiksi. Ja kuten arvata saattaa – heikommalla toimeentulolla kuin suomalainen lähi/perushoitaja tai laitosapulainen.

 

Mitä me siis tästä opimme?

Olisi ainakin hyvä muistaa, että vaikka kokoomuksen vaakunaan aina vaalien alla ilmestyykin sirppiä ja vasaraa tai melaa, tietokoneruutua, hirttoköyttä, partaterää… ihan mitä tahansa – niin ei. Kokoomus ei aja työtätekevien asiaa. Mutta koska Kokoomusta ei ihan kaikesta voi syyttää, niin meidän kannattaa nyt palata perustavanlaatuisen kysymyksen äärelle;

Mikä on ihmisten terveyden hinta? Onko se sellainen, jonka ylläpitämiseksi hoitajien pitää tehdä jatkuvasti ylitöitä, tai vaihdella toimipisteitä – jotta tarvittavat työtehtävät tulisi tehtyä?

Mikä on ihmiselle tarjottavan potilasturvallisuuden hinta? Onko se jotain sellaista, jonka ylläpitämiseksi hoitajien pitää tehdä jatkuvasti ylitöitä, tai vaihdella toimipisteitä – jotta tarvittavat työtehtävät tulisi tehtyä?

Mikä on ihmisen hengen hinta? Ja kenen vastuulla se on? Onko se yksittäisen työntekijän vastuulla? Työntekijän jolta edellytetään jatkuvaa joustoa työajan suhteen, ylitöiden muodossa, tai työntekemisen suhteen toisessa toimipisteessä vain, koska työresurssi halutaan pitää minimissä?

Vastaus näihin kaikkiin on; ei. Työntekijän vastuulla on tehdä työnsä niin hyvin kuin hän pystyy. Vastuu ei myöskään ole esimiehellä, eikä yksikön johtajalla.

Heidän tehtävänsä on resurssoida parhaan kykynsä mukaan työntekijöitä kentälle tekemään tätä tärkeää työtä.

Vastuu tästä kaikesta on lopulta siinä – miten me näemme koko SOTE – kentän merkityksen.

Jos ratkaisu vuodesta toiseen on, että säästöä luodaan tekemällä vääryyttä, jättämällä hoitamatta, siirtämällä vastuuta työntekijöiden niskoille niissä kysymyksissä, joihin vastaaminen on työntekijän ihmisarvoa, itsemääräämisoikeutta ja ammattitaitoa halveeraavaa, niin silloin meillä kenelläkään ei ole hyvä olla.

Me hoitotyötä tekevät ihmiset emme paljoa pyydä.

Me vastaamme ihmisten hyvinvoinnista, ihmisten terveydestä ja kaikkien julkisuuteen levinneiden asiantuntijalausuntojen perusteella myös ihmisten hengestä.

Eikö se ole riittävä syy vaatia ansaittua arvostusta yhteiskunnassa?

 

 

Anttiolavi Salonen, 

www.mielenkartta.com

Hyvät, Pahat, Rumat ja Digitalisaatio

Nokia

 

Elokuvassa Hyvät, Pahat ja Rumat keskitytään kolmen päähenkilön profiileihin. Hyvä on henkilöhahmo nimeltään Blondi, joka myös miehenä ”vailla nimeä” tunnetaan. Paha on palkkatappajana kunnostautunut ”enkelisilmä” ja Ruma on Blondin avustajana toimiva Tuco Benedicto.

Elokuvan alkua luonnehtii kenties parhaiten se kuinka Blondi ja Tuco huijaavat virkaatekeviä ihmisiä ja tekevät näin rahaa.

Koska Ruma, eli Tuco – on viranomaisten haluama rikollinen, toimii Blondi Tucon pidättävänä tahona – saaden näin Tucon pidätyksestä kuuluvan palkkion itselleen. Blondi kuitenkin lopulta pelastaa Tucon likimain varmalta hirttokuolemalta, jonka jälkeen Tuco ja Blondi jakavat pidätyksestä saadut rahat keskenään.

Mutta mitä tällä on tekemistä Digitalisaation kanssa?

Ei varmastikaan paljon mitään. Mutta tarinana Digitalisaation hyödyntäminen ja hyödyntämiskohteiden kohdentuminen työtätekevän väestön hirttosilmukaksi on temaattisesti varsin samankaltainen. Meillä on taho, joka kantaa etsityn tai jo ennelta tiedetyn tahon – Ruman, tai kenties tässä tapauksessa Työtä tekevien ihmisten ryhmän estradille. Työtätekevälle väestölle ollaan lueteltu erinäinen syntilista, josta johtuen työtekevä väestö tuomitaan menettämään itsemääräämisoikeutensa, mahdollisuus tehdä työtä sellaisella palkalla, jolla perheensä ja itsensä voi elättää ja myös usko tulevaisuuteen, koska syyttävän tahon suunnitelmissa on lisätä vastakkainasettelua kansan itsensä sisällä niin, että työtätekevän ja työtätarjoavan väestön sukset menisivät mahdollisimman paljon ristiin, ellei sitten jopa solmuun asti.

Nyt on hyvä huomauttaa, ennenkuin pääsemme tämän pidemmälle, että minä olen Digitalisaation vankkumaton kannattaja. Näen paljon mahdollisuuksia, joilla ihmisten tekemää työtä voidaan Digitalisaation kautta kehittää yhä tehokkaammaksi, toimivammaksi ja tuottavammaksi. Olen ammatiltani hoitoalan ammattilainen ja uskon, että erinäisten digitalisaatiovälitteisten apuvälineiden kautta juuri hoito-, hoiva- ja erityis/erikoishoitotyön osa-alueet tehostuvat huomattavasti, kun digitalisaatiota vain opitaan käyttämään osana hoitotyön arkea.  Sama pätee myös tekniikan alalla. Työ tehostuu, työstä tulee turvallisempaa ja työstä tulee ennenkaikkea tuottavampaa, kun digitalisaation hyödyt saadaan valjastettua. Itseasiassa – kaikki työ johon digitalisaatio voidaan yhdistää osaksi ihmisen tekemää työtä, tehostuu, muuttuu tuottavammaksi ja mahdollistaa maailman muuttumisen muutamalla askeleella kohti parempaa huomista. Mikä siis on ongelma?

Varmastikaan kukaan meistä ei halua, että työtätekevien ihmisten määrää oleellisesti vähennetään, vaan pikemminkin niin – että työtätekevien ihmisten rinnalle istutettu digitalisaatio tehostaa ihmisten tekemää työtä ja saa enemmän hyvää aikaiseksi meille kaikille. Eikö vain? Tämähän digitalisaation taustalla täytyy olla?

Mutta onko sittenkään?

Kun tarkastelee yhteiskunnan poliittisen päätahon mielipiteitä ja ajatuksen juoksua vähänkään syvemmin digitalisaatiopuheiden ohella – tulee huomanneeksi, että valtaosin digitalisaation idealisaatio tähtääkin työväen korvaamiseen digitalisaation keinoin – eikä niinkään työväen työtehokkuuden lisäämiseen.

 

Mutta miksi moinen?

Politiikka on peliä. Poliitikot kiristävät, huijaavat ja saavat viranomaistahot toimimaan tietyillä tavoin juuri erinäisten uhkakuvien, lupausten ja maanittelujen varjolla. Raha puhuu ja iso raha puhuu enemmän. Ja kun yhteiskuna ollaan alistettu jatkuvalle voittojen ja pääoman kahminnalle, sekä voittojen ja kahmintojen kautta kerätylle erinäiselle liikehdinnälle ja vaikuttamisen keinoille, alkavat viranomaisten keinot olemaan kokolailla vähissä.

Kun tyypillinen poliittinen figuuri sanoo, että digitalisaation kautta yhteiskunta muuttuu tuottavammaksi otettuaan ”tuottavuusloikan” tarkoittaa se näillä kahdella puolen osittain eri asioita.

Viranomaisnäkökulmasta tuottavuusloikka tarkoittaa, että viranomaisten työtehtäväkentällä tuottavuuden asettamia raja-arvoja pitää tarkastelle niin, että työtätekevien työehdot toteutuvat, sopimukset joita uuden työtavan tekeminen edellyttää – tulee sopia ja lainsäädännöllisten kohtien toteutumisen valvontaprosessien pitää kohdata niille määritellyt raamit. Politiikan kannalta asiat tarkoittavat kutakuinkin samaa, mutta hyötynäkökulman pitää tuottaa poliittisia pisteitä, joiden kautta sidosryhmäetujen ajaminen tehostuu ja luo uutta pohjaa jatkuvalle tuotekehittelylle sekä tuotekehittelyn muassa muodostuneille työpaikoille. Hieman yksinkertaisemmin sanottuna voidaan todeta, että viranomaisten tehtävä on vaalia sopimusyhteiskunnan toteutumista ja poliittisten toimijoiden tehtävänä on kerätä puolueen ajamien arvojen mukaisia poliittisia pisteitä.

Ongelma, joka nyt kaavaillussa digitalisaation esiinryntäyksessä ei suinkaan ole siis digitalisaatio itse – vaan se miten sitä ollaan lähdetty hyödyntämään. Pääosin esimerkiksi Juha Sipilän kaavailame ”tuottavuusloikka” ja siihen yhdistetty digitalisaatio ei tähtää työtehtävien säilymiseen ja vaan yhteiskunnan muuttumiseen digitalisaation muassa enemmän digitalisoituneeksi. Toisinsanoen – työtehtävien vähenemiseen, henkilöstömenojen isoihin vähennyksiin ja yrittäjyyden uuteen nousemiseen juuri tätä kautta. Tätä tapaa luonnehtii kenties vahvimmin juuri korrelaatio siihen, että työtätekevä ihminen korvataan pääasiassa koneella.

Eikä tämäkään ole paha asia, koska koneita tarvitsee huoltaa ja korjata..rasvata, palvella ja ihailla.. mikä tosin itsessään ollaan kuitenkin jo ennalta valtaosin digitalisoitu.

Ongelma on osittain verrattavissa jonkinlaiseen politisoituneeseen uskontoon. Toisinsanoen – kun ihminen itsessään menettää merkityksensä, ei ole enää väliä sillä mitä iso koneisto ajaa eteenpäin. Tässä tapauksessa ollaan lähdetty toteuttamaan uhkakuvaa, jossa työntekijä ei enää merkitse mitään, koska digitalisaatio itsessään korvaa työntekijän työpanoksen. Mitä siis jää työntekijälle? Työntekijälle jää mahdollisuus kouluttautua uuteen ammattiin, tai erikoistua työssään sellaiselle tasolle, jossa hän toimii konetta ohjaavana, korjaavana ja tuntevana tahona – koneenkäytön ammattilaisena. Ei paha! Tätähän sen kai kuuluisikin olla; ihminen kouluttautuu, ja kone palvelee ihmistä. Voilá! Ei ollenkaan paha. Mutta..

Yhdistettynä kaikkeen muuhun poliittiseen jargoniin – pilvet muuttuvat varsin tummasävyisiksi toiveikkuuden taivaanrannassa.

Aktiivimallia ajaneiden tahojen mielikuvitus on käsittämättömän laaja. Äänenpainot, joissa työtätekevien ihmisten työehtosopimuksia muutetaan nollatuntisopimuksiksi, palkkoja ollaan valmiita pienentämään työnantajien ehtojen mukaisesti ja kaikenlisäksi pelottelukeinona esiin nostetaan yhä useammin digitalisaation kautta tapahtuva pakottava tarve heikentää työehtosopimuksessa sovittuja reunaehtoja – eivät luo millään tavalla uskoa työtätekevän väestön osalle.

Helpotusta eivät luo Juhana Vartiaisen kommentit aktiivimallista, ajatukset uudesta matalapalkkakansanryhmästä, eivätkä Jyrki Kataisen elättelemät toiveet 1,8 miljoonasta ulkomaalaisesta halpatyöntekijästä. Kun tähän ynnätään Björn Wahlroos, Saul Schuback ja moni muu työtätekevien, työttömien ja syrjäytyneiden ihmisarvoa väheksyvä oikeistolainen, niin voimme vain kysyä – kenen etua  tällä kaikella ajetaan?

Vuonna 2013 Juhana Vartiainen oli täysin avoimesti ajamassa suomeen uutta matalapalkkakansanluokkaa, eikä vauhti, saati mielipiteet Vartiaisen retoriikassa ole näin viisi vuotta myöhemmin muuttuneet saati hiljentyneet. Yhä edelleenkin puhutaan samoista asioista. Nyt tosin nimellä nimillä aktiivimalli, kiky – sopimus, palkkaharmonisaatio ja digitalisaatio.

Kuten tulin tässä tekstissä jo maininneeksi – olen minä vankkumaton digitalisaation kannattaja. Politiikka, poliittinen retoriikka, jolla digitalisaatiota ajetaan eteenpäin – eivät saa minulta kuitenkaan minkäänlaista myötätuntoa. Ihmisistä – työtätekevistä kansalaisista ei saa tehdä töistä jatkuvasti kilpailevia heittopusseja. Työstä pitää saada palkka, joka riittää perheen elättämiseen. Työn pitää luoda uskoa tekijässään siihen, että tulevaisuus on turvattu. Digitalisaatio ei saa olla uusi keppi, jolla viranomaistahoa viedään ja vedätetään, eikä se saa olla uhkakuva työtätekeville ihmisille.

 

 

Anttiolavi Salonen

Aktiivimallin todellinen tarkoitus?

eduskunta2_750

 

Aktiivimallia vastustetaan ja kannatetaan. Se on selviö, mutta mikä on aktiivimallin todellinen peruste? Useimmiten oikealta puolelta satelevat selitykset ovat kutakuinkin sitä luokkaa, että vapaamatkustajien aika tulee nyt jättää taa ja eteenpäin on mentävä uutena, tehokkaana suomena, jossa jokaisen ihmisen yhteiskunnalle tarjoama työpanos merkitsee. Tämän soisi olevan aktiivimallin taustalla todella, mutta onko asia näin?

Vuonna 2013 Juhana Vartiainen esitti, tuolloin VATT:n ylijohtajan asemassa, että suomeen pitäisi luoda uusi matalapalkka-alojen ryhmä, jossa työskentelisi matalapalkkaisia, hanttihommiin tarkoitettuja ihmisiä. Toisinsanoen ns. ”heittopussi” – ihmisiä, joilla ei olisi työehtosopimusta – joka takaisi esimerkiksi riittävän toimeentulon tai juurikaan mitään muuta, kuin aseman kiire – tai sesonkityöhön tarvittaessa kutsuttavina ihmisinä. Jo tuolloin nousi esiin äänenpainoja, joissa tavallaan kyseenalaistettiin tällaisen mallin laillisuusperiaatteet. 

Näillä kiireapulaisiksi ja sesonkityöntekijöiksi kaavailluilla ihmisillä ei olisi todellista tarvetta työtehtävien kentällä vaan he pikemminkin työskentelisivät ikäänkuin sellaisina ylimalkaisina ”jokapaikan höylinä”, joita voitaisiin tarvittaessa rekrytoida tekemään matalapalkkaisia työtehtäviä esimerkiksi puhtaanapito-, järjestys – tai hoiva – ja hoitopalveluiden apukäsinä aina, kun tällaiselle työntekijälle tarvetta olisi, mutta myös kaupan alalle joulu-, juhannus-, vappu- tai mihin vain mahdolliseen sesonkiin avustaviksi työntekijöiksi.

Nyt melkeinpä viisi vuotta myöhemmin – Juhana Vartiainen, (kok.) nyttemmin lainsäädäntötyötä tekevänä, kansaa edustavana, ja kansan asioita ajavana tahona – hoitaa yhä edelleenkin tätä samaista asiaa eteenpäin.  Mutta mistä tämä Aktiivimalli on alunperin lähtöisin?

Jyrki Katainen. Mies, nimi. Historia. Muistatteko?

Jyrki Katainen (kok.) kaavaili jo vuonna 2008, että suomeen tarvitaan matalapalkka-ala joka työllistää 1,8 miljoonaa ulkomaalaista työntekijää.

Katainen ei onnistunut.

Tätä yritettiin meillä sote – alalla. Filippiiniläissairaanhoitajat olivat kuitenkin sen verran fiksua porukkaa, että eivät pääasiassa suostuneet tekemään likimain 5e huonommalla palkalla sairaanhoitajan töitä kuin suomalaiset sairaanhoitajat – ja valtaosin he sitten suomesta poistuivatkin. Mutta yritys oli kova. Ja on vielä tänäkin päivänä.

Tällä hetkellä ne filippiiniläissairaanhoitajat, jotka eivät suostuneet huonommalla tes:llä sairaanhoitajan työtä suomessa tekemään- päätyivät siivousalalle tai lähi/perushoitajan työtehtävien pariin, likimain mitättömin palkoin – josta vielä epäpätevyysalennuksen varjolla leikattiin 5 – 7% kerralla, joka kuukausi.

Yllättäen valtaosa epäpätevistä filippiiniläissairaanhoitajista kelpasikin sairaanhoitotason puhtaanapitotyöntekijöiksi monikansallisten, hoiva- ja hoitopalveluita tarjoavien pörssiyhtiöiden leipiin.

Tie ei siis aivan auennut ainakaan meillä sote – palvelualalla Kataisen aloittaman matalapalkka-alapyrkimyksen myötä. Väliin mahtui monia erinäisiä kommentteja heikompiosaisesta aineksesta (Saul Schuback, Kokoomus) ja lopullisesta iskusta, joka tuli ikäänkuin Juha Sipilän suunnalta, mutta käytännössä kuitenkin Kokoomuksen tarpeesta muodostaa uusi matalapalkkaihmisluokka.

Tarvittiin uusi ihme.

Ja se ihme oli SOTE – ja maakuntauudistus, jota sokeroitiin ennalta KIKY – sopimuksella, jonka tulevaisuuden historiaa pohjustettiin Aktiivimallilla, jonka kautta taasen mahdollistettiin mm. sote – alojen rankka palkkaharmonisaatio, eli palkkojen romahtaminen alaspäin tulevina vuosina – jolla taasen tähdättiin koko sote – kentän siirtoon pörssiyhtiöiden hallintaan.

Mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Eikä tämä kosketa pelkästään sote – alaa. Leikkurin ja niittopuimurin alle joutunee lähipäivinä/kuukausina/vuosina koko yhteiskunta.

Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen toimitusjohtajana toistaiseksi toimiva ja maaliskuun alussa OP Ryhmän pääjohtajana aloitteleva Timo Ritakallio puolusti Ylen Ykkösaamussa sunnuntaina suomalaista ”osittain rahastoivaa” eläkejärjestelmää.

Ylen Ykkösaamun haastattelun aikana Pääjohtaja Ritakallio ilmaisi useita kertoja toiveensa, että Suomeen saataisiin muuttamaan lisää työvoimaa ulkomailta. Tähän kun ynnätään kaiut joita pitkin suomennieme tällä hetkellä satelee mm. työnantajapuolen käsityksistä sitä kohtaan mikä on riittävä toimeentulo – voimme olla varmoja, että Aktiivimalli ei jää ainoaksi työtätekevien asiaa heikentäväksi laukaukseksi.

Nyt olen varma, että joku ajattelee, että ”onpa tuo Salonen tyhmä! Eihän Aktiivimallilla ole mitään tekemistä palkansaajien asian kanssa.” Mutta miten on?

Kiima pienipalkkaisuutta kohtaan oikeistomielisessä puoluekoneistossa kasvaa huimaa vauhtia. Juhana Vartiainen ajaa sinnikäästi eteenpäin matalapalkkayhteiskuntaa tai ainakin sellaista yhteiskuntaa, jossa meillä olisi matalapalkkainen yhteiskuntaluokka, Jyrki Katainenhan tätä kohtaan jo selkeää vetoa esitti – keskimäärin 10 vuotta sitten, ja nyt  Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen toimitusjohtaja Timo Ritakallio on lähtenyt läikyttelemään bensaa liekkeihin. Unohtamatta tietenkään Björn Wahlroosin lukuisia erinäisiä lausuntoja, joiden tarkoitusta tuskin tarvitsee sen kummemmin avata.

Aktiivimallia vastustavat käytännössä kaikki, jotka ymmärtävät mihin tällä kaikella tähdätään.

Tarkoitus ei ole ainoastaan tehdä työtä tekemättömien elämäntilanteesta mahdollisimman vaikeaa vaan vähentää henkilöstömenoja maksettavien palkkojen muodossa jokaiselta työtä tekevältä saralta. Aktiivimallilla alistetuista ihmisistä saadaan tulevaisuuden oikeistohegemoniaa ajatellen sopivia rikkureita poliittisiin lakkoihin ja ulkomailta haalitut halvemmat työntekijät voidaan helpostikin rekrytoida toteuttamaan tätä samaa kaavaa pelottelemalla heitä esimerkiksi maasta ulosheittämisellä. Meneekö tämä minulla ylitse. En tiedä. Olisi kiva nähdä jotain myönteistä tämän päivän politiikassa, mutta käytännössä myönteisen näkemiseksi varatut paukut alkavat olemaan lopussa.

 

Anttiolavi Salonen