Palvelutuotannon ja tarjonnan rakennetta pitäisi uudelleentarkastella.

Tällä hetkellä tarjottujen palveluiden vaakakuppi näyttäisi olevan painumassa enemmän niinsanotusti ylituotannon kapasiteetin puolelle. Tällä tarkoitan sitä, että valtaosa palveluistamme, kulutushyödykkeistämme ja arjen tarpeiden tyydyttäjistä tuotetaan pääsääntöisesti suuryritysten ja suuren pääoman ehdoilla. Hukkaan heitetty ylikapasiteetti ei edistä kestävää kehitystä eikä palvele yhteiskunnallisesti ajatellen – tasa-arvoisesti niitä, joilla on pulaa kaikesta.

Suuryritysten ja suuren pääoman keinoilla tuotetut palvelut ollaan mitoitettu kansallisella tasolla sellaisiksi, että palvelurakenne, sekä palveluiden saatavuus kaikilla elämän osa-alueilla muodostaa isolta rintamalta liikkeelle lasketun kokonaispaketin, johon ollaan mahdutettu myös niitä yhteiskunnallisesti tärkeitä palveluita, joiden ollaan perinteisesti katsottu kuuluvan erityisosaamisen, erikoistuneen tietämyksen ja täten kansalaisten hyvinvointia turvaavan konkretian piiriin.

En sano, etteikö yksityistä sektoria ja yksityisen sektorin keskisuuria yrityksiä tarvita palveluiden tuottajina yhteiskunnassa ja erityisesti kunnallisella tasolla. Yhteiskunta tarvitsee sekä julkista, että yksityistä puolta hoitamaan kansalaisten asiaa ja turvaamaan tärkeitä palveluita. Yksityisyrittäjyyden kautta tapahtuva tuotanto, palveluiden laajuus tulee olla osa konkreettista huomista – mikäli haluamme työpaikkojen määrän lisääntyvän millään osa-alueella.

On uskallettava helpottaa pienyrittäjien asemaa niin, että pienyrittäjien tarjoama ”kohdennettu” osaaminen  ja kohdennetut palvelut alkavat tuottamaan kunnallisella tasolla tulosta. Tuloksella tarkoitan inhimillistä pääomaa joka muodostuu pääosin siitä tosiseikasta, että me tarvitsemme veronmaksajia, osaajia, erityisosaajia ja ennenkaikka hyvinvointia – jonka saavuttaminen on realistista vain sellaisessa yhteiskunnassa, jossa kansalaisilla on oikeus ja mahdollisuus työhön sekä riittävään toimeentuloon.

Pienyrittäjien aseman parantamisen seurauksena voidaan tulevaisuudessa nähdä pätkätöiden vähentymistä, mutta myös vuokratyön ja osa-aikatyön asteittaista hiipumista. On ymmärrettävä myös se realiteetti, että yli 50 vuotias, pitkän työuran tehnyt työssäkäyvä henkilö on yritykselle valtava tiedollinen ja taidollinen etu ja hiljaisen tiedon mukanaan kuljettaja. On varmistettava vaikka sitten lainsäädännön keinoin, että kenenkään työura ei katkea juuri elämän seesteisiä vuosia lähestyttäessä.

Pienyrittäjyyden aseman parantamisella ja kohdennettujen palveluiden lisäämisellä on mahdollista luoda työpaikkoja, joissa ihmiset todella voivat tehdä töitä enemmän kuin puoli vuotta kerrallaan. Tuskin kukaan itseään ja henkilökuntaansa vähääkään arvostava yrittäjä ajattelee yritystään sellaisena työllistäjänä, jolle työntekijät ovat vain se pakollinen menoerä, johon tarvitsee satsata vain sen verran että työ tulee tehdyksi. Työvoimaa ”kertakäyttökamana” pitävä yrittäjä ei näe nenänvarttaan pidemmälle, eikä hänellä todennäköisesti ole mitään oleellisesti pysyvää tarjottavaa yhteiskunnalle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhteiskunta tarvitsisi niitä yrittäjiä, jotka työllistävät vain itsensä ja tekevät tällä tavoin tulosta. Minä näen, että hyvä suomi – hyvä yhteiskunta on mahdollista nostaa jälleen maailmankartalle pitkäjänteisen yhteistyön seurauksena. Tarvitaan kuitenkin uskoa siihen, että yhtä köyttä vetämällä voimme onnistua ja siihen, että toisiamme vastaankäännettyinä kilpailutilanne ajaa meidät alati pahenevaan syöksykierteeseen, josta pois pääseminen on meidän itsemme käsissä. Valinta on meidän. Meidän on itse kavuttava siitä kuopasta pois, jonka itsellemme kaivamme! Haluammeko me keskittyä olennaisiin seikkoihin vaiko niihin epäolennaisiin?

 

Mainokset

Hämeenkatu, Tampere.

Hämeenkatu aiotaan muuttaa henkilöautottomaksi. Tämä on hyvä uutinen. Hyväksi uutisen tekee muutama seikka. Ensinnäkin – Hämeenkadun muuttaminen henkilöautottomaksi lisää kivijalkaliikkeiden mahdollisuuksia koko Hämeenkadun mitalta. Tämä olisi hyvä tilaisuus luoda uusia yrityksiä, jotka toimisivat Hämeenkadun alueella ja poikkikaduilla ahkerammin kuin mihin ollaan aikaisemmin totuttu. Yrittäjiä Hämeenkadulle ja Hämeenkadun poikkikaduilla on varmasti tulossa, mutta se – minkälaisia nämä yrittäjät ovat  –  on eri asia. Olen tehnyt aikaisemmin mielipiteeni yrittäjyydestä varsin selväksi. Minä kannatan yrittäjyyttä. Olenkin sitä mieltä, että koska maailmantalous ja tuotanto on sellaista kuin on – tarvitsee jokaisen Suomalaisen ehdollistaa itsensä sellaiselle kokemukselle, jossa uuden oppiminen on elinehto yhteiskunnan kehittymiseksi ja hyvinvoinnin lisääntymiseksi. Minä olen sitä mieltä, että vain kehittymällä ja itseään kehittämällä me Pirkanmaan seudulla asuvat kansalaiset voimme luoda uusia työpaikkoja. Niin valitettavaa kuin se onkin – niin todettava se on; isot tehtaat muuttavat halvan työvoiman perässä ulkomaille ja jotain uutta tullaan tarvitsemaan. Eikä se uusi suinkaan ole nykyisenkaltaista ”skimmausta”.

Yrittäjyyttä yhteiskunnallisena työllistäjänä tulee lisätä ja yrittäjyyttä on voitava tarkastella tulevaisuuden työtätekevän väen osaamisalueena ja tulonlähteenä. Toki tarvitaan yksityistä yrittämistä, joka ei työllistä muuta kuin itse yrittäjän, mutta jostain meidän on aloitettava!

Saammeko me kansalaiset siis tulevaisuudessa nauttia Tampereen Hämeenkadusta pienine viehättävine putiikkeineen, baareineen ja mahdollisesti jopa ravintoloineen – vai leimautuuko kyseinen pääkatu kokonaan suuryritysketjujen, isojen kauppaketjujen temmellyskentäksi. Siihen me emme vielä osaa vastata. Lopputuloksen kannalta varsin tärkeänä voidaan pitää mm. sitä, että mikäli pienyrittäjyys, kivijalkaliikkeiden esiinmarssi Hämeenkadun alueella ja poikkikaduilla lisääntyy on se positiivinen merkki siitä, että työpaikkoja – niitä todella tarvittavia työtehtäviä on mahdollista muodostaa yhä enemmän ihmismäiseksi käyneellä kaupunkisuunnittelulla.

Itseasiassa – tässä on mahdollisuus nähdä, mikäli yrittäjien into Hämeenkadun valloittamiseen tästä voimistuu – että onko pienyrityksistä työpaikkojen lisääjäksi. Tämä varsin pienessä, mutta silmiä aukaisevassa mittakaavassa.  Minä todella toivon, että näin pienillä liikkeillä yhteiskunnan sisällä olisi niinkin merkittävä vaikutus yhteiskuntaan ja hyvinvointiin yhteiskunnassa itsessään. Toki minä tiedän ja ymmärrän, että vaikka tällainen muutos olisi mahdollinen, on meidän kansalaisten pakko kantaa se raskain taakka muutoksessa. Vain heittämällä viimevuosina esiin nousseet raa’at, kovat arvot syrjään ja antamalla uuden oppimiselle, uusille visioille, oivalluksille tilaa ja mahdollisuuksia me voimme onnistua.

Kukaan ei tietenkään tällaista edellytä, mutta mahdollisuus tämä on. Minä kannatan kaupunkeja, joiden keskusta-alueet ovat henkilöautottomia. Henkilöautottomat keskustat ovat yritysten kannalta elävöittävä ja kuntataloutta ravitseva kokonaisuus. Itseasiassa – en näe mitenkään mahdottomana tai huonona ajatuksena sitä, että myös muissa isoissa kaupungeissa ”pääkadut” muutettaisiin autottomiksi. Tämä lisäisi pienten yritysten mahdollisuuksia ihmisvilinässä ja samalla toisi niitä paljon kaivattuja euroja, joiden voimin työllistäminen mahdollistuisi ainakin näiltä osin.

Oli miten oli – Hämeenkadun muuttaminen autottomaksi on mahdollisuus, jota ei sovi väheksyä. Tampereen kokoisessa kaupungissa olisi paljon varaa muuttua – ei pelkästään kaupungin elävöittämiseksi, vaan myös ilmanlaadun parantamiseksi. Joka Tapauksessa ideana keskusta-alueen muuttaminen näin radikaalisti tulee hyvään saumaan. Vielä kun raitiovaunulinja saataisiin ulotettua ympäristökuntiin, silloin olisimme saavuttaneet ympäristön kannalta ja kuntien välisen kulkemisen kannalta jotain varsin merkittävää. Itse Nokialla asustelevana kuntalaisena olisin enemmän kuin otettu mahdollisuuksista, joita raitiovaunuliikennöinti mukanaan toisi.  Yhteiskuntana meidän suomalaisten on annettava mahdollisuus sellaiselle huomiselle, jossa erimielisyydet eivät saa asettua yhteisen hyvinvointimme tielle. Erimielisyyksiä pitää kuitenkin vaalia, keskustelua pitää syntyä; ne luovat uutta, ne synnyttävät visioita – mutta pelkäämällä, vihaamalla, panettelemalla me kaivamme itsemme bunkkereihin, juoksuhautoihin ja tukeudumme menneisyyden haamuihin, joiden voimin me emme liiku suuntaan tai toiseen.

Liian valmis näytelmä?

Narratiivisen ajattelun ydinajatuksena voidaan pitää ajatusta, jonka mukaan ongelma tulee nähdä erillisenä osana ihmisestä itsestään. Ihminen itse – ei ole ongelma. Toinen merkittävä narratiivisen ydinajattelun ajatus on, että keskustelu, rehellinen vuoropuhelu synnyttää korjaavia inspiraation lähteitä – ideoita, tuntemuksia ja toiveita siitä mihin suuntaan yksilö haluaisi elämänsä menevän. Tämän päivän nuoret ovat kuitenkin varsin ristiriitaisessa asemassa ajatellen, että heille ollaan tarjottu varsin avoin temmellyskenttä, jossa kaikki mitä heillä on – on  turvattua. Synnyttääkö liian valmis kokonaisuus ristiriitoja joiden ratkaiseminen edellyttää kapinointia koko järjestelmää vastaan? Onko järjestelmä luonut rajattomuudellaan liian valmiin näytelmän, jossa kokonaisuuden täydentämiseksi ei tarvita mielikuvitusta? Voiko mielikuvituksen jääminen pois yhtälöstä synnyttää regressiivisiä piirteitä, joiden ratkaisemiseksi yksilön taantumus muuttuu pysyväksi tilaksi – sellaiseksi, jossa vaadimme, edellytämme jatkuvaa huolenpitoa ja hyvinvointia? Voisiko tämä selittää pettymyksen sietämisen ongelmaa tämän päivän nuorison keskuudessa?

Me kaikki olemme joskus olleet tilanteessa, jossa liian valmis malli musertaa meidät ajattelemaan, että ollaanko tässä tekemässä minusta nyt jollain tavalla typerämpää kuin mitä minä todella olen. Neuropsykiatrisena erityispiirteenä usein esiintyvä Autisminkirjo on vain yksi esimerkki siitä, miten tämän päivän todellisuus on muuttunut järkyttävän valmiiksi pureskelluksi kokonaisuudeksi ilman, että asiaan on minkäänlaista pyrkimystä vaikuttaa. Koko yhteiskunta toimii kuin jonkinlainen kylmä kone, jossa säännöt, säännönmukaisuudet, oikea tapa ajatella ja elää ovat elinehto. Luovuuden tulee olla sidottua johonkin tapaan ajatella yhteiskunnallisesti oikein. Samoin ollaan tunteidensäätely alistettu normaaliin ja epänormaaliin tapaan ajatella ja nähdä kokonaisuuksia. Ne yksilöt, joiden pääasialliset voimavarat ovat juuri mielikuvituksen, haaveilun, mustan ja valkoisen alalla ovat hätää kärsimässä yhteiskunnassa joka nojaa vahvasti symbolistiseen maailmankuvaan, aikatauluihin, aikataulujen ymmärtämisen kautta luotuun tehotuotantoon ja ennen kaikkea jonkinlaiseen kaiken hyväksyntään osana yhteiskunnan järjestyksen muuntumista alati tehokkaammaksi kokonaisuudeksi.

Me olemme unohtaneet, että nuoruus, ajattelun ristiriidat ja ajatusten täydentäminen  kokonaisuudessa on osa nuoruuden merkittävää kehitysvaihetta, jossa yksilö luo kuvan siitä mikä elämässä on oikein ja mikä väärin. Mikäli tämä malli ollaan alistettu ajatukselle, että on olemassa vain oikeita vaihtoehtoja, eikä ”näytelmää” tarvitse täydentää tunteiden, ajatusten, mielikuvituksen ja mystisten mallien kautta – päädymme me yhteiskunnassa siihen, että neuropsykiatristen erityispiirteiden kautta elävät ihmiset oirehtivat ja muuttavat yhteiskuntaa juuri siihen muotoon, joka heille sopii elettäväksi.

Tämä malli on opittu kokonaisuus, jossa on vain mustaa ja vain valkoista. Asiat joko ovat tai ne eivät ole. Ei ole olemassa ns. harmaata vyöhykettä, joka muuttaisi todellisuutta olemassaolonsa kautta johonkin ennalta-arvaamattomaan suuntaan, luoden samalla uusia ulottuvuuksia, vapaita ulottuvuuksia. Yhteiskunta muuttuu lopulta yhden ajattelumallin koneeksi, joka tällä hetkellä näyttäisi olevan tehokkuusajattelu. Itseasiassa, tämä edellä mainittu harmaa vyöhyke muuttaa tilaksi, jossa olemuksen koostumus on muuttunut siihen muotoon, johon se palaa alati tiuhempaan tahtiin, kunnes se viimein hallitsee yksilötasolla arkea kaikilla arjen osa-alueilla. Toisin sanoen, se mitä syntyy ei ole kapinointia, vaan passiivista kapinaa.

Hanskat tiskiin tyyppinen ajattelu on hyvin yleistä tämän päivän nuorilla ja syy tähän on pitkälti se, että tulevaisuus ollaan kirjoitettu heidän kohdallaan täysin selväsanaisesti sellaiseen muotoon, jossa se ei ole mitään muuta kuin työtä, työtä ja työtä. Ja mihin tämä työ lopulta johtaa? Se ei johda siihen, että nuoret suinkaan muuttuisivat maailmanluokan tähdiksi, joita he ihailevat. Ja ihailu on täysin avointa. Some nuoruus on ennen kaikkea esikuvien kautta tullut tapa elää elämäänsä, esikuvien eleiden, olemisen ja ajatusten toistamista. Juuri sitä mitä kaikki ovat jossain vaiheessa elämäänsä kokeneet tärkeäksi. Some nuoruus on valmis malli, jossa matkinen, valmis todellisuus, valmis kokonaisuus näyttäytyy nuorelle sellaisessa muodossa, jossa tulevaisuus kokonaisuutena nuoren ajatuksissa todella on.

Ongelman näkeminen nuoressa itsessään on muuttunut nuoren itsensä ongelmaksi, johon ollaan tarjottu ratkaisuksi työtä, työtä ja työtä. Mutta onko työ – rauhallinen arki se ratkaisu, jota nuoret haluavat kokea, vai onko se jotain muuta? Kuinka moni nuori todella haluaa elää elämänsä niin, että  perhe-elämä on elämän tie ja totuus jo niinä varhaisteini-iän ja teini-iän vuosina. Yllättävän moni normaali nuori ja erityisesti neuropsykiatrisia erityispiirteitä omaava nuori hakeutuu tämän päivän satujen, tietokone- ja konsolipelien maailmaan. Konsoli – ja tietokonepelien maailma on satumaailma, jossa todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat. Tarinat ovat valmiita ja niihin vaikuttaminen tapahtuu toistuvasti niin, että tehtävät ollaan tehty suoritettavaksi, kilpailijat tieltä raivattaviksi ja omatunto unohdettavaksi. Kaiken kruunaa jonkinlainen palkkio hyvin toteutetusta kokonaisuudesta, mahdollisimman monesta tuhotusta vastustajasta ja täydellisesti omantunnon katoamisesta. Ei ihme, että tämän päivän satusedät ovat moraaliltaan löyhää sakkia, jolle terve kilpailu on kirosana ja esteiden täydellinen tuhoaminen ainoa mahdollinen tapa nähdä ja kokea tyytyväisyyden tunteita.

Liian valmis järjestelmä on kuin näytelmä, josta puuttuu näytelmän tärkein elementti – näytelmän mielissään täydentävä yleisö. Voisiko tässä olla syy myös siihen, miksi NEPSY – ongelmat ovat tämän päivän yhteiskunnassa niin paljon vallalla. Yhteiskuntamme on suoritusyhteiskunta. Sitä se on ollut jo kauan, mutta jossain vaiheessa ollaan ylitetty se kriittinen piste, jota ei olisi pitänyt ylittää. Ja nuoriso oirehtii. Jopa neurotyypillisten nuorten on vaikeaa tulla toimeen tämän päivän yhteiskunnassa, joka nojaa kaikilta osin koossapysymisen kovan ytimen sille, että kaikki pitää olla valmista, valmiiksi pureksittua tai ainakin sellaista, että kaikki on matkalla kohti jotain valmista, jotain ennalta hyväksyttyä tai jo valmiiksi hylättyä.

Yhteiskunta on valmis taulu tyhjällä kanvaasilla, kun se mitä sen pitäisi olla on mielikuvituksen rajoissa liitelevä ameeba jolla on perhosen, runoilijan, shamaanin ja sotakenraalin risteytyksestä lähtöisin olevia tarunhohtoisia ajatuksia siitä, mitä maailma voisi olla. Missä vaiheessa me olemme ohittaneet sen pisteen, jossa vapaasta ajattelusta tuli vapaata ajattelua, joka tähtäsi kaikella olemuksellaan johonkin valmiiseen lopputulokseen?

Mielestäni tämänhetkinen yhteiskunta ei perustu ajatukselle, jossa käydään avointa rehellistä vuoropuhelua. Vuoropuhelu on muuttunut sanelluksi kokonaisuudeksi ja se on vääjäämättä vaikuttanut inspiraatioon. Inspiraatio ollaan sekin alistettu tehotuotannon välineeksi – mistä johtuen valtaosalla tehotuotannon tuotannosta tavoitteena on ainoastaan inspiraation lähteinen valmistaminen, ja tätä kautta inspiraation täydellinen hallinta. Ihminen, yksilö ei ajelehdi pelkästään passiivisesti ryhmän mukana vaan pyrkii aktiivisesti olemaan osa ryhmää. Tämä ollaan otettu vahvasti huomioon myös yhteiskunnallisen kokemuksen kehittämistä mallintavassa ajattelussa.

Kun riittävä määrä ihmisiä saadaan passivoitua toimimaan jollain tietyllä tavalla – toimii passivoitunut maailman katsomus ohjenuorana yhä useammalle yksilölle. Ryhmästä erottuvat ne, jotka putoavat kollektiivisen passivoitumisen ulkopuolelle ja syrjäytyvät niine hyvineen omaan pieneen tilaansa toteuttamaan omia pyrkimyksiään, omien ehtojensa mukaisesti. Tämä asettelu muokkaa luonnollisestikin yhteiskuntaa moniulotteisempaan suuntaan. Pseudokulttuurien synnystä voidaan ajatella hieman kyseenalaisella tavalla niin, että ne jotka eivät ole sopeutuneet täysin kunakin aikakautena vallitsevaan yhteiskunnan passiivijärjestelmään – ovat ajan kanssa luoneet oman kulttuurinsa, joka taas aikojen saatossa on osana muita pseudokulttuureja muokannut yhteiskunnallista passiivijärjestelmäänsä omaan suuntaan. Mutta – mikä siis tässä on ongelma?

Tämän hetken yhteiskunta on diagnosoinut passiivijärjestelmänsä ulkopuolelle pudonneet jäsenensä edustamaan jonkinlaista mentaalista kollektiivia. Yhä useampi passiivisen yhteiskuntarauhan, yhteiskunnan passiivijärjestelmän jalkoihin tallautunut, tai sen ulkopuolelle pudonnut yksilö vaatii yhteiskunnan taholta hoivaa ja huolenpitoa siitä syystä, että yhteiskunnan rattaat ovat kirskanneet liian vauhdikkaasti yhteiskunnan junaa eteenpäin. Toisin sanoen tämä tarkoittaa, että yhteiskunta ei ole ihmistä/yksilöä varten rakennettu kokonaisuus vaan yksilöstä on tullut yhteiskunnan tarpeisiin mukautunut ameeba. Mutta mikä on ratkaisu kaikkiin näihin asioihin?

Liian valmis näytelmä on jaettava osiin. On löydettävä hyvin yksinkertainen kokonaisuus monen eri kokonaisuuden matkalta. Tätä kokonaisuutta on koeteltava, kritisoitava, kehuttava, ja ennenkaikkea se on romutettava useaan kertaan ja rakennettava uudestaan osista, joita kokonaisuudessa ei uskottu olevankaan. Ja kun monen eri kokonaisuuden matka ollaan selkiytetty tehdään siitä selkeä, yhtenäinen matka, jonka osa-alueiden toteuttaminen ollaan rajattu vain ja ainoastaan yhden osa-alueen toiminnoksi. Mitä konsoli – ja tietokonepelit meille opettivatkaan? Niissä on todellakin selkeä tavoite. Mitä on tehtävä, että lopputulos saavutetaan. En pidä lainkaan mahdottomana sitä ajatusta, että tehtävä voisi olla vaikka kuinka hankala, vaikeasti hallittava kokonaisuus, kunhan se ei ole sitä heti alusta lähtien. Olemmeko me unohtaneet kuinka monimutkainen maailma oli silloin, kun synnyimme?

Ikäkaudet ja kehityskaudet ovat uusia pieniä syntymiä, joissa yksilön on psyykkisen kontekstinsa keinoin osattava siirtyä seuraavalle kehitystaholle tai taantua osittain aiempaan elämänvaiheeseensa. Jos työ, maailma, yhteiskunta ja kokemuksellinen lähestymistapamme on ja tulee olemaan jatkossakin fraktaalinen värikuva, joka ollaan ennalta määritelty jonkin tarpeen toteuttajaksi ja tyydyttäjäksi – tulemme me jatkossakin elämään yhteiskunnassa, jossa meillä kukoistaa uusavuttomuus, neuropsykiatristen erityispiirteiden massaesiintymiset ja ratkaisemattomat yhteiskunnalliset ongelmat. Yhteiskunnasta ja elämästä on saatava irti jotain muutakin kuin palkkaa ja valmiita – valmiiksi pureksittuja kokemuksia.

 

www.mielenkartta.fi